Arabikevät (arabia: الربيع العربي, ar-rabīˁ al-ˁarabī) on mediassa käytetty termi 18. joulukuuta 2010 alkaneesta arabimaailman vallankumouksellisesta mielenosoitusten ja mielenosoitusten (sekä väkivallattomien että väkivaltaisten), mellakoiden ja sisällissotien aallosta. Mielenosoittajat olivat vihaisia siitä, että heidän maansa eivät antaneet heille monia oikeuksia. He kokivat myös, että hallitusten takia heidän elämänlaatunsa oli huono.

Arabikevät johti moniin johtajavaihdoksiin. Vuoteen 2012 mennessä useimmat hallitukset olivat joko kukistuneet ja vaihtuneet tai lopettaneet mielenosoitukset.

Muutama vuosi arabikevään päättymisen jälkeen alkoi arabitalvi. Monet maat palasivat takaisin johtajiin, jotka rajoittivat oikeuksia, ja monet terroristiryhmät perustettiin. Monet mielenosoitukset ovat jatkuneet.

Syyt

Arabikevätin taustalla oli useita toisiinsa liittyviä syitä:

  • Poliittinen ja taloudellinen tyytymättömyys: laaja korruptio, työttömyys (erityisesti nuorison keskuudessa) ja heikot elinolot.
  • Autoritaariset hallinnot: poliittiset vapaudet olivat rajallisia, lehdistönvapaus puutteellista ja kansalaisten osallistumismahdollisuudet vähäiset.
  • Yksittäiset tapahtumat, jotka sytyttivät laajemmat protestit: esimerkiksi tunisialainen myyjä Mohamed Bouazizi sytytti itsensä tuleen 17. joulukuuta 2010, minkä jälkeen protestit levisivät nopeasti.
  • Sosiaalisen median ja matkapuhelinten rooli: tieto tapahtumista levisi nopeasti ja auttoi organisoimaan mielenosoituksia sekä herättämään kansainvälistä huomiota.

Tapahtumat 2010–2012: tärkeimmät maat ja käännekohdat

  • Tunisia: protestit johtivat presidentti Zine El Abidine Ben Alin eroon ja maan syrjäyttämiseen tammikuussa 2011. Tunisiaa pidetään usein arabikevään alkukohtana.
  • Egypti: laajat mielenosoitukset Tahririn aukiolla Kairossa tammikuun–helmikuun 2011 aikana saivat presidentti Hosni Mubarakin erottamaan vallasta 11. helmikuuta 2011. Egyptissä seurasi pitkä ja monimutkainen siirtymäkausi, johon kuului väliaikaisia hallituksia, vaalit ja myöhemmin sotilaallinen valtakaappaus (vuoden 2013 jälkeen).
  • Libya: levottomuudet kehittyivät nopeasti aseelliseksi kapinaksi vastaan Muammar Gaddafin hallintoa vastaan vuonna 2011. Kansainvälinen yhteisö puuttui asiaan, ja Gaddafi surmattiin lokakuussa 2011. Maa ajautui sen jälkeen pitkään epävakauteen ja aseelliseen konfliktiin.
  • Syria: rauhanomaisista mielenosoituksista vuonna 2011 kehittyi laaja sisällissota, joka on aiheuttanut mittavia inhimillisiä kärsimyksiä, pakolaisaaltoja ja alueellisia jännitteitä. Konflikti jatkui ja laajeni eri toimijoiden osallistumisen myötä.
  • Jemen: massamielenosoitukset johtivat presidentti Ali Abdullah Salehin tulosta Neuvoston kautta luopumiseen vuonna 2012, mutta maa ajautui myöhemmin syvään konfliktiin ja humanitaariseen kriisiin.
  • Bahrain: mielenosoituksia alkoivat vuonna 2011, ja ne tukahdutettiin voimakeinoin Persianlahden yhteistyöneuvoston (GCC) tukemalla operaatiolla. Poliitinen jännite ja ihmisoikeusongelmat jatkuivat.
  • Muita maita, joissa esiintyi protesteja: Marokko, Algeria, Jordania, Kuwait, Oman ja Sudan. Vaikutukset vaihtelivat hallinnollisista uudistuksista väkivaltaisiin yhteenottoihin.

Seuraukset ja pitkäaikaiset vaikutukset

Arabikevätin seuraukset olivat monitasoisia ja monissa maissa pitkäkestoisia:

  • Regiminvaihdoksia ja vallan siirtymisiä: joissakin maissa autoritaarisia johtajia syrjäytettiin, mutta läpinäkyvät demokratiauudistukset eivät aina toteutuneet.
  • Väkivalta ja sisällissodat: erityisesti Libyassa ja Syyriassa vapautunut konflikti johtoi aseelliseen sekasortoon, tuhansiin kuolonuhreihin ja miljoonien pakolaisiin.
  • Terrorismin nousu: epävakauden ja hajaannuksen myötä syntyi tilaa ääriliikkeille; esimerkiksi osa alueiden konflikteista myötävaikutti ISISin kaltaisten ryhmien nousuun seuraavina vuosina.
  • Humanitaariset ja taloudelliset vaikutukset: infrastruktuurin tuhoutuminen, investointien väheneminen, työttömyyden kasvu ja laajat pakolaisvirrat, jotka heijastuivat myös Eurooppaan.
  • Poliittinen takaisku eli arabitalvi: joissakin maissa vallanpitäjät palauttivat tiukempaa otetta, ja ihmisoikeustilanne heikkeni uudelleen.
  • Kansainvälinen politiikka: alueen epävakaus muutti suurvaltojen ja naapurimaiden politiikkaa, mukaan lukien sotilaalliset interventiot ja humanitaarinen apu.

Arvio ja opit

Arabikevät osoitti, kuinka nopeasti kansalaisten tyytymättömyys voi johtaa laajoihin muutoksiin, kun käytössä ovat viestintävälineet ja laajat verkostot. Samalla se toi esiin miten vaikeaa rauhanomainen ja toimiva siirtymä demokratiaan on, erityisesti kun instituutiot ovat heikkoja ja taloudelliset ongelmat jatkuvat. Pitkän aikavälin vakaus edellyttää poliittisia uudistuksia, oikeusjärjestelmän vahvistamista, sosioekonomisia parannuksia ja kansainvälistä tukea, joka kannustaa demokraattiseen kehitykseen ilman lisääntyvää pakotteiden tai sotilaallisen väliintulon riskiä.

Aikajana (lyhennelmä)

  • 17.12.2010 – Mohamed Bouazizin itsemurhayritys/sytytys Tunisiassa; protestit alkavat.
  • tammikuu 2011 – protestit leviävät Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään.
  • 14.1.2011 – Tunisia: Ben Alin pako.
  • 11.2.2011 – Egypti: Mubarak eroaa.
  • maaliskuu–lokakuu 2011 – Libya: aseellinen kapina, kansainvälinen interventio, Gaddafin kaatuminen lokakuussa.
  • 2011–2012 – Syyrian mielenosoitukset muuttuvat laajaksi sisällissodaksi; Jemenissä vallansiirto 2012.

Tämä artikkeli kattaa vuosien 2010–2012 keskeiset tapahtumat ja niiden välittömät seuraukset. Arabikevätin pitkäaikaiset vaikutukset jatkuvat edelleen monin tavoin ja vaihtelevat maittain.