Osmanien (Ottomaanien) valtakunta 1299–1923 — historia ja vaikutus

Osmanien valtakunta (turkiksi: Osmanlı İmparatorluğu), virallisesti Osmanian ylevä valtio (turkiksi: دولت عالیه عثمانیه, turk: Devlet-i Aliyye-i Osmâniyye) oli monikansallinen ja monikulttuurinen imperiumi, joka kesti vuodesta 1299 vuoteen 1923. Sen keskus sijaitsi nykyisen Turkin alueella, ja se hallitsi laajoja alueita Balkanilla, Anatoliassa, Välimeren itä- ja eteläpuolella, Lounais-Aasiassa sekä Pohjois-Afrikassa. Valtakunnan perusti Osman I noin vuonna 1299. Valtakunta laajeni vähitellen Bulgariasta, Serbian ja Kreikan alueilta Anatoliaan, Levanttiin, Egyptiin ja Pohjois-Afrikkaan. Sen huippuvaihe sijoittuu 1400–1600-lukujen taitteeseen, ja yksi tunnetuimmista hallitsijoista oli Suleiman Mahtava (hallitsi 1520–1566), jonka aikana valtakunta oli sekä sotilaallisesti että kulttuurisesti voimissaan.

Keskeisiä käännekohtia ja hallinnollisia muutoksia:

Pääkaupungin muutokset: varhaiset keskukset olivat Bursan kaltainen kaupunkikeskus, myöhemmin Edirne (Adrianopoli) ja lopulta Konstantinopoli (Istanbul), jonka valtasi Mehmed II vuonna 1453.
Hallinto: valtakunta oli feodaalinen liitto maakuntia ja heimoalueita, joita sulttaani hallitsi keskushallinnon kautta. Paikallista valtaa käytti usein nimellä pasha, bey tai muu maaherra; tämä järjestelmä muuttui ja kehittyi vuosisatojen aikana.
Verotus ja maanomistus: timar‑järjestelmä sitoi sotilaat (sipahit) maanviljelyyn ja palvelukseen, mikä tuki laajaa ratsuväkeä.
Sotilaallinen järjestelmä: janitsaarit (uvauduttu sotilasyksikkö), devşirme‑järjestelmä (kristityistä heimosta rekrytoidut orjat/virkamiehet), merivoimat sekä tehokas linnoitus- ja tykistötekniikka olivat keskeisiä vallan välineitä.
Uskonnollinen ja oikeudellinen järjestelmä: valtakunta oli sunnilainen islamilainen keisarikunta, mutta sen yhteiskunta oli moniuskonnollinen. Millet‑järjestelmä antoi uskonnollisille yhteisöille (ortodoksit, juutalaiset, armeniakatolinen/armeniankirkko jne.) laajaa itsehallintoa omissa henkilöasioissaan.

Taloudellisesti Osmanien valtakunta hallitsi tärkeitä kauppareittejä Euroopan, Aasian ja Afrikan välillä, ja sen satamakaupungit olivat merkittäviä kauppakeskuksia. 1500–1600-luvuilla kauppa, verotus ja merikuljetukset toivat suuria tuloja. Myöhemmin Euroopan merenkulun kehittyminen, Atlantin kaupan merkityksen kasvu ja teollistuminen heikensivät perinteisiä kauppareittejä, ja valtakunta alkoi taloudellisesti jäädä jälkeen Länsi‑Euroopasta. Lisäksi 1800‑luvulla muun muassa kauppasopimukset eli kapitulatsioonit myönsivät eurooppalaisille etuoikeuksia, jotka kavensivat Osmanien talousvaltaa.

Kulttuuri ja yhteiskunta olivat monipuolisia: virallisena hallinnon ja hallinnollisen kielenä toimi osmanin‑turkki (jossa oli paljon lainasanoja persiasta ja arabiasta), mutta valtakunnassa puhuttiin monia paikallisia kieliä. Arkkitehtuuri (mm. Mimar Sinanin mestariteokset), kaunis käsityöperinne, kirjallisuus, musiikki ja oikeus‑ ja hallintokäytännöt jättivät pysyvän perinnön alueelle.

1800‑luvulla ja 1900‑vuosien alkupuolella valtakunta kohtasi vakavia sisäisiä ja ulkoisia haasteita. Sisäiset ongelmat sisälsivät hallinnollista tehottomuutta, korruptiota, taloudellista taantumaa ja armeijan modernisoinnin vaikeuksia sekä kasvavaa nationalistista liikettä eri kansanryhmien keskuudessa. Ulkoisesti suurvallat kuten Venäjä, Britannia ja Ranska olivat aktiivisia alueellisissa pyrkimyksissään ja ajoivat omia etujaan. Tällöin valtakunta sai lempinimen ”Euroopan sairas mies”.

Tärkeitä 1800-luvun ja 1900-luvun tapahtumia ja uudistuksia:

Tanzimat‑uudistukset (1839–1876) pyrkivät modernisoimaan valtiota, armeijaa ja oikeusjärjestelmää sekä takaamaan alamaisille tasa‑arvoisempia oikeuksia verotuksessa ja oikeudessa.
Krimi‑sota (1853–1856), jossa Osmanit taistelivat yhdessä Britannian ja Ranskan kanssa Venäjää vastaan; sota lyhensi Venäjän vaikuttavuutta mustanmeren alueella.
Balkanien itsenäistymiset: Kreikka saavutti itsenäisyyden 1800-luvun alussa, ja 1800‑ ja 1900‑lukujen vaihteessa useat Balkanin kansakunnat irtaantuivat valtakunnasta.
Muhammad Ali Pasha oli merkittävä 1800‑luvun alun johtaja Egyptissä, jonka itsehallinto ja puoliksi itsenäinen asema ilmensivät keskushallinnon heikkenemistä eri alueilla.
Nuoret turkkilaiset (Young Turks) ja perustuslailliset liikkeet johtivat perustuslain palauttamiseen 1908 ja pyrkimyksiin uudistaa valtio uudenaikaisempaan suuntaan.
Balkanin sodat (1912–1913) ja menetykset alueilla edistivät valtakunnan hajoamista Euroopan osissa.

Ensimmäinen maailmansota (1914–1918) oli ratkaiseva vaihe: Osmanien valtakunta liittyi sotaan keskusvaltojen puolella ja kärsi tappioita. Sodan jälkeen keisarikunta käytännössä hajosi; sulttaanin hallinto menetti vallan ja liittoutuneiden miehitykset sekä sotilaalliset tappiot johtivat aselepoon ja miehitykseen. Virallisesti ensimmäisen maailmansodan seurauksena solmittiin useita sopimuksia ja jakoja, ja valtakunnan lopullinen poliittinen muodonmuutos tapahtui kansallisen liikkeen johdolla.

Sodan jälkeinen aika ja loppu:

1919 alkoi Mustafa Kemal (myöhemmin Atatürk) johtama Turkin sodankäynti (Turkin kansallinen liike), joka vastusti liittoutuneiden miehitystä ja vaati itsenäisyyttä.
1922 sulttaanikunta lakkautettiin, ja koko keisarikunnan instituutiota purettiin asteittain.
1923 perustettiin Turkin tasavalta, ja samaan aikaan ratifioitiin kansainvälisiä sopimuksia, jotka määrittelivät nykyaikaisen Turkin rajat (esim. Lausanne’n rauha 1923).

Valtakunnan hajoamiseen liittyi myös väestöjä koskevia traagisia tapahtumia ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Näihin kuuluvat pakotetut siirrot, siviiliuhrit ja kansalliset konfliktit, jotka ovat jättäneet syviä arpia alueen historiassa ja joita tutkitaan laajasti historian ja kansainvälisen oikeuden näkökulmista.

Vaikutus ja perintö: Osmanien valtakunta muokkasi merkittävästi Lähi‑idän, Balkanin ja Pohjois‑Afrikan poliittista, kulttuurista ja uskonnollista karttaa. Sen hallintokäytännöt, oikeudelliset uudistukset, arkkitehtuuri, kielellinen perintö ja kauppaverkostot näkyvät edelleen monin tavoin. Samalla valtakunnan hajoaminen loi pohjan 1900‑luvun kansallisvaltioiden muodostumiselle ja nykyaikaisille rajajärjestelyille, joiden seuraukset näkyvät edelleen alueellisissa jännitteissä ja yhteistyöhankkeissa.

Tiivistetysti: Osmanien valtakunta oli vuosisatoja kestänyt, monimuotoinen imperiumi, joka oli aikanaan suuri eurooppalais‑aasialainen voimatekijä. Se kehittyi, uudistui ja lopulta hajosi modernin kansallisvaltion ja kansainvälisen politiikan paineissa, jättäen syvän ja monisyisen perinnön, jota tutkitaan ja muistellaan edelleen.

Rise

Osman I perusti Osmanien valtakunnan vuonna 1299. Hänen poikansa Orhan valloitti sen ensimmäisen pääkaupungin Bursan Bysantin valtakunnalta. 1300-luvun lopulla ottomaanit alkoivat lujittaa valtaansa erityisesti Balkanilla, jossa sulttaani Murad I kukisti Serbian Kosovo Poljen taistelussa vuonna 1389. Hän kuoli taistelussa, ja Bayezid I otti vallan. Vuonna 1396 Nikopolin taistelussa lyötiin Länsi-Euroopan suurvaltojen suuri ristiretki. Voitosta huolimatta Tamerlane syrjäytti Bayezidin Ankaran taistelussa vuonna 1402. Hänen poissaolonsa johti sisällissotaan, jota kutsutaan ottomaanien interregnumiksi. Mehmed Çelebi voitti ja hänestä tuli Mehmed I. Hänen poikansa Murad II joutui taistelemaan Bysantin valtakunnan tukemia kruununhakijoita vastaan. Hän teki vastaiskun hyökkäämällä Konstantinopoliin, ja Venetsia auttoi bysanttilaisia. Murad kukisti heidät Thessalonikissa. Hän kukisti myös Karamanidien beylikin (ruhtinaskunta), Unkarin, Puolan ja Valakian Varnassa vuonna 1444. Unkarilainen kenraali Johannes Hunyadi yritti voittaa turkkilaiset, mutta hävisi vuonna 1448.

Peak

Mehmed Valloittaja valloitti Konstantinopolin 29. toukokuuta 1453. Hän alisti myös Albanian ja laajensi ortodoksisen kirkon suvaitsevaisuutta. Mehmed jatkoi laajentumistaan, ja häntä seurasi hänen poikansa Bayezid II. Selim I valloitti Egyptin ja Levantin, joita mamlukit hallitsivat, vuoden 1517 alussa. Hän myös hävitti safavidipersialaiset Chaldiranissa vuonna 1514. Osmanit olivat myös riidoissa Portugalin kanssa laajentumisestaan. Suleiman Mahtava, Selimin poika, valtasi Belgradin ja suurimman osan Unkarista Mohácsin taistelun jälkeen vuonna 1526. Syvästi jakautunut Pyhä Rooman valtakunta torjui hänen Wienin piirityksensä vuonna 1529. Transilvaniasta, Vallakiasta ja Moldavian alueesta tuli pian sen jälkeen Osmanien valtakunnan alamaisia.

Idässä ottomaanit valtasivat Bagdadin safaviideilta ja jakoivat Kaukasuksen heidän kanssaan. Samaan aikaan Suleiman liittoutui Ranskan Fransiskus I:n kanssa Habsburgien keskinäisen vihan vuoksi. Tämä johti ottomaanien toimintaan Välimerellä, jossa Rhodos, Tunis, Alger ja Tripoli lopulta vallattiin. Barbarossa Hayreddin johti ottomaanien etenemistä. Vuonna 1566 Suleiman kuoli, ja monet historioitsijat pitävät sitä ottomaanien pysähtyneisyyden alkuna.

Osmanit hävisivät Lepanton taistelun vuonna 1571 Espanjan Filip II:lle ja hänen Pyhälle liigalleen. Osmanit toipuivat nopeasti valloittamalla Kyproksen Venetsian tasavallalta. Tappio kuitenkin murskasi myytin ottomaanien voittamattomuudesta. Seuraavien 30 vuoden aikana ottomaanit kärsivät useita tappioita: pitkä sota Itävallan keisarikunnan kanssa päättyi pattitilanteeseen, ja safaviidit tunkeutuivat itäisiin ottomaanien maakuntiin. Murad IV valloitti Irakin ja Kaukasuksen takaisin Persialta. "Naisten sulttaanikunta" tuli Ottomaanien valtakunnan lempinimeksi sen jälkeen, kun puolisoistaan Kösem Sultanista ja Turhan Sultanista tuli valtakunnassa tärkeitä ja he tekivät joskus jopa taloudellisia päätöksiä sulttaanin sijasta. Myös suurvisiiri sai suuremman roolin Köprülüsin johdolla. Kreeta vallattiin Venetsialta ja Etelä-Ukraina vallattiin Puolalta.

Suurvisiiri Kara Mustafa pasha avasi kuitenkin huolimattomasti valtakunnan hyökkäyksille hyökätessään Wieniin ja piirittäessään kaupunkia. Itävaltalaiset, puolalaiset, venäläiset ja venetsialaiset hyökkäsivät kaikki ottomaanien kimppuun takaisin suuressa Turkin sodassa. Itävalta ja Puola hyökkäsivät ylivoimaisten turkkilaisten kimppuun Unkarissa ja Transilvaniassa, kun taas Venäjä moukaroi Krimiä ja valtasi sen lopulta turkkilaisilta. Venetsia asettui hyökkäämään Kreikan kimppuun, joka oli kokonaan ottomaanien turkkilaismiehityksen alla. Sodan osapuolet allekirjoittivat Karlowitzin sopimuksen, jossa Unkari ja Transilvania luovutettiin Itävallalle, Podolia (Etelä-Ukraina) Puolalle, Morea (Etelä-Kreikka) Venetsialle ja Asov (Mustanmeren satama) Venäjälle.

Venäjä ja Ruotsi ryhtyivät sotaan, ja ottomaanit sekaantuivat asiaan valloittamalla Azovin takaisin ja solmimalla sitten rauhan. Itävalta, Venäjä, Venetsia ja ottomaanit sotivat useita kertoja. Vuoteen 1739 mennessä ottomaanit olivat itse asiassa valloittaneet Morean ja Serbian takaisin. 1740- ja 1750-luvuilla ottomaanit alkoivat uudenaikaistaa armeijaansa, mutta 1760-luvulla ottomaanit lähtivät jälleen sotaan Venäjän kanssa. Venäjä valtasi Krimin vuonna 1783 ja väitti, että Osmanien valtakunnassa asuvat ortodoksikristityt olivat Venäjän suojeluksessa. Selim III jatkoi armeijan nykyaikaistamista, mutta janissarijoukkojen eliittijoukot kapinoivat. Napoleon hyökkäsi Egyptiin, mutta britit torjuivat hänet.

Serbia kapinoi ja sai nimellisen itsenäisyyden vuonna 1815, mutta se oli edelleen Osmanien valtakunnan vasalli. Kreikka sai itsenäisyytensä pitkän itsenäisyyssodan jälkeen vuosina 1821-1829. Al-Saud-suku kapinoi vuonna 1811 wahhabilaisen lahkon tuella. Sitten Muhammad Alin johtama Egypti oli vähällä vallata Konstantinopolin, mutta venäläiset torjuivat heidät. Egyptiläiset asettuivat Levanttiin, ja ottomaanit yrittivät vallata sen takaisin, mutta kärsivät murskatappion. Osmaneja tituleerattiin "Euroopan sairaaksi mieheksi", koska valtakunta oli epäpätevä kansainvälisissä asioissa.

Lasku ja lasku

Ottomaanien Tanzimat-kausi toi mukanaan uudistuksia: asevelvollisuus otettiin käyttöön, keskuspankki perustettiin, homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin, laki maallistettiin ja killat korvattiin tehtailla. Keisarikunnan kristillinen osa kehittyi paljon muslimien osaa edistyneemmäksi, ja tämä jako aiheutti jännitteitä. 1850-luvulla britit ja ranskalaiset auttoivat ottomaaneja Krimin sodassa. Osmanien velat johtivat konkurssitilaan, ja Euroopan maat alkoivat antaa lainoja ja valvoa valtakunnan taloutta. Mikä vielä pahempaa, ottomaanit aloittivat sodan Venäjän kanssa Bulgarian itsenäisyydestä. Vuoden 1878 Berliinin kongressissa Romania, Serbia ja Montenegro saivat täyden itsenäisyyden. Bulgaria pysyi Osmanien valtakunnan vasallina. Britit valtasivat Kyproksen ja vuonna 1882 Egyptin.

Vuonna 1908 nuoret turkkilaiset tekivät vallankumouksen ottomaanien keskuudessa. Abdul Hamid II luopui vallasta, ja Mehmed V astui virkaan. Bulgaria itsenäistyi, ja Itävalta hyökkäsi samana vuonna Bosniaan. Vuonna 1912 ottomaanit menettivät Libyan italialaisille. Sitä seuranneissa Balkanin sodissa ottomaanit menettivät kaikki Euroopan alueensa Itä-Thrakiaa lukuun ottamatta Serbian, Montenegron, Kreikan ja Bulgarian yhteisjoukoille. Toisen Balkanin sodan ansiosta ottomaanit hyökkäsivät Bulgariaan yhdessä Romanian, Serbian, Montenegron ja Kreikan kanssa. Heidän voittonsa merkitsi vain vähän, sillä levottomuudet jatkuivat, ja vuonna 1909 nuorisoturkkilaisten vallankaappaus ja sen jälkeen kolme vastavallankaappausta toteutettiin.

Vuonna 1914 ottomaanit hyökkäsivät Venäjää vastaan ja julistivat sodan, vaikka ne olivat täysin järjestäytymättömiä. Iso-Britannia ja Ranska ryhtyivät sotaan ottomaaneja vastaan, ja ensimmäinen maailmansota oli saapunut Turkkiin.

Osmanit suoriutuivat sodan alkuvaiheessa odotettua paremmin. He voittivat Gallipolin taistelun osittain brittiläisten komentajien epäpätevyyden vuoksi. Osmanit voittivat myös Kutin taistelun, vaikka Irak menetettiinkin myöhemmin. Vuonna 1915 alkoivat historian pahimmat joukkomurhat. Armenialaisten, ayssyrialaisten ja kreikkalaiskristittyjen kansanmurhan järjestivät nuoret turkkilaiset, joita johti Talat/Taalat pasha, jonka armenialainen sankari Soghomon Tehlerian murhasi 5. maaliskuuta 1921. Kohteina olivat armenialaiset, assyrialaiset, kreikkalaiset ja muut, ja jopa 2,5 miljoonaa ihmistä kuoli. Osmanien valtakunta kaatui pian sen jälkeen, kun arabit kapinoivat vuonna 1916 Britannian avustuksella. Keisarikunta kaatui Siinain, Palestiinan, Irakin, Syyrian ja lopulta itse Anatolian kaaduttua. Osmanit antautuivat vuonna 1918.

Turkin itsenäisyyssota oli Turkin kansallisen liikkeen sotaretki, joka johti Turkin tasavallan perustamiseen. Vuonna 1923 Osmanien valtakunta lakkasi virallisesti olemasta.

Sultanin perhe

Keisarikunta oli perinnöllinen monarkia. Hallitsijan titteli oli "sulttaani". (Sitä käytettiin nimen edessä, esim. "Sulttaani Süleyman".) Sulttaanin titteliä käytettiin myös hallitsijoiden vaimoista ja tyttäristä. (Sitä käytettiin nimen lopussa, esim. "Hürrem Sultan".) Valtakunnan alkuvuosina shahzadahit, sulttaanin pojat, lähetettiin valtakunnan eri osiin (Sanjaks) hankkimaan kokemusta hallinnosta. Myöhemmin he saattoivat olla ehdokkaita sulttaanikunnan ja kalifaatin virkaan.

Ahmedin jälkeen tämä järjestelmä muuttui. Uudessa järjestelmässä sulttaani piti miespuoliset sukulaisensa lukittuna pieneen huoneistoon, jota kutsuttiin kafesiksi, jossa he eivät koskaan päässeet näkemään ulkomaailmaa eivätkä näin ollen voineet ottaa häneltä valtaa. Usein uusi sulttaani tapatti miespuoliset sukulaisensa, mikä oli yksinkertaisempi ratkaisu, koska se poisti kilpailun sulttaanikunnasta ja esti kapinaliikkeet. Hänen haaremiinsa kuuluvat naiset tavoittelivat kuitenkin usein suurempaa asemaa ja vaikutusvaltaa, ja sulttaanin äidistä saattoi tulla voimakas poliittinen voima valtakunnassa. Jokainen haaremin äiti pyrki tekemään omasta pojastaan seuraavan sulttaanin, sillä he tiesivät, että hänet todennäköisesti tapettaisiin, jos hän ei olisi.

Sulttaanit menettivät vähitellen kykynsä hallita kaukaisia alueita hyvin. Kaukana asuvat kuvernöörit tekivät mitä halusivat ja laativat omia lakejaan sen sijaan, että olisivat totelleet sulttaania. Loppua kohden ottomaanien valtakunta oli niin kulunut ja korruptoitunut, että se oli valmis romahtamaan.

Rukiye Sabiha Sultanin hääpäivä vuonna 1920, vasemmalta oikealle: Fatma Ulviye Sultan, Ayşe Hatice Hayriye Dürrüşehvar Sultan, Emine Nazikeda Kadınefendi, Rukiye Sabiha Sultan, Mehmed Ertuğrul Efendi, Şehsuvar Hanımefendi.

Capital

Bursa oli ottomaanien valtakunnan ensimmäinen pääkaupunki. Traakiassa sijaitsevasta Edirnestä tuli Osmanien valtakunnan pääkaupunki vuonna 1365, kunnes turkkilaiset valloittivat Istanbulin, josta tuli valtakunnan lopullinen pääkaupunki.

Vasallivaltiot

Monet paikat olivat valtakunnan vasallivaltioita sen sijaan, että niitä olisi hallittu suoraan. Tällaisia valtioita olivat muun muassa Transilvania, Moldavia, Valakia (jotka kaikki yhdistyivät myöhemmin Romaniaksi) ja Kaukasus (Georgia, Dagestan ja Tšetšenia). Niiden hallitsijat saivat jonkinasteisen itsenäisyyden ja autonomian Ottomaanien valtakunnasta, mutta niiden oli maksettava sulttaanille enemmän rahaa (veroja tai veronmaksua).

Kysymyksiä ja vastauksia

K: Mikä oli ottomaanien valtakunnan virallinen nimi?

V: Ottomaanien valtakunnan virallinen nimi oli Ottomanian ylevä valtio (ottomaanien turkiksi: ֿזבֺ ַבیו ֻדַהیו, turkiksi: Devlet-i Aliyye-i Osmâniyye).

Kysymys: Milloin Osmanien valtakunta oli olemassa?

V: Osmanien valtakunta oli olemassa vuodesta 1299 vuoteen 1923.

K: Kuka perusti valtakunnan?

V: Osman I perusti valtakunnan noin vuonna 1299.

K: Milloin se oli voimakkaimmillaan?

V: Valtakunta oli voimakkaimmillaan noin vuosina 1400-1600.

K: Kuka oli yksi sen vaikutusvaltaisimmista hallitsijoista?

V: Suleiman Mahtava oli yksi sen voimakkaimmista hallitsijoista.

K: Miten valloitettuja maita hallittiin valtakunnassa?

V: Valloitettuja maita hallitsivat sulttaanin nimittämät kuvernöörit, joilla oli esimerkiksi pasha- tai bey-nimike.

K: Mikä aiheutti sen heikentymisen myöhempinä vuosina?

V: Myöhempinä vuosina Osmanien valtakunta alkoi heikentyä sisäisten ja ulkoisten tekijöiden, kuten taloudellisen taantuman ja ensimmäisessä maailmansodassa kärsittyjen sotilaallisten tappioiden vuoksi, jotka lopulta johtivat sen hajoamiseen.