Yhdysvaltain perustuslain kymmenes lisäys: federalismi ja osavaltioiden valta

Yhdysvaltojen perustuslain kymmenes lisäys (lisäys X), joka on osa Bill of Rights -lakiehdotusta, ratifioitiin 15. joulukuuta 1791. Se auttaa selittämään federalismin käsitettä eli liittovaltion ja osavaltioiden hallitusten välistä suhdetta. Kymmenennessä lisäyksessä todetaan selvästi, että kaikki jäljellä olevat valtuudet, joita perustuslaki ei ole siirtänyt liittovaltion hallitukselle, on varattu osavaltioille tai kansalle.

Lisäyksen teksti ja perusajatus

Kymmenes lisäys sanoo yksinkertaisuudessaan, että kaikki ne valtaoikeudet, joita perustuslaki ei nimenomaisesti myönnä liittovaltiolle eikä kiellä osavaltioilta, jäävät osavaltioille tai kansalle. Sen pääajatus on korostaa osavaltioiden asemaa ja rajoittaa liittovaltion valtaa perustuslaissa määritettyihin tehtäviin.

Historiallinen tausta

• Lisäyksen synty liittyy 1700-luvun loppupuolen keskusteluun liittovaltion vahvuudesta: federalistit kannattivat vahvempaa keskushallintoa, kun taas anti-federalistit halusivat varmistaa osavaltioiden oikeudet ja yksilönvapaudet.
• Monet pitivät Bill of Rights -lisäyksiä tarpeellisina, jotta perustuslakia voitaisiin hyväksyä. Kymmenes lisäys oli osa tätä kompromissia, jonka vaikutus oli sekä käytännöllinen että symbolinen.
• James Madison ja muut perustajat kirjoittivat ja tukivat lisäystä osana pyrkimystä selkeyttää vallanjakoa.

Periaatteet ja tulkinta

Kymmenennen lisäyksen tulkinnassa on kaksi yleistä lähestymistapaa:

• Kapea tulkinta: lisäys on pelkästään muistutus siitä, että liittovaltio saa vain ne valtuudet, jotka perustuslaissa on annettu; se ei itsessään luo uusia osavaltioiden oikeuksia tai suojaa niitä kaikilta liittovaltion toimilta.
• Laaja tulkinta: lisäystä on käytetty osavaltioiden suvereniteetin korostamiseksi ja liittovaltion vallan rajoittamiseksi politiikan aloilla, joita perustuslaki ei mainitse.

Lisäksi lisäyksen soveltaminen törmää usein muihin perustuslain kohtiin, kuten commerce clause- ja necessary and proper-pykälään, jotka antavat liittovaltiolle laajoja toimivaltuuksia. Yhdysvaltain korkein oikeus on tulkinnut näitä suhteita eri tavoilla eri aikakausina.

Tärkeitä korkeimman oikeuden tapauksia

• McCulloch v. Maryland (1819) — vahvisti liittovaltion ylivaltaa ja sen oikeuden käyttää välttämättömiä ja asianmukaisia keinoja perustuslain tarkoitusten toteuttamiseen; asetti rajat osavaltioiden kyvylle estää liittovaltion toimia.
• Gibbons v. Ogden (1824) — laajensi liittovaltion valtaa säätää valtion rajat ylittävää kauppaa koskevissa asioissa.
• New York v. United States (1992) ja Printz v. United States (1997) — molemmat korostivat, että liittovaltiolla ei ole oikeutta pakottaa osavaltiota suorittamaan liittovaltion toimeksiantoja (ns. commandeering-doktriini).
• National League of Cities v. Usery (1976) — rajoitti liittovaltion valtaa säädellä osavaltioiden työnantajatoimintaa, mutta tätä rajoitusta lievennettiin myöhemmin Garcia v. San Antonio Metropolitan Transit Authority (1985) -tapauksessa.
• United States v. Lopez (1995) ja United States v. Morrison (2000) — korkeimman oikeuden päätökset, joissa liittovaltion kauppavaltuuksia rajoitettiin ja todettiin, että kaikki kansallinen sääntely ei perustu automaattisesti kauppavaltioon.
• National Federation of Independent Business v. Sebelius (2012) — Obaman hallinnon terveydenhuoltouudistus (ACA) käsiteltiin osittain perustuslaillisuuden näkökulmasta; korkein oikeus hyväksyi suurimman osan, mutta hylkäsi osin liittovaltion keinot pakkokeinoina osavaltioita kohtaan (Medicaidin laajennuksen pakottavuus).
• Arizona v. United States (2012) — esimerkki siitä, miten korkein oikeus voi käyttää etusijaperiaatetta (preemption) estämään osavaltion lakeja, jotka menevät liittovaltion maahan.
• Bond v. United States (2014) — osoitti, että kymmenes lisäys voi toimia tulkinnallisena työkaluna yksilöiden oikeuksien ja osavaltioiden suvereniteetin välillä, mutta sen soveltaminen on rajallista.

Nykyinen merkitys ja käytännön vaikutukset

Kymmenes lisäys on edelleen keskeinen keskusteluaihe liittovaltion ja osavaltioiden vallanjakoon liittyvissä kysymyksissä. Se nousee esiin erityisesti tilanteissa, joissa halutaan rajoittaa liittovaltion säätelyä tai puolustaa osavaltioiden päätösvaltaa seuraavilla aloilla:

• rikosoikeuspolitiikka (esim. ase- ja huumelaint): osavaltiot säätävät usein tiukempia tai löyhempiä lakeja kuin liittovaltio;
• terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut: esimerkiksi Medicaidin ehdot ja rahoitus;
• maahanmuutto: osavaltioiden yritykset säätää oman linjansa ovat usein juridisen riidan kohteena;
• ympäristö- ja energia-asetukset sekä kauppa- ja talouspolitiikka.

Yleisiä väärinkäsityksiä

• Kymmenes lisäys ei automaattisesti anna osavaltioille kaikkia valtuuksia tai vapautta toimia ilman perustuslain rajoja. Se ei ole itsessään "valtio-oikeuksien peruskirja" suurimmassa merkityksessä.
• Lisäys ei myöskään kumoa liittovaltion ylivaltaa siltä osin kuin perustuslaki nimenomaisesti antaa liittovaltiolle valtuuksia (esim. kauppavaltio, ulkopolitiikka, valuutan hallinta).
• Usein käytetty termi reserved powers (varatut valtuudet) tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että perustuslaissa mainitsemattomat valtuudet eivät siirry liittovaltiolle.

Johtopäätös

Kymmenes lisäys on keskeinen osa Yhdysvaltojen federalismia ja se muistuttaa perustuslain perusperiaatteesta: liittovaltion valta on rajattu perustuslaissa annettuihin toimivaltuuksiin. Sen käytännön merkitys muotoutuu korkeimman oikeuden tulkintojen, poliittisten ratkaisujen ja osavaltioiden sekä liittovaltion välisen vallanjaon jatkuvien kiistojen kautta. Vaikka lisäys toimii usein symbolisena suojana osavaltioille, sen konkreettinen vaikutus riippuu pitkälti muista perustuslain pykälistä ja oikeuskäytännöstä.

Hae kirjaimella