Panaarabismi

Alkuperä & kehitys

Ottomaanien valtakunta hallitsi 1800-luvun lopulla suurinta osaa Lähi-idästä. Lähi-itä oli tuolloin hyvin monimuotoinen. Alueella asui monia erilaisia etnisiä ja kulttuurisia ihmisryhmiä. Vuoteen 1900 mennessä Osmanien valtakunta oli rappeutumassa, ja monet valtakunnassa asuneet eri ihmisryhmät halusivat muodostaa itsenäisiä hallituksia, joita hallinnoivat omissa yhteisöissään asuvat ihmiset.

Yksi ryhmä, joka alkoi muodostaa omia ajatuksiaan itsehallinnollisesta tai itsemääräävästä yhteisöstä, olivat arabit. Monet koulutetut arabiopiskelijat ja professorit, jotka työskentelivät yliopistoissa, kuten Al-Azharin yliopistossa, alkoivat julkaista lehtiä ja perustaa kerhoja, jotka edistivät ajatusta yhtenäisestä arabiyhteisöstä tai kansakunnasta. Näistä ajatuksista tuli hyvin suosittuja kaikkialla entisen Osmanien valtakunnan arabialueilla. Vuoteen 1913 mennessä arabijärjestöt eri puolilta Lähi-itää kokoontuivat Pariisissa, Ranskassa, ja muodostivat ensimmäisen arabikongressin. Kongressissa arabit ympäri Osmanien valtakuntaa keskustelivat mahdollisuudesta vapautua Osmanien valtakunnasta ja perustaa arabien hallitsemia maita.

Osmanien valtakunta vastasi arabikongressiin rankaisemalla arabinationalisteja. Joillakin Ottomaanien valtakunnan alueilla arabikansallismielisiä vangittiin ja jopa tapettiin heidän toimintansa vuoksi.

Ensimmäisen maailmansodan aikana monet arabiryhmät tukivat liittoutuneiden sotaretkeä Ottomaanien valtakuntaa vastaan. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Osmanien valtakunta romahti, ja liittoutuneet valtat kokoontuivat päättämään, mitä tapahtuisi aiemmin Osmanien hallinnassa olleille alueille. Vaikka liittoutuneet tukivat liittoutuneita sodan aikana, liittoutuneet eivät myöntäneet monille arabimaille vapautta. Miehitetyissä maissa asuvat arabit halusivat yhä innokkaasti itsenäistyä, ja he alkoivat muodostaa ajatuksia siitä, miltä vapaa arabivaltio näyttäisi. Näistä ajatuksista tuli lopulta panarabismin selkäranka.

Filosofia

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen monet arabikieliset tutkijat ja opiskelijat entisessä Osmanien valtakunnassa alkoivat kirjoittaa arabikansojen historiasta. Yksi näistä kirjoittajista, Darwish-Al Maqdidi, kirjoitti koulukirjan, jossa hahmoteltiin varhaisen panarabialaisen liikkeen uskomuksia. Oppikirjaa käytettiin monissa kouluissa eri puolilla Lähi-idän arabimaita, ja siinä esitettiin, että arabien kotimaa ei rajoittunut Arabian niemimaahan vaan ulottui kaikkialle, missä arabit asuivat. Lisäksi Miqdadi, kuten muutkin arabitieteilijät, uskoivat, että vapaa ja yhtenäinen arabikansa voisi olla olemassa vain, jos länsimainen vaikutusvalta poistettaisiin Lähi-idän arabimaista. Yleisesti ottaen Miqdadin ja muiden hänen kaltaistensa uskomusten ytimestä tuli panarabismin filosofia.

Arabiliiton yritykset

Panarabismin suosio alkoi kasvaa sen jälkeen, kun monet arabimaat itsenäistyivät 1940- ja 1950-luvuilla. Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser (1956-1970) oli panarabialismin suuri kannattaja. Nasser uskoi, että arabimaailma sekä Pohjois-Afrikassa että Arabian niemimaalla pitäisi yhdistää, koska monilla näistä maista oli yhteinen kulttuuri, uskonto ja kieli. Presidenttikautensa aikana Nasser auttoi perustamaan Yhdistyneen arabitasavallan Syyrian kanssa. Tasavalta kesti kolme vuotta. Sen romahtaminen johtui suurelta osin Nasserin pyrkimyksistä muuttaa nopeasti Syyrian ja Egyptin talouksia; monet syyrialaiset eivät myöskään pitäneet siitä, että Nasser halusi keskittää hallituksen vallan ja toiminnan Egyptiin.

UAR:n kaatumisen jälkeen Nasser yritti saada muut arabimaat liittymään yleisarabistiseen aatteeseen. Vuoden 1967 kuuden päivän sodassa Nasser johti arabiliittoa (Syyria, Libanon, Jordania ja Irak) taistelemaan Israelia vastaan. Israel voitti sodan, ja arabikoalitio ja Nasserin pyrkimykset luoda yhtenäinen Lähi-idän arabimaa kärsivät suuren takaiskun.

Egyptin presidentti Gamal Nasser ja Irakin ulkoministeri Adnan Pachachi.

Panarabismin taantuminen ja uudelleen syntyminen

Lasku

Kuuden päivän sodan jälkeen Egyptin asema yleisarabialaisen liikkeen johtajana heikkeni huomattavasti. Muut arabialaiset kansallismieliset järjestöt alkoivat levittäytyä itsenäisesti, Egyptistä ja muista arabimaista riippumatta. Erityisesti palestiinalaiset alkoivat muodostaa omaa järjestöään, jonka keskiössä oli palestiinalainen nationalismi eikä yleisarabialainen järjestö. Lisäksi Gamal Nasserin äkillinen kuolema vuonna 1970 jätti panarabialaisen liikkeen ilman selkeää johtajaa.

Uudelleennäkeminen

Monet professorit ja Lähi-idän asiantuntijat ovat 1970-luvun lopusta lähtien väittäneet, että panarabismia ei enää ole olemassa. Fouad Ajami esittää, että panarabismi romahti, koska liikkeen selkeä johtaja Gamel Nasser menetti vauhtinsa arabien hävittyä kuuden päivän sodan. Lisäksi muut arabiryhmät, erityisesti palestiinalaiset, menettivät uskonsa panarabialaisliikkeeseen ja yrittivät haarautua omille teilleen. Viime aikoina, vuoden 2011 arabikevään tapahtumien jälkeen, monet tutkijat ja toimittajat ovat kuitenkin väittäneet, että panarabismi on palaamassa eri tavoin. Susan De Muth katsoo, että arabikevään panarabismi on erilaista kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Hänen mukaansa Gamel Nasserin aikakauden panarabismi oli sidoksissa ajatukseen arabimaailman pitämisestä vapaana ulkomaisesta ja länsimaisesta vaikutuksesta, kun taas nykypäivän panarabismia johtavat enimmäkseen nuoret ihmiset, jotka pyrkivät uudistamaan arabimaiden hallituksia tai tekemään niistä vähemmän alistavia tai kontrolloivia. Tätä uudenlaista panarabismia on vahvistanut teknologia, kuten sosiaalinen media. De Muthin mukaan eri maiden mielenosoittajat ovat pystyneet sosiaalisen median avulla vahvistamaan asiaansa ja jopa koordinoimaan protesteja muiden arabimaiden liikkeiden kanssa. Muut tutkijat eivät ole yhtä optimistisia kuin De Muth: Marc Lynch katsoo, että arabikevään protestit olivat jo pitkään myöhässä ja että Lähi-idän arabimaiden poliittiset liikkeet ovat hiljalleen vahvistuneet viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan.

Egypti ja Syyria muodostivat Arabitasavallan vuosina 1958-1961.


Syyrialainen mielenosoittaja maalaa Bashar al-Assadin vastaista graffitia Syyrian arabikevään aikana.