Termi juontaa juurensa 1890-luvun amerikkalaisesta kultakaudesta, jolloin uusi teknologia teki sanomalehdistä halvempia. Kaksi sanomalehdenomistajaa New Yorkissa taisteli saadakseen enemmän lukijoita ja myydäkseen enemmän sanomalehtiä kuin toinen. Nämä olivat Joseph Pulitzer New York Worldin kanssa ja William Randolph Hearst New York Journalin kanssa. Tärkein osa tätä taistelua käytiin vuodesta 1895 noin vuoteen 1898. Kun historiassa puhutaan "keltaisesta journalismista", puhutaan usein näistä vuosista.
Molempia lehtiä syytettiin siitä, että ne tekivät uutisista sensaatiohakuisia (saivat ne näyttämään paljon tärkeämmiltä kuin ne todellisuudessa olivat) myydäkseen enemmän lehtiä, vaikka ne tekivät myös vakavasti otettavia raportteja. New York Press käytti alkuvuodesta 1897 termiä "Yellow Kid -journalismi" erään tuolloin suositun sarjakuvan mukaan puhuakseen Pulitzerin ja Hearstin sanomalehdistä, jotka molemmat julkaisivat versioita siitä levikkisodan aikana. Ervin Wardman, New York Heraldin (joka ei ollut "keltaista journalismia") kustantaja, keksi sen.
Joseph Pulitzer osti New York Worldin vuonna 1883 tehtyään St. Louis Post-Dispatchista kaupungin suurimman päivälehden. Pulitzer yritti tehdä New York Worldista hauskan luettavaa ja täytti lehtensä kuvilla, peleillä ja kilpailuilla, jotka toivat uusia lukijoita. Rikosjutut täyttivät monet sivut otsikoilla kuten "Oliko hän itsemurhaaja?" ja "Huutaa armoa". Lisäksi Pulitzer veloitti lukijoilta vain kaksi senttiä numerosta, mutta antoi lukijoille kahdeksan ja joskus 12 sivua tietoa (kaupungin ainoa toinen kahden sentin lehti ei ollut koskaan neljää sivua pidempi).
Vaikka New York Worldissa oli monia sensaatiomaisia juttuja, ne eivät suinkaan olleet ainoat tai edes suurimmat jutut. Pulitzer uskoi, että sanomalehdet olivat tärkeitä ja että niiden tehtävänä oli parantaa yhteiskuntaa, ja hän yritti tehdä niin sanomalehdellään.
Vain kaksi vuotta sen jälkeen, kun Pulitzer oli ottanut lehden haltuunsa, World myi enemmän kappaleita kuin mikään muu New Yorkin sanomalehti. Osittain tämä johtui siitä, että Pulitzerilla oli yhteyksiä demokraattiseen puolueeseen. Vanhemmat kustantajat, jotka olivat kateellisia Pulitzerin menestyksestä, alkoivat puhua pahaa Worldista. He puhuivat siitä, että hänellä oli rikosjuttuja ja temppuja, mutta sivuuttivat sen vakavamman raportoinnin. Charles Anderson Dana|Charles Dana, New York Sunin päätoimittaja, hyökkäsi The Worldia vastaan ja sanoi, että Pulitzerilla oli "puutteita arvostelukyvyssä ja pysyvyydessä".
William Randolph Hearst, kaivosperijä, joka osti San Francisco Examinerin isältään vuonna 1887, huomasi, mitä Pulitzer teki. Hearst luki Worldia opiskellessaan Harvardin yliopistossa. Hän päätti yrittää tehdä Examinerista yhtä valovoimaisen kuin Pulitzerin lehti. Hänen johtaessaan Examiner antoi 24 prosenttia tilastaan rikoksille, esitti jutut moraalinäytelminä ja laittoi etusivulle aviorikoksia ja "alastomuutta" (1800-luvun mittapuulla). Kuukausi sen jälkeen, kun Hearst oli ottanut lehden haltuunsa, Examiner julkaisi tämän otsikon hotellipalosta:
NÄLKÄISET, RAIVOKKAAT LIEKIT. Ne hyppäävät hullun lailla Montereyn lahden rannalla sijaitsevan loistavan huvipalatsin kimppuun ja ympäröivät Del Monten raivokkaaseen syleilyynsä huipusta perustuksiin. Hyppäävät korkeammalle, korkeammalle, korkeammalle, epätoivoisella halulla. Juoksevat hullun kiihkeästi läpi reunuslistan, holvin ja julkisivun. Ryntäävät vapisevien vieraiden kimppuun raivokkaasti. Kauhuissaan ja paniikissa hengettömät karkulaiset tuijottavat kauhun näyttämöä. Upea hotelli ja sen rikkaat koristeet ovat nyt hohtava tuhkakasa. The Examiner lähettää erikoisjunan Montereyhin keräämään tietoja hirvittävästä katastrofista. Onnettomien uhrien saapuminen aamujunalla - Hotel del Monten historia - Suunnitelmat kuuluisan majatalon jälleenrakentamiseksi - Palon yksityiskohdat ja oletettu alkuperä.
Hearst saattaa olla yliampuva rikosuutisoinnissaan. Eräässä hänen varhaisista jutuistaan, joka käsitteli "murhaajajoukkoa", hän hyökkäsi poliisia vastaan, koska se oli pakottanut Examinerin toimittajat tekemään työnsä heidän puolestaan. Samalla kun Examiner teki näitä asioita, se myös lisäsi tilaa kansainvälisille uutisille ja lähetti toimittajia paljastamaan korruptiota ja tehottomuutta kaupunginhallituksessa. Eräässä jutussa Examinerin toimittaja Winifred Black meni San Franciscon sairaalaan potilaana ja huomasi, että siellä naisia kohdeltiin "törkeän julmasti". Koko sairaalan henkilökunta sai potkut samana aamuna, kun juttu painettiin.
New York
Kun Examiner oli menestynyt 1890-luvun alussa, Hearst alkoi etsiä ostettavaa newyorkilaista sanomalehteä ja osti vuonna 1895 New York Journalin, joka myytiin yhdellä pennillä ja jonka Pulitzerin veli Albert oli myynyt edellisenä vuonna cincinnatialaiselle kustantajalle.
Huomatessaan, mitä Pulitzer oli tehnyt pitämällä sanomalehtensä hinnan kahtena senttinä, Hearst sai Journalin maksamaan vain yhden sentin ja tarjoamaan samalla yhtä paljon tietoa kuin kilpailevat sanomalehdet. Tämä toimi, ja kun Journal'silla oli 150 000 tilaajaa, Pulitzer laski hinnan penniin toivoen, että Hearstilta (joka sai tukea perheensä omaisuudesta) loppuisi rahat. Hearst palkkasi sitten monia ihmisiä, jotka työskentelivät Worldille vuonna 1896. Useimmat lähteet sanovat, että Hearst yksinkertaisesti tarjosi enemmän rahaa, mutta Pulitzerista - joka oli käynyt työntekijöitään kohtaan yhä väkivaltaisemmaksi - oli tullut hyvin vaikea mies työskennellä, ja monet Worldin työntekijät olivat valmiita vaihtamaan lehteä vain päästäkseen pois hänen luotaan.
Vaikka kilpailu Worldin ja Journalin välillä oli kovaa, sanomalehdillä oli paljon yhteistä. Molemmat olivat demokraatteja, molemmat asettuivat järjestäytyneen työväestön ja maahanmuuttajien puolelle (toisin kuin New York Tribunen Whitelaw Reidin kaltaiset kustantajat, jotka syyttivät köyhyyttä moraalisista puutteista), ja molemmat käyttivät paljon rahaa sunnuntaijulkaisuihinsa, jotka olivat kuin viikkolehtiä ja menivät päivittäistä journalismia pidemmälle.
Heidän sunnuntain viihdeominaisuuksiinsa kuuluivat ensimmäiset värilliset sarjakuvasivut, ja jotkut uskovat, että termi keltainen journalismi on peräisin sieltä, kun taas kuten edellä todettiin, New York Press jätti keksimänsä termin määrittelemättä. Hogan's Alley -sarjakuvasta, joka kertoi keltaiseen yöpaitaan pukeutuneesta kaljusta lapsesta (lempinimeltään The Yellow Kid), tuli hyvin suosittu, kun sarjakuvapiirtäjä Richard F. Outcault alkoi piirtää sitä Worldiin vuoden 1896 alussa. Kun Hearst palkkasi Outcault'n pois, Pulitzer pyysi taiteilija George Luksia jatkamaan stripin piirtämistä hänen hahmoillaan, jolloin kaupunki sai kaksi Yellow Kidiä. "Keltaisen journalismin" käyttö terminä yliampuvasta sensaatiohakuisuudesta Yhdysvalloissa alkoi ilmeisesti siitä, että vakavammat sanomalehdet kommentoivat, kuinka pitkälle "Yellow Kid -lehdet" menivät.
Espanjan ja Amerikan sota
Pulitzeria ja Hearstia pidetään usein syyllisinä (tai syyttävinä) siihen, että he sensaatiohakuisuudellaan vetivät kansakunnan mukaan Espanjan ja Amerikan sotaan. Suurin osa amerikkalaisista ei kuitenkaan asunut New Yorkissa, ja siellä asuneet päättäjät lukivat luultavasti vähemmän sensaatiohakuisia sanomalehtiä, kuten Timesia, The Sunia tai Postia. Tunnetuin esimerkki liioittelusta on tarina, joka ei luultavasti ole todellisuudessa totta, että taiteilija Frederic Remington lähetti Hearstille sähkeen, jossa hän kertoi, ettei Kuubassa tapahtunut paljon mitään ja että "sotaa ei tule". Hearst vastasi: "Olkaa hyvä ja pysykää. Sinä toimitat kuvat, ja minä toimitan sodan." Tarina (jonka versio esiintyy Hearstin inspiroimassa Orson Wellesin elokuvassa Citizen Kane) esiintyi ensimmäisen kerran toimittaja James Creelmanin muistelmissa vuonna 1901, eikä sille ole muuta lähdettä.
Hearst halusi kuitenkin Yhdysvaltojen ryhtyvän sotaan Kuubassa vuonna 1895 puhjenneen kapinan jälkeen. Hänen etusivullaan oli pian tarinoita siitä, että kuubalaiset olivat hyviä ihmisiä ja että Espanja kohteli Kuubaa huonosti. Vaikka tarinat eivät luultavasti olleet kovin tarkkoja, 1800-luvun sanomalehtien lukijat eivät odottaneet tai välttämättä halunneet, että hänen juttunsa olisivat puhtaasti tietokirjallisuutta. Historioitsija Michael Robertson on todennut, että "1890-luvun sanomalehtien toimittajat ja lukijat eivät olleet yhtä huolissaan siitä, että he erottelisivat toisistaan tosiasioihin perustuvan raportoinnin, mielipiteen ja kirjallisuuden".
Pulitzer piti jutun etusivullaan, vaikka hänellä ei ollut Hearstin resursseja. Keltaisessa lehdistössä julkaistiin paljon vallankumouksesta (josta suuri osa ei ollut aivan totta), mutta Kuuban olot olivat riittävän huonot. Saari oli pahassa taloudellisessa lamassa, ja kapinaa murskaamaan lähetetty espanjalainen kenraali Valeriano Weyler ajoi kuubalaisia talonpoikia keskitysleireille ja johti satoja kuubalaisia kuolemaan. Hearst oli taistellut taistelun puolesta kaksi vuotta, ja hän otti kunnian konfliktista, kun se tuli: Viikko sen jälkeen, kun Yhdysvallat oli julistanut sodan Espanjalle, hän julkaisi etusivullaan otsikon "Mitä pidätte Journalin sodasta?". Itse asiassa presidentti William McKinley ei koskaan lukenut Journalia eikä Tribunen ja New York Evening Postin kaltaisia sanomalehtiä. Myös journalismihistorioitsijat ovat todenneet, että keltaista journalismia esiintyi enimmäkseen vain New Yorkissa ja että muualla maassa sanomalehdet eivät tehneet sitä. Journal ja World eivät kuuluneet kymmenen suurimman uutislähteen joukkoon alueellisissa lehdissä, eivätkä niiden jutut herättäneet ihmisten huomiota New Yorkin ulkopuolella.
Hearst purjehti Kuubaan, kun hyökkäys alkoi, sotakirjeenvaihtajana, ja raportoi taisteluista selvin ja tarkoin. Creelman kehui myöhemmin toimittajien työtä siitä, että he kirjoittivat siitä, miten Espanja kohteli Kuubaa, ja väitti, että " mitään todellista sotahistoriaa . . ei voida kirjoittaa ilman tunnustusta siitä, että kaikki se, mitä oikeudenmukaisuutta, vapautta ja edistystä Espanjan ja Amerikan sodassa saavutettiin, oli keltaisten toimittajien, joista monet makaavat muistamattomina haudoissa, yritteliäisyyden ja sitkeyden ansiota."
Sodan jälkeen
Hearst oli tunnettu demokraatti, joka tuki William Jennings Bryanin presidenttiehdokkuutta vuosina 1896 ja 1900 (Bryan ei voittanut kumpaakaan vaalia). Myöhemmin hän pyrki pormestariksi ja kuvernööriksi ja yritti jopa asettua ehdolle presidenttiehdokkaaksi, mutta hänen maineensa kärsi vuonna 1901, kun kolumnisti Ambrose Bierce ja päätoimittaja Arthur Brisbane julkaisivat kuukausien välein erillisiä kolumneja, joissa ehdotettiin presidentti William McKinleyn salamurhaa. Kun McKinley ammuttiin 6. syyskuuta 1901, kriitikot syyttivät Hearstin keltaista journalismia Leon Czolgoszin ajamisesta tekoon. Hearst ei tiennyt Biercen kolumnista ja väitti vetäneensä Brisbanen kolumnin pois sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt ensimmäisessä painoksessa, mutta tapaus vainosi häntä koko loppuelämänsä ajan ja lähes tuhosi hänen unelmansa presidentiksi.
Pulitzer, jota tapahtumat vainosivat, palasi uudella vuosisadalla Worldin ristiretkeläisten juurille. Kun Pulitzer kuoli vuonna 1911, World oli laajalti arvostettu julkaisu, ja se pysyi johtavana edistyksellisenä sanomalehtenä vuonna 1931 tapahtuneeseen lakkauttamiseensa asti.
