Balto oli vuonna 1923 syntynyt ja vuonna 1933 kuollut siperianhuskyn nimi. Se oli kelkkakoira ja toimi varajohtajana Togo-nimiselle koiralle. Balto tuli tunnetuksi osallistumisestaan vuoden 1925 kuuluisiin seerumijuoksun viimeiseen osuuteen Nomeen, ja siitä seurasi laaja julkisuus — osin enemmän kuin mitä Togo sai, vaikka Togo juoksi pisimmän ja vaarallisimman osuuden. Leonhard Seppala kasvatti, nimesi ja valmensi sekä Tagoa että Baltoa, mutta ei itse kilpailuttanut Baltoa loppuvuoron aikana. New York Timesin artikkelissa vuonna 1927 Seppala väitti, että toinen johtajakoira nimeltä Fox oli ollut Balton rinnalla Kaasen joukkueessa, ja hän epäili, että Balto ei olisi voinut johtaa joukkuetta yksin. Joukkueen musher oli Gunnar Kaasen.
Seerumijuoksu Nomeen (1925)
Tammikuussa 1925 Alaskan Nome tarvitsi nopeasti difterian vasta-ainetta kurkkumätäepidemian vuoksi. Ensimmäinen yritys tuoda lääkettä meritse epäonnistui, koska Beringinmeri oli jäässä ja laiva ei päässyt perille. Myös lentokoneilla tehty yritys katkesi voimakkaaseen lumimyrskyyn. Lääkkeet kuljetettiin lopulta junalla Anchoragesta Nenanaan, josta ne vietiin eteenpäin kelkkakoirien voimin.
Kuljetus järjestettiin suurena relaina: kelkkajoukkueet vuorottelivat ja kuljettivat seerumia Nenanan ja Nomen välillä yli 600 mailin (noin 1 085 km) matkalla, äärimmäisissä sääoloissa — pakkasta, myrskyjä ja huonoa näkyvyyttä. Useat musherit ja koirajoukot uhmasivat pahimpia olosuhteita. Togo oli vastuussa pisimmästä ja vaarallisimmasta osuudesta, jossa hän ja Seppala etenivät pitkän ja vaikeakulkuisen reitin. Balto puolestaan johti viimeistä osuutta, jolloin Gunnar Kaasen toi lääkkeen Nomeen. Saapuminen pelasti monia lapsia ja sai aikaan laajan sankarivieraanoton Nomeen.
Jälkivaikutus ja kiistat
Balto, muut koirat ja mushereina olleet miehet saivat kansainvälistä huomiota ja palkittiin sankaruudesta. Muutamaa kuukautta myöhemmin New Yorkiin pystytettiin Balton patsas Central Parkiin — se on monien muistissa merkkinä siitä koirien ja ihmisten yhteisestä ponnistuksesta hengenpelastuksessa. Patsaan teki kuvanveistäjä Frederick George Richard Roth ja se paljastettiin yleisölle vuoden 1925 lopulla.
Seerumijuoksun jälkeen syntyi myös kiistaa siitä, kuka ansaitsi suurimman kunnian: vaikka Balto sai paljon julkisuutta — osin sen vuoksi että hän oli viimeisen joukkueen johtaja — monet asiantuntijat ja yleisö tunnustivat myöhemmin, että Togo ja Leonhard Seppala tekivät raskaimman työn ja kulkivat vaarallisemman reitin. Tämä epätasainen huomio on osaltaan johtanut kiinnostukseen ja tunnustukseen myös Togon panoksesta, ja Togon tarina on saanut uutta huomiota myöhemmin, muun muassa elokuvien ja kirjoitusten myötä.
Balton loppuelämä ja perintö
Balto kuoli vuonna 1933. Sen ruumis täytettiin (taksiin) ja se on nähtävissä Clevelandin luonnontieteellisessä museossa Yhdysvalloissa. Balton patsas Central Parkissa muistuttaa yhä tuosta poikkeuksellisesta yhteisponnistuksesta ja koirien roolista Alaskan ankarissa oloissa. Seerumijuoksu on jäänyt historiaan esimerkkinä siitä, miten ihmiset ja eläimet voivat yhdessä selvitä hengenvaarallisista tilanteista.
Nykyisin tapahtuman merkitys ymmärretään laajemmin: se osoitti logistiikan, yhteisön yhteistyön ja kelkkakoirien kestävyyden tärkeyden ääriolosuhteissa. Sekä Balto että Togo ovat osa tätä perintöä; vaikka kuuluisuus jakautui epätasaisesti, kummankin panos oli olennainen seerumin kuljetuksen onnistumiselle.
