Lombardit olivat germaaninen kansa, joka hallitsi suurinta osaa Italian niemimaata vuosina 568–774. He itse uskoivat tulleensa alun perin Etelä‑Skandinaviasta. Alkuvaiheessa he palvovat luonnonvoimia ja germaaneille tyypillisiä jumaluuksia, mutta myöhemmin monet palvoivat Odinia. He kasvattivat pitkät parrat Odinin kunniaksi, ja heidät tunnettiin nimellä "longobardit", joka tarkoittaa "pitkää partaa".
Saapuminen Italiaan ja kuningaskunnan perustaminen
Noin vuonna 560 jKr. Audoinin johtajuuden jälkeen valtaan nousi hänen poikansa Alboin, nuori ja sotaisa johtaja. Hän voitti useita naapuriheimoja, ja keväällä 568 Alboin johti lombardien muuttoa Italiaan. Lombardien historian mukaan: "Sitten langobardit lähtivät Pannoniasta ja kiirehtivät valtaamaan Italiaa vaimoineen, lapsineen ja kaikkine tavaroineen." Lombardit hyökkäsivät nopeasti useiden pohjois‑italialaisten kaupunkien kimppuun ja valloittivat muun muassa pohjoisosan, kunnes Pavia tuli kuningaskunnan keskukseksi (Pavia kukistui noin vuonna 572).
Hallinto ja yhteiskunta
Lombardien hallinto rakentui kuninkaan ympärille, mutta maata hallittiin myös alueellisten herttuakuntien (ducatus) kautta: tunnetuimmat näistä olivat Benevento etelässä ja Spoleto keskisessä Italiassa. Kuningaskunnan rakenne oli sotilaallinen ja siihen kuului merkittävä määrä aatelisia ja sotureita. Yhteiskunta jakautui vapaisiin miehiin, soturiadelisiin ja orjiin. Vuonna 643 kuningas Rothari vahvisti kansan perinteisiä oikeuksia kirjoitetulla lakikokoelmalla, Edictum Rothari, joka on tärkeä lähde lombardien yhteiskuntarakenteesta ja laeista.
Uskonto
Italiaan saapuessaan suurin osa lombardialaisista noudatti edelleen perinteistä germaanista uskontoa, mutta joukossa oli myös arianilaisia kristittyjä. Ajan mittaan monet lombardit omaksuivat kristillisiä käsityksiä ja kääntyivät niukasti kristilliseen kirkkoon. Tekstissä mainittu, että "Useimmat heistä omaksuivat myöhemmin ortodoksikristilliset näkemykset", kannattaa ymmärtää siten, että lombardien uskonnollinen kehitys toi heidät vähitellen lähempään yhteyteen Italian roomalaiskatolisen kirkon kanssa; eteläisemmissä alueissa vaikutteita saattoi olla myös idästä.
Sodankäynnistä ja diplomaatiasta
Lombardit taistelivat usein sekä entisiä valloitusalueita pitäneiden bysanttilaisten kanssa että myöhemmin paikallisten voimien, kuten paavin ja muiden italialaisten välikappaleiden kanssa. 700‑luvulla kuningas Liutprand vahvisti kuningaskunnan asemaa ja solmi useita suhteita Rooman kirkon kanssa. Lopullinen käänne tapahtui kuitenkin frankkien suunnalta: frankkien kuningas (ja myöhemmin keisari) Kaarle Suuri hyökkäsi italialaisten kuningaskuntaa vastaan ja vuonna 774 otti Pavian haltuunsa, mikä merkitsi Langobardien valta‑ajan päättymistä manner‑Italiaan.
Etelä‑Italia ja myöhempi kehitys
Etelässä lombardien vaikutus jatkui pidempään, erityisesti Beneventon ja Salernon alueilla, joissa paikalliset prinssit hallitsivat itsenäisemmin. Myöhemmin keskiajalla alueella vaikutti useita uusia voimia: idästä tulleet bysanttilaiset, pohjoisesta tulevat frankit ja 11. vuosisadalla myös normannit, jotka alkoivat rakentaa omaa valtaansa Etelä‑Italiassa ja Siciliassa. Lisäksi islamilaiset rannikkohyökkäykset ja läheisten Välimeren alueiden muslimivaltioiden toimet heijastivat Euroopan poliittista sirpaloitumista.
Lakiperintö, kulttuuri ja perintö
Lombardit jättivät jälkeensä useita merkittäviä vaikutuksia: lainsäädäntö, kuten Rotharin laki, antoi kuvan saksalaisheimolaisen oikeuskäytännön siirtymisestä alueelle; arkkitehtuuri ja kirkollinen rakentaminen synnyttivät paikallisen varhaiskeskiaikaisen tyylin (ns. longobarditaide), ja monet luostarit ja kirkot perustettiin tuona aikana. Alueen nimi Lombardia (Lombardia) juontaa suoraan langobardeista.
Vaikka Langobardien valtakausi päättyi 700‑luvulla, heidän vaikutuksensa Italiaan – poliittinen sirpaloituminen, paikallisten rituaalien ja lakien säilyminen sekä kulttuurilliset siirtymät – auttoivat muokkaamaan keskiaikaisen Italian karttaa ja historian kulkua.
