Didgeridoo – aboriginaalien soittoperinne, historia ja ominaisuudet

"Didgeridoo" on kuulemma länsimaissa keksitty sana, ei aboriginaalien sana. Se saattaa tulla irlantilaisista sanoista dúdaire tai dúidire. Nämä tarkoittavat 'trumpetisti; jatkuva tupakoitsija, puffari; pitkäkätinen henkilö, kuuntelija; hummeri, kuorolaulaja' ja dubh, joka tarkoittaa 'mustaa' (tai duth, joka tarkoittaa 'alkuasukasta'). Tätä teoriaa ei kuitenkaan ole laajalti hyväksytty.

Varhaisimmat esimerkit sanasta painetussa muodossa olivat Smith's Weekly -lehden vuoden 1919 numerossa, jossa sitä kutsuttiin "helvetilliseksi didjerryksi", joka "tuotti vain yhden äänen - (joka kuulosti) didjerryltä, didjerryltä, didjerryltä ja niin edelleen". Sitä käytettiin myös Australian kansallisessa sanakirjassa vuonna 1919, The Bulletinissa vuonna 1924 ja Herbert Basedowin kirjoituksissa vuonna 1926. Pohjois-Australian aboriginaalien keskuudessa on yli 45 nimeä tälle soittimelle, muun muassa Yirdaki. Yirdaki, joskus myös yidaki, on Koillis-Arnhem Landin Yolngu-kansan valmistamasta ja käyttämästä soittimesta.

Aboriginaalien didgeridoot valmistetaan Pohjois-Australian perinteisissä yhteisöissä tai valmistajien toimesta, jotka matkustavat Keski- ja Pohjois-Australiaan hankkimaan materiaaleja. Ne valmistetaan yleensä lehtipuusta, yleensä alueelta kotoisin olevista eukalyptuslajeista. Joskus käytetään myös kotoperäistä bambua, kuten Bambusa arnhemicaa, tai pandanusta. Puun päärunkoa käytetään, mutta sen sijaan voidaan käyttää myös isoa oksaa. Aboriginaalien tekijät käyttävät paljon aikaa termiittien onttojen puiden etsimiseen. Jos onkalo on liian suuri tai liian pieni, siitä saadaan huonolaatuinen soitin.

Kun puu löydetään ja kaadetaan, rungosta tai oksasta leikataan se osa, josta tehdään didgeridoo. Kuori poistetaan, päät leikataan ja puun ulkopuoli muotoillaan. Se voidaan maalata tai jättää luonnolliseksi. Suukappaleen päähän voidaan laittaa mehiläisvahaa. Arnhem Landin aboriginaalien valmistamissa perinteisissä soittimissa on joskus sokeripussin suukappale. Tämä on luonnonvaraisista mehiläisistä saatua mustaa mehiläisvahaa, jolla on oma erityinen tuoksunsa.

Didgeridoosia voidaan valmistaa myös PVC-putkista, muusta kuin kotoperäisestä kovasta puusta (joka halkaistaan, onteloidaan ja liitetään uudelleen), lasikuidusta, metallista, agaveesta, savesta, hampusta (biomuovi nimeltä zelfo) ja jopa hiilikuidusta. Näiden didgeridoosien ylempi sisähalkaisija on yleensä noin 1,25 tuumaa, ja niiden kellopään halkaisija vaihtelee kahdesta kahdeksaan tuumaan, ja niiden pituus on valmistettu tarvittavan avaimen mukaan. Suukappale voidaan valmistaa mehiläisvahasta, kovapuusta tai yksinkertaisesti hioa ja mitoittaa käsityöläisen toimesta. PVC:ssä voidaan käyttää kumitulppaa, johon on leikattu reikä.

Nykyaikaiset didgeridoo-mallit eroavat perinteisestä australialaisen aboriginaalin didgeridoo-mallista. Ne tunnustetaan erilliseksi soittimeksi. Didgeridoon suunnittelun muutokset alkoivat 1900-luvun lopulla, jolloin käytettiin uusia materiaaleja ja erilaisia muotoja.

Didgeridoota soitetaan yleensä istuen, koska ne ovat niin pitkiä. Sitä soitetaan jatkuvasti värähtelevillä huulilla, jotta saadaan aikaan ääni, ja samalla käytetään erityistä hengitystapaa, jota kutsutaan kiertohengitykseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että soittaja hengittää sisään nenän kautta samalla, kun hän työntää ilmaa ulos suusta. Taitava pelaaja voi täyttää keuhkojensa ilmat täyteen. Harjoittelemalla soittaja voi pitää nuotin soimassa niin kauan kuin haluaa. Nykyaikaisista didgeridoo-soittajista on tallenteita, joilla he soittavat taukoamatta yli 40 minuuttia; Mark Atkinsin Didgeridoo Concerto (1994) -kappaleessa soittaa yhtäjaksoisesti yli 50 minuuttia.

Ympyrähengityksen rytmi antaa soittimelle sen helposti tunnistettavan äänen. Muita muutoksia didgeridoon sointiin voidaan tehdä lisäämällä ääniä rummutukseen. Useimmat äänet liittyvät australialaisten eläinten, kuten dingon tai kookaburran, ääniin. Näiden äänien tuottamiseksi soittajien on yksinkertaisesti käytettävä ääntään eläinten äänien tuottamiseen samalla kun he puhaltavat ilmaa soittimen läpi. Tulokset vaihtelevat hyvin korkeista äänistä hyvin mataliin ääniin. Lauluäänien lisääminen lisää soiton monimutkaisuutta.

Anthony Baines kirjoitti, että didgeridoo on kuin "...äänikaleidoskooppi". Hän sanoi myös, että parhaiden soittajien käyttämät virtuoositaidot eivät vastaa minkään muun soittimen taitoja.

Didgeridoota soitettiin pääasiassa seremoniallisessa tanssissa ja laulussa. Didgeridoota soitettiin usein myös viihteeksi seremoniallisen elämän ulkopuolella. Pohjois-Australiassa didgeridoo on edelleen hyvin tärkeä, sillä se soittaa laulajille ja tanssijoille kulttuuriseremonioissa. Nykyään didgeridoon soittaminen on enimmäkseen viihdettä sekä Australian alkuperäiskansojen yhteisöissä että muualla maailmassa.

Parikepit, joita kutsutaan joskus taputuskepeiksi tai bilmoiksi, antavat tahdin lauluille seremonioiden aikana. Didgeridoon rytmissä ja taputuskeppien tahdissa käytetään kuvioita, jotka ovat periytyneet useiden sukupolvien ajan. Perinteisesti vain miehet soittavat didgeridoota ja laulavat seremonioiden aikana, mutta sekä miehet että naiset voivat tanssia. Naispuolisia didgeridoon soittajia oli, mutta he eivät soittaneet seremonioissa, eikä siihen kannustettu. Etnomusikologi Linda Barwick sanoo, että perinteisesti naiset eivät ole soittaneet didgeridoota seremonioissa, mutta epävirallisissa tilanteissa unelmalaissa ei ole kieltoa. Kustantaja Harper Collins pyysi 3. syyskuuta 2008 julkisesti anteeksi lokakuussa julkaistavaksi suunniteltua kirjaa "The Daring Book for Girls", jossa rohkaistiin avoimesti tyttöjä soittamaan soitinta.

Didgeridoota käytetään nykyään usein kokeellisen ja avantgardistisen musiikin instrumenttina. Teollisen musiikin yhtyeet, kuten Test Department, käyttivät tämän soittimen ääniä esityksissään ja yhdistivät ekologian ja teollisuuden toisiinsa etnisen musiikin ja kulttuurin vaikutuksesta.

Sitä on käytetty myös instrumenttina, jolla on yhdistetty heimorytmejä black metal -soundiin. Musiikkiprojekti nimeltä Naakhum käytti lähestymistapana muun muassa australialaisten heimojen pakanallisuutta.

Useimmat nykyään valmistetut didgeridoot ovat matkamuistotarkoituksessa. On tavallista, että didgeridoot on tehty muusta kuin alkuperäisestä puusta, ja muut kuin alkuperäiskansojen taiteilijat ovat koristelleet ne väärin värikkäillä kuvioilla tai kopioiduilla pistekuvioilla. Näissä koristeissa ei käytetä perinteisiä uniajan tarinoita tai kuvioita. Nämä didgeridoot vaihtelevat usein myös suuresti kooltaan ja muodoltaan, ja monet niistä ovat ohuempia ja suorempia. Koska puulajit, -muodot ja -pituudet ovat puutteellisia, matkamuistoksi hankittuja didgeridoota voidaan harvoin käyttää soittimena.

Aboriginaaliyhteisöt pitävät matkamuistoksi tarkoitettujen didgeridoosien koristelua usein loukkaavana, sopimattomana, epäasianmukaisena, epätarkkana ja monissa tapauksissa harhaanjohtavana. Perinteisten taideteosten kopiointia käytetään myös näiden didgeridojen myymiseen pahaa-aavistamattomille turisteille.

British Medical Journal -lehdessä vuonna 2005 julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että didgeridoon opettelu ja soittaminen auttoivat vähentämään kuorsausta ja uniapneaa. Se tekee tämän vahvistamalla ylähengitysteiden lihaksia, mikä auttaa niitä pysymään auki unen aikana. Tämä vahvistuminen tapahtuu sen jälkeen, kun soittaja on oppinut kiertohengitystekniikan.