Kontrabasso – matala jousisoitin orkestereille ja jazzille

Kontrabasso on yleensä valmistettu puusta. Kontrabassoissa on ontto puurunko, joka auttaa vahvistamaan soittimen ääniä. Runkoon on kiinnitetty puinen kaula, ja kaulaan on liimattu litteä puinen sormilauta. Siinä on tavallisesti neljä metallijousen jousitusta, jotka jännitetään kaulaan. Alareunassa on tappi, jonka avulla soitin pysyy pystyssä.

Orkesterissa kontrabasson soittajat jousittavat jouset puisella jousella, joka on jousitettu hevosen hiuksilla, tai nyppivät jousia sormillaan (jousien nyppimistä kutsutaan pizzicatoksi). Jazzissa kontrabassoa soitetaan useimmiten pizzicatona. Jotkut jazz-soittajat käyttävät kuitenkin jousipeltiä soittaakseen melodioita kontrabassolla.

Kontrabasson soittajat painavat metallijouset vasenta kättä vasten sormilautaa vasten ja jousittavat jousen tai nyppivät sitä oikealla kädellä. Soittaakseen eri nuotteja kontrabasson soittajat siirtävät vasemman kätensä eri asentoihin koskettimistolla.

Jazz- ja rockbändien kontrabassonsoittajat kytkevät usein kontrabassonsa elektroniseen vahvistimeen ja kaiuttimeen saadakseen äänekkäämmän ja voimakkaamman äänen. Näin kontrabasson soittajan, muiden muusikoiden ja yleisön on helpompi kuulla kontrabasson nuotit.

Kontrabassoa pidetään yleensä viuluperheeseen kuuluvana, koska se on rakennettu käyttäen monia samoja tekniikoita kuin viulut. Kontrabassossa on myös vaikutteita viuluperheestä. Viulut ovat 1400- ja 1500-luvuilta peräisin olevia vanhoja jousisoittimia, joissa soittimen rungon "hartiat" ovat kaltevat ja selkä on litteä. Kuten viuluilla, myös kontrabassolla on viistot "hartiat" rungossaan ja litteä selkä.

Kontrabasso on yleensä viritetty neljäsosiin, toisin kuin orkesterijousisoittimet, jotka on viritetty viidesosiin. Nykyaikaiset kontrabassot on yleensä viritetty matalasta korkeaan E-A-D-G:hen, mikä on yhden oktaavin alempana kuin kitaran neljä matalinta jousijakoa.

Klassisessa ohjelmistossa on nuotteja, jotka jäävät tavallisen kontrabasson äänialueen alapuolelle. Matalan E:n alapuolella olevia nuotteja esiintyy säännöllisesti kontrabasso-osissa barokin ja klassisen musiikin aikakaudella, jolloin kontrabasso tyypillisesti kaksinkertaisti sello-osuuden oktaavia alempana. Romantiikan aikakaudella ja 1900-luvulla säveltäjät, kuten Mahler, Beethoven, Busoni ja Prokofjev, pyysivät myös matalan E:n alapuolella olevia nuotteja. On olemassa kaksi yleistä menetelmää, joilla nämä nuotit saadaan soittajan käyttöön. Suurissa eurooppalaisissa orkestereissa käytetään yleensä bassoja, joissa on viides jousi, joka on viritetty B:hen kolme oktaavia ja puolitoista sävelaskelta keskimmäisen C:n alapuolella. Soittajat, joilla on tavalliset kontrabassot (E-A-D-G), soittavat tavallisesti E:n alapuolella olevat sävelet oktaavia korkeammalla.

Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa useimmat ammattimaiset orkesterisoittajat käyttävät nelijousisia kontrabassoja, joissa on "C-laajennus", jossa alin jousi ulotetaan alaspäin aina matalaan C:hen asti, joka on oktaavin verran sellon alinta nuottia alempana. Harvemmin löytyy nelijousista kontrabassoa, jossa on "B-jatkos", joka ulottuu alimmasta jousesta matalaan B:hen asti. Jatkos on ylimääräinen sormiosa, joka on asennettu basson pään yläpuolelle. Jatkoja on useita erilaisia.

Yksinkertaisimmassa versiossa ei ole mekaanisia apuvälineitä, jotka on kiinnitetty sormilautapidennykseen, lukuun ottamatta lukitusmutteria E-nuotille. Soittaakseen jatkonuotit soittaja kurottautuu taaksepäin koskettimien yli painaakseen jousen kiinni sormilautaan. Tämän "sormitetun" jatkeen etuna on se, että soittaja voi säätää kaikkien jatkeen pysäytettyjen nuottien intonaatiota, eikä metallisista näppäimistä ja vivuista aiheudu mekaanisia ääniä. Sormijatkoksen haittapuolena on se, että voi olla vaikeaa tehdä nopeita vaihteluita jatkoksen matalien nuottien ja tavallisen sormilautan nuottien välillä, kuten bassolinja, jossa vaihdetaan nopeasti G- ja matalan D-sävelen välillä.

Yksinkertaisin mekaaninen apuväline on puiset "sormet", jotka voidaan sulkea ja painaa jousi alaspäin, jotta C#-, D-, Eb- tai E-sävelet saadaan sormitettua. Tämä järjestelmä on erityisen hyödyllinen bassolinjoissa, joissa on toistuva pedaalipiste, kuten matala D, koska kun nuotti on lukittu paikalleen mekaanisella "sormella", alin jousi kuulostaa sitten erilaiselta nuotilta, kun se soitetaan "auki" (esim. matala D). B:n jatkeella "sormet" voivat bongata matalan C:n.

 Paljon yksinkertaisempi tapa päästä alas matalalle C:lle olisi virittää kontrabasso viidenneksissä ks. ([1]Viidenneksissä viritys, koska ääni on tasavertaisempi kuin muu jousiosasto.

Kontrabassolla on myös monia muita nimiä. Jotkut bluegrass-muusikot kutsuvat sitä "bassoviuluksi" tai "bull fiddleksi". Rockabilly-yhtyeet kutsuvat sitä usein "upright bassoksi" tai "Doghouse" Jotkut orkesterimuusikot kutsuvat sitä "kontrabassoksi". Sotilaskonserttiorkesterissa sitä kutsutaan usein "jousibassoksi". Joskus kontrabassoa kutsutaan yksinkertaisesti "bassoksi".

• Bassokitara