Tonaalisuus musiikissa: duuri, molli ja atonaalisuus selitetty
Musiikki on tonaalista, jos siinä käytetään duuri- tai molliasteikon säveliä. Tällainen musiikki toiminnallisesti sijoittuu tiettyyn sävellajiin eli tonaalisuuteen: yksi sävel tuntuu "kotisäveleltä" (toonikalta) ja muut sävelet suhteutuvat siihen. Länsimainen konsertti- ja populaarimusiikki sekä suuri osa kansanmusiikista ovat tonaalisia.
Duuri ja molli — mitä ne tarkoittavat
Duuri- ja molliasteikot eroavat pääasiassa asteikkoväleissään (semitoniasteikossa). Duuri antaa yleensä kirkkaamman ja "iloisemman" vaikutelman, molli puolestaan tummemman ja usein "melankolisemman". Esimerkiksi lastenlaulu "Twinkle, twinkle little star" soitettuna alkaen nuotista C käyttää C-duuriasteikon nuotteja: C tuntuu kotiääneltä eli toonikalta, ja kappale päättyy luonnollisesti siihen. Sävel olisi voinut alkaa mistä tahansa muusta sävelestä (esim. Cis, D, E, Es), mutta silloin tarvitaan tietoa sävelkorkeuksista ja esiintyvistä risteistä ja bemolleista (ristiä ♯ tai bemolleja ♭), eli ns. mustia säveliä koskettimella.
Sävellajit, toonika ja harmonia
Tonaalinen kappale rakentuu asteikon sävelasteiden funktion ympärille: toonika (I), dominantti (V) ja subdominantti (IV) ovat olennaisia. Dominantin ja toonikan välinen liike luo voimakkaan odotuksen (käänteisesti sanottuna "ratkaisu"), ja juuri tämä odotus ja sen täyttyminen antaa tonaaliselle musiikille sen tunnistettavan päättymisen tunteen eli kadenssin. Myös suhteelliset ja rinnakkaiset sävellajit ovat tärkeitä: esimerkiksi C-duurin suhteellinen molli on A-molli (saman etumerkin omaava), ja C-duurin rinnakkainen molli on C-molli (samasta toonikasta alkava eri moodi).
Modulaatio ja tonaliteetin paluu
Tonaalinen kappale usein moduloituu jonkin ajan kuluttua eli siirtyy hetkeksi toiseen sävellajiin. Modulaatio voi syntyä esimerkiksi yhteisen soinnun (pivot chord) kautta tai kautta, jossa asteikko muuttuu asteittain. Kappaleen kuullaan kuitenkin usein "valmiina" vasta, kun se palaa alkuperäiseen sävellajiin ja päättyy selkeään kadenssiin. Jos esimerkiksi lauletaan The Star-Spangled Banner ja pysähdytään sanojen "lippumme oli vielä siellä" jälkeen, jää tunne katkonaisuudesta: laulu ei kuulosta täydeltä, ennen kuin palataan viimeisten rivien toonikalle.
Tonaalisuuden historia ja esimerkkejä
Suurin osa länsimaisesta taidemusiikista 1600-luvulta (1600) eteenpäin perustui duuri–molli-tonaliteettiin. Tätä lähestymistapaa käyttivät monet klassisen kauden, romantiikan ja varhaismodernismin säveltäjät aina 1900-luvulle asti, ja sama perusrakenne näkyy myös populaarimusiikissa ja useimmissa kansanmusiikkilajeissa. Esimerkiksi Beethovenin sinfonian kuunteleminen on kuin matka eri sävellajien kautta, joka lopuksi palaa alkuperäiseen toonikaan. Joissakin teoksissa, kuten Beethovenin viidennessä sinfoniassa, kokonaisuus voi alkaa mollissa ja päättyä duuriin — tällainen muutos voi symboloida epävarmuudesta voittoon siirtymistä, koska molli usein kuulostaa levottomammalta ja duuri ratkaisullisemmalta.
Atonaalisuus ja kahdentoista sävelen järjestelmä
Tonaalisuuden vastakohta on atonaalisuus: atonaalisessa kappaleessa ei ole selvää kotiavainta tai toonikaa, joten kuulija ei saa samaa odotusta ja ratkaisun tunnetta kuin tonaalisessa musiikissa. Jos soitat vain satunnaisia nuotteja ilman suhteita, lopputulos kuulostaa atonaaliselta. Kuitenkin monet atonaaliset teokset eivät perustu sattumanvaraisuuteen vaan järjestelmällisyyteen. Yksi merkittävä atonaalisen ja sen jälkeisen sävelkielen kehittäjä oli Schönberg. Hän totesi, että tonaalisuuden puuttuessa tarvitaan uusi tapa organisoida säveliä, ja kehitti siksi kahdentoista sävelen järjestelmän (dodekafonia). Siinä käytetään niin kutsuttua sävelriviä, joka sisältää kaikki 12 puolisäveltä ilman toistoa ennen kuin rivi on käyty läpi; riviä voidaan muunnella prime-, inversio- ja retrogradimuodoissa, mikä antaa jäsennellyn mutta atonaalisen rakenteen.
Missä tonaalisuutta ja atonaalisuutta kuulee tänään?
Vaikka tonaalisuus on edelleen laajalti käytössä — populaarimusiikissa, filmimusiikissa, kansanmusiikissa ja monessa nykysäveltäjän työssä — atonaaliset ja sarjalliset tekniikat vaikuttivat 1900-luvun musiikin kieleen ja laajensivat säveltämisen mahdollisuuksia. Nykyään säveltäjät ja tuottajat yhdistelevät usein tonaalisia ja atonaalisia elementtejä tavoilla, jotka rikastuttavat ilmaisua ja luovat uusia värivaihtoehtoja.
Jos haluat, voin lisätä esimerkiksi selkeän nuotiesimerkin C-duurista ja A-mollista, piirtää kaavion kadenssista tai antaa kuunteluesimerkkejä, joissa modulaatio tai kaksitoistasäveljärjestelmä näkyvät hyvin.
Kysymyksiä ja vastauksia
K: Mitä on tonaalisuus?
V: Tonaalisuus on musiikin järjestelmä, jossa käytetään duuri- tai molliasteikon nuotteja. Tällainen musiikki on tietyssä sävellajissa, ja lähes kaikki länsimainen musiikki on tonaalista.
Q: Mistä voi päätellä, onko jokin musiikkikappale tonaalinen?
V: Musiikkikappaleen tonaalisuuden voi todeta kuuntelemalla duuri- tai molliasteikon nuotteja. Jos nämä sävelet ovat läsnä, kappale on todennäköisesti tonaalinen.
K: Mitä tarkoittaa, kun kappale moduloi?
V: Modulaatio tapahtuu, kun sävellaji vaihtuu saman musiikkikappaleen sisällä. Tämä tarkoittaa sitä, että sävel siirtyy sävelkulusta toiseen ennen kuin palaa lopussa takaisin alkuperäiseen sävelkulkuunsa.
K: Eroaako atonaalisuus tonaalisuudesta?
V: Kyllä, atonaalisuus eroaa tonaalisuudesta siinä, että atonaalisessa kappaleessa ei ole kotiavaimen tuntua. Atonaalisissa kappaleissa on usein satunnaisia nuotteja ja kromaattisia asteikkoja, jotka eivät luo harmonian tai ratkaisun tunnetta kuten tonaalisissa kappaleissa.
Kysymys: Kuka oli yksi kuuluisa säveltäjä, joka kirjoitti atonaalista musiikkia?
V: Schönberg oli yksi kuuluisa säveltäjä, joka kirjoitti atonaalista musiikkia ja keksi kahdentoista sävelen järjestelmän vaihtoehtoiseksi tavaksi antaa sävellyksilleen muoto ja rakenne turvautumatta perinteisiin avaimiin ja asteikkoihin.
