Mikä on panarabismi? Määritelmä, historia ja vaikutukset
Panarabismi on poliittinen liike ja uskomusjärjestelmä, joka edistää ajatusta, jonka mukaan kaikkien arabien pitäisi yhdistyä yhdeksi maaksi tai valtioksi. Ajatus panarabismista syntyi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Panarabismin suosio kasvoi 1900-luvun alkupuolella, ja 1950-luvulla Lähi-idän johtajista, kuten Egyptin presidentistä Gamal Abdel Nasserista, tuli panarabialaisen liikkeen merkittäviä tukijoita. Panarabistit uskovat yleensä, että kaikkien arabiväestön maiden pitäisi yhdistyä tai yhdistyä ja että länsivalloilla, kuten Yhdysvalloilla tai Isolla-Britannialla, ei pitäisi olla poliittista valtaa tai vaikutusvaltaa Pohjois-Afrikassa tai Arabian niemimaalla.
Mitä panarabismi tarkoittaa käytännössä? Se on sekä kansallinen että kulttuurinen ajatus: panarabismi korostaa arabien yhteistä kieltä, historiaa ja kulttuuria ja pyrkii poliittiseen yhteistyöhön tai yhdistymiseen. Ideologia voi esiintyä erilaisina muotoina: sekulaarina nationalistina, uskonnollista kieltä painottavana versiona tai osana vasemmistolaista, sosialistista politiikkaa. Panarabismi ei ollut homogeeninen liike, vaan siihen kuului erilaisia suuntauksia ja tavoitteita.
Keskeisiä piirteitä
- Yhden arabivaltion idea tai tiiviimpi poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen yhteistyö.
- Anti-imperialistinen sävy: vastustus kolonialismia ja ulkomaista vaikutusvaltaa vastaan.
- Pyrkimys vahvistaa arabien yhteisöllisyyttä kielen, historian ja kulttuurin pohjalta.
- Erottuvuus paikallisista valtioidentiteeteistä — joskus paikallinen kansallisuus nähtiin esteenä laajemmalle yhdentymiselle.
Historia lyhyesti
- 1800–1900-lukujen taitteessa syntyi arabien kulttuurinen ja ideologinen herääminen (Nahda), joka loi pohjan panarabialle ajattelulle.
- 1920–1940-luvuilla ajatus levisi akateemisiin ja poliittisiin piireihin; etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeinen kansallisvaltioiden synty ja siirtomaavallan jatkuminen kiihdyttivät liikettä.
- 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa panarabismi saavutti huippunsa: Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser nousi liikkeen symboliksi, ja vuonna 1958 Egypti ja Syyria perustivat lyhytaikaisen United Arab Republicn (yhdistyneet arabivaltiot), joka kuitenkin hajosi vuonna 1961.
- Sosiaalisesti ja poliittisesti merkittäviä olivat myös Ba'ath-puolueet (Syyriassa ja Irakissa), jotka yhdistivät arabinationalismin ja sosialismin.
- Vuoden 1967 kuuden päivän sota oli käännekohta: Israelin voitto heikensi panarabiallista uskottavuutta ja lisäsi sisäisiä erimielisyyksiä, minkä jälkeen liikkeen vaikutus usein väheni tai reformuloitui kansalliseksi politiikaksi.
Tärkeät henkilöt ja organisaatiot
- Gamal Abdel Nasser – Egyptin presidentti, panarabialismin kansainvälinen kasvot 1950–60-luvuilla.
- Michel Aflaq ja Salah al-Din al-Bitar – Ba'ath-liikkeen perustajia, jotka korostivat arabiyhteyttä ja sosialismia.
- Sati al-Husri – ajatuksia arabien kulttuurisesta yhtenäisyydestä kehittänyt intellektuaali.
- Arabiliitto (Arab League) – alueellinen järjestö, joka edistää jäsenmaiden yhteistyötä ja on panarabialismin institutionaalinen osa, vaikkakin sen tavoitteet ovat usein pragmatisempia ja valtiokeskeisempiä.
Vaikutukset ja seuraukset
- Panarabismi vaikutti voimakkaasti 1950–60-lukujen dekolonisaatioprosesseihin ja antoi ideologista tukeaitsenäisyysliikkeille.
- Se edisti alueellista yhteistyötä, mutta usein myös konflikteja, kun eri valtioiden johtajat tavoittelivat hegemoniaa tai eturistiriidat estivät todellisen yhdistymisen.
- Useissa maissa panarabismi toimi legitimiteetin lähteenä autoritaarisille hallinnoille, jotka käyttivät nationalistista retoriikkaa vallan vakauttamiseen.
- Liike kohtasi kritiikkiä: realistisesti eri arabimaat erosivat kielessä, etnisyydessä (esim. kurdit, berberit), uskonnollisesti ja taloudellisesti, mikä teki poliittisen yhdentymisen vaikeaksi.
Kritiikkiä ja rajoitteita
- Monet katsovat panarabialismin perusteiden, kuten yhdenmukaisen arabikansan ja -vallan käsitteen, olevan liian yksinkertaistavia monimuotoiselle alueelle.
- Religioiden ja etnisten ryhmien moninaisuus, sekä kansallismielisyys ja valtioiden eturistiriidat, rajoittivat liikkeen toteutusta.
- Joissakin tapauksissa panarabiallinen retoriikka peitti alleen taloudellisia ongelmia ja poliittisen sorron.
Perintö nykypäivänä
Vaikka klassinen panarabismi ei ole enää samanlainen voimakas valtavirta kuin 1950–60-luvuilla, sen perintö näkyy edelleen alueellisissa yhteyksissä: arabiyhteisyyden idea elää kulttuurisessa yhteistyössä, mediassa, kirjallisuudessa ja tietyissä poliittisissa liikkeissä. Arabiliitto edustaa nykyisin institutionaalista jatkumoa, ja joissain maissa panarabialliset ajatukset palaavat ajoittain esiin kriisiaikoina tai anti-imperialistisen retoriikan yhteydessä.
Yhteenveto Panarabismi oli ja on liike, joka pyrki luomaan arabiyhteisölle poliittista ja kulttuurista yhtenäisyyttä. Sen parhaat saavutukset näkyvät anti-imperialistisessa perinnössä ja alueellisessa yhteistyössä, mutta käytännön yhdentyminen kohtasi monia esteitä: historialliset, etniset, uskonnolliset ja poliittiset jakolinjat sekä suurvaltapolitiikan vaikutus.
Arabiliitto
Alkuperä & kehitys
Ottomaanien valtakunta hallitsi 1800-luvun lopulla suurinta osaa Lähi-idästä. Lähi-itä oli tuolloin hyvin monimuotoinen. Alueella asui monia erilaisia etnisiä ja kulttuurisia ihmisryhmiä. Vuoteen 1900 mennessä Osmanien valtakunta oli rappeutumassa, ja monet valtakunnassa asuneet eri ihmisryhmät halusivat muodostaa itsenäisiä hallituksia, joita hallinnoivat omissa yhteisöissään asuvat ihmiset.
Yksi ryhmä, joka alkoi muodostaa omia ajatuksiaan itsehallinnollisesta tai itsemääräävästä yhteisöstä, olivat arabit. Monet koulutetut arabiopiskelijat ja professorit, jotka työskentelivät yliopistoissa, kuten Al-Azharin yliopistossa, alkoivat julkaista lehtiä ja perustaa kerhoja, jotka edistivät ajatusta yhtenäisestä arabiyhteisöstä tai kansakunnasta. Näistä ajatuksista tuli hyvin suosittuja kaikkialla entisen Osmanien valtakunnan arabialueilla. Vuoteen 1913 mennessä arabijärjestöt eri puolilta Lähi-itää kokoontuivat Pariisissa, Ranskassa, ja muodostivat ensimmäisen arabikongressin. Kongressissa arabit ympäri Osmanien valtakuntaa keskustelivat mahdollisuudesta vapautua Osmanien valtakunnasta ja perustaa arabien hallitsemia maita.
Osmanien valtakunta vastasi arabikongressiin rankaisemalla arabinationalisteja. Joillakin Ottomaanien valtakunnan alueilla arabikansallismielisiä vangittiin ja jopa tapettiin heidän toimintansa vuoksi.
Ensimmäisen maailmansodan aikana monet arabiryhmät tukivat liittoutuneiden sotaretkeä Ottomaanien valtakuntaa vastaan. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Osmanien valtakunta romahti, ja liittoutuneet valtat kokoontuivat päättämään, mitä tapahtuisi aiemmin Osmanien hallinnassa olleille alueille. Vaikka liittoutuneet tukivat liittoutuneita sodan aikana, liittoutuneet eivät myöntäneet monille arabimaille vapautta. Miehitetyissä maissa asuvat arabit halusivat yhä innokkaasti itsenäistyä, ja he alkoivat muodostaa ajatuksia siitä, miltä vapaa arabivaltio näyttäisi. Näistä ajatuksista tuli lopulta panarabismin selkäranka.
Filosofia
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen monet arabikieliset tutkijat ja opiskelijat entisessä Osmanien valtakunnassa alkoivat kirjoittaa arabikansojen historiasta. Yksi näistä kirjoittajista, Darwish-Al Maqdidi, kirjoitti koulukirjan, jossa hahmoteltiin varhaisen panarabialaisen liikkeen uskomuksia. Oppikirjaa käytettiin monissa kouluissa eri puolilla Lähi-idän arabimaita, ja siinä esitettiin, että arabien kotimaa ei rajoittunut Arabian niemimaahan vaan ulottui kaikkialle, missä arabit asuivat. Lisäksi Miqdadi, kuten muutkin arabitieteilijät, uskoivat, että vapaa ja yhtenäinen arabikansa voisi olla olemassa vain, jos länsimainen vaikutusvalta poistettaisiin Lähi-idän arabimaista. Yleisesti ottaen Miqdadin ja muiden hänen kaltaistensa uskomusten ytimestä tuli panarabismin filosofia.
Arabiliiton yritykset
Panarabismin suosio alkoi kasvaa sen jälkeen, kun monet arabimaat itsenäistyivät 1940- ja 1950-luvuilla. Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser (1956-1970) oli panarabialismin suuri kannattaja. Nasser uskoi, että arabimaailma sekä Pohjois-Afrikassa että Arabian niemimaalla pitäisi yhdistää, koska monilla näistä maista oli yhteinen kulttuuri, uskonto ja kieli. Presidenttikautensa aikana Nasser auttoi perustamaan Yhdistyneen arabitasavallan Syyrian kanssa. Tasavalta kesti kolme vuotta. Sen romahtaminen johtui suurelta osin Nasserin pyrkimyksistä muuttaa nopeasti Syyrian ja Egyptin talouksia; monet syyrialaiset eivät myöskään pitäneet siitä, että Nasser halusi keskittää hallituksen vallan ja toiminnan Egyptiin.
UAR:n kaatumisen jälkeen Nasser yritti saada muut arabimaat liittymään yleisarabistiseen aatteeseen. Vuoden 1967 kuuden päivän sodassa Nasser johti arabiliittoa (Syyria, Libanon, Jordania ja Irak) taistelemaan Israelia vastaan. Israel voitti sodan, ja arabikoalitio ja Nasserin pyrkimykset luoda yhtenäinen Lähi-idän arabimaa kärsivät suuren takaiskun.
Egyptin presidentti Gamal Nasser ja Irakin ulkoministeri Adnan Pachachi.
Panarabismin taantuminen ja uudelleen syntyminen
Lasku
Kuuden päivän sodan jälkeen Egyptin asema yleisarabialaisen liikkeen johtajana heikkeni huomattavasti. Muut arabialaiset kansallismieliset järjestöt alkoivat levittäytyä itsenäisesti, Egyptistä ja muista arabimaista riippumatta. Erityisesti palestiinalaiset alkoivat muodostaa omaa järjestöään, jonka keskiössä oli palestiinalainen nationalismi eikä yleisarabialainen järjestö. Lisäksi Gamal Nasserin äkillinen kuolema vuonna 1970 jätti panarabialaisen liikkeen ilman selkeää johtajaa.
Uudelleennäkeminen
Monet professorit ja Lähi-idän asiantuntijat ovat 1970-luvun lopusta lähtien väittäneet, että panarabismia ei enää ole olemassa. Fouad Ajami esittää, että panarabismi romahti, koska liikkeen selkeä johtaja Gamel Nasser menetti vauhtinsa arabien hävittyä kuuden päivän sodan. Lisäksi muut arabiryhmät, erityisesti palestiinalaiset, menettivät uskonsa panarabialaisliikkeeseen ja yrittivät haarautua omille teilleen. Viime aikoina, vuoden 2011 arabikevään tapahtumien jälkeen, monet tutkijat ja toimittajat ovat kuitenkin väittäneet, että panarabismi on palaamassa eri tavoin. Susan De Muth katsoo, että arabikevään panarabismi on erilaista kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Hänen mukaansa Gamel Nasserin aikakauden panarabismi oli sidoksissa ajatukseen arabimaailman pitämisestä vapaana ulkomaisesta ja länsimaisesta vaikutuksesta, kun taas nykypäivän panarabismia johtavat enimmäkseen nuoret ihmiset, jotka pyrkivät uudistamaan arabimaiden hallituksia tai tekemään niistä vähemmän alistavia tai kontrolloivia. Tätä uudenlaista panarabismia on vahvistanut teknologia, kuten sosiaalinen media. De Muthin mukaan eri maiden mielenosoittajat ovat pystyneet sosiaalisen median avulla vahvistamaan asiaansa ja jopa koordinoimaan protesteja muiden arabimaiden liikkeiden kanssa. Muut tutkijat eivät ole yhtä optimistisia kuin De Muth: Marc Lynch katsoo, että arabikevään protestit olivat jo pitkään myöhässä ja että Lähi-idän arabimaiden poliittiset liikkeet ovat hiljalleen vahvistuneet viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan.
Egypti ja Syyria muodostivat Arabitasavallan vuosina 1958-1961.
Syyrialainen mielenosoittaja maalaa Bashar al-Assadin vastaista graffitia Syyrian arabikevään aikana.
