Länsirannikon blues (West Coast blues): historia, soundi ja artistit

Ääni ja instrumentit

Tyypillinen länsirannikon blues -kappale sisältää:

• pitkiä, melodisia sähkökitarasooloja, joissa kuuluu jazzista lainattua fraseerausta;
• merkittävästi pianoa tai suuria pianokomppeja, usein rullaavia tai boogie-tyyppisiä kuvioita;
• höyryävää puhallinsektiota tai pienempiä kultaista sävyä tuovia kosketin- ja jousisoundeja;
• sujuvaa, usein hillityn tunteikasta laulua — äänessä on useimmiten pehmeä nyanssi verrattuna karheaan delta-bluesiin;
• groovaava basso ja rumpurytmi, joka painottaa svengiä ja tanssittavuutta (jump blues -vaikutus).

Sähkökitaran vahvistaminen ja soiton virtuoosimaisuus ovat olleet genrelle tärkeitä elementtejä: kitarasta tuli näkyvä melodinen ääni eikä vain rytmisoitin.

Texas ja länsirannikko

Tunnetuin länsirannikon bluesmuusikko on ehkä kitaristi T-Bone Walker, joka on kuuluisa kappaleesta "Call It Stormy Monday (But Tuesday Is Just As Bad)". Hän on kotoisin Texasista ja teki ensimmäiset levytyksensä 1920-luvun lopulla. Walker muutti 1940-luvun alussa Los Angelesiin, jossa hän levytti paljon musiikkia Capitalille, Black & Whitelle ja Imperialille. Walker sähkökitarasoundi bluesiin, mahdollisesti tehden enemmän kuin kukaan muu sähkökitaran käytön suosimiseksi bluesissa. Suuri osa hänen materiaalistaan oli jazzahtavaa jump bluesia, joka on tyypillistä 1940- ja 1950-luvun suosittua bluesia Kaliforniassa.

Muita teksasilaisia bluesmiehiä seurasi: pianisti ja lauluntekijä Amos Milburn, jonka svengaavat pianokompit ja rytmikkäät biisit kytkeytyivät jump blues -traditioon; laulaja Percy Mayfield, joka tunnetaan muun muassa sävellyksestä "Hit the Road Jack" ja jonka tunnelmallinen, hillitty laulu- ja sävellystyyli toi urbaania eleganssia genreeseen; sekä Charles Brown, jonka pehmeä baritonilaulu ja pianotulkinnat (esim. "Driftin' Blues") muovasivat länsirannikon sielukasta otetta bluesista. Kitaristi Pee Wee Crayton jakoi aikansa Los Angelesin ja SanFranciscon välillä, kun taas Lowell Fulson, joka oli kotoisin Texasista Oklahoman kautta, muutti Oaklandiin ja kirjoitti klassikoita kuten "Reconsider Baby". Nämä muusikot yhdistivät texasilaisen soiton perinteen Kalifornian kaupunkikulttuuriin ja studio-ammattimaisuuteen.

Keskeiset vaikutteet ja esitystilat

West Coast blues syntyi risteytyksenä texasilaisen bluesin melodisuudesta, jazzin harmonioista sekä kaupunkien tanssihengestä ja studio-ammattimaisuudesta. Esitystilat vaihtelivat klubien intiimeistä esityksistä radion välittämiin studiolevytyksiin ja 1940–50-lukujen tanssiklubeille, joissa jump bluesin energisyys ja tanssittavuus korostuivat. Usein käytettiin pitempiä sooloja ja soittajat harrastivat improvisaatiota, mikä liitti genren vahvasti jazzin perinteeseen.

Festivaalit, levytykset ja perintö

Vuonna 1974 alkaneen San Franciscon bluesfestivaalin tuottajan Tom Mazzolinin ja Arhoolien ja HighTonen kaltaisten levy-yhtiöiden ansiosta länsirannikko on yksi maan tärkeimmistä bluesalueista. Festivaalit, paikalliset klubit ja erikoislevytykset ovat pitäneet elossa sekä alkuperäisen West Coast -soundin että sen kehitysmuodot. Länsirannikon blues vaikutti merkittävästi rhythm & bluesin, rock and rollin ja myöhemmin soul-musiikin kehitykseen — erityisesti sähkökitaran roolin laajentuessa ja studioäänitystekniikoiden kehittyessä.

Suositeltuja levytyksiä ja kappaleita

• T-Bone Walker – "Call It Stormy Monday (But Tuesday Is Just As Bad)"
• Charles Brown – "Driftin' Blues" ja "Black Night"
• Amos Milburn – "One Scotch, One Bourbon, One Beer"
• Percy Mayfield – "Please Send Me Someone to Love" (esimerkki hänen kirjoituksestaan ja olemuksesta)
• Pee Wee Crayton – "Blues After Hours"
• Lowell Fulson – "Reconsider Baby"

Jos haluat tutustua länsirannikon bluesin historiaan tarkemmin, kannattaa kuunnella alkuperäisiä 1940–50-luvun levytyksiä ja vertailla niitä myöhempiin tulkintoihin. Näin hahmottuu, miten genre yhdistää bluesin juuret ja urbaanin jazzin eleganssin, ja miten se on vaikuttanut laajempiin populaarimusiikin suuntauksiin.