Viulu on jousisoitin, jossa on neljä kieltä ja jota soitetaan jousella. Kielten viritys on tavallisesti G, D, A ja E (alkaen matalimmasta korkeimpaan). Viulua pidetään vasemman solisluun (lähellä olkapäätä) ja leuan välissä. Eri sävelet saadaan aikaan vasemman käden sormituksella eli painamalla kieliä otelautaa vasten samalla kun oikealla kädellä jousitetaan. Toisin kuin kitarassa, viulun otelaudassa ei ole frettejä tai muita kiinteitä merkkejä, joten tarkka intonaatio tulee soittajan sormituksesta.

Rakenne ja osat

Viulun tärkeimmät osat ovat runko (kansi, selkä ja sivut), kaula, otelauta, kielet, äänikasetti, tallaluu ja telki sekä jousi. Soittimen ääni syntyy, kun jousi saa kielet värähtelemään ja värähtely välittyy runkoon, joka vahvistaa äänen. Viulun äänenlaatua säätelevät muun muassa puun laatu, mittasuhteet, varnish-pinta ja kielten tyyppi.

Historia lyhyesti

Viulu sellaisena kuin me sen tunnemme on kehittynyt noin 1500–1600-luvuilla Italiassa, ja nykyaikainen malli on noin 400 vuotta vanha. Vastaavia jousisoittimia on ollut olemassa lähes 1000 vuoden ajan. Kun nykyaikaiset orkesterit alkoivat muodostua 1600-luvulla, viulu oli jo lähes täysin kehittynyt ja siitä tuli nopeasti orkesterin keskeinen soitin.

Viulun rooli musiikissa

Viulu on pienin ja korkein yleisimmistä jousisoittimista ja sillä on laaja käyttöalue: se esiintyy soolona, kamarimusiikissa, sinfoniaorkestereissa, kansanmusiikissa, viuluksi kutsutuissa tyyleissä ja jopa jazzissa. Orkesterissa viuluja on usein useita ryhmiä, ja ne jaetaan usein ensimmäisiin ja toisiin viuluihin; yhdessä ne muodostavat suuren osan jousisektiosta.

Käytetty sanasto ja arkikielisyys

Viulua soittavaa kutsutaan usein viulistiksi tai arkisemmin "viulunsoittajaksi". Henkilö, joka valmistaa tai korjaa viuluja, on luutio. Kansanmusiikissa ja puhekielessä viulusta saatetaan käyttää myös lempinimiä, ja on olemassa myös verbi "viuluttaa", joka tarkoittaa soittaa viulua; tätä käytetään erityisesti epämuodollisessa tai kansanmusiikkisessa yhteydessä. Viulusta käytetään toisinaan myös sanaa "viulu" eri muodoissa ja alueellisissa ilmaisuissa.

Soittotekniikka ja opetus

Perustekniikat kattavat jousenpidon, sormitukset, intonaation, vibraton ja erilaiset jousitukset (legato, detaché, spiccato, martelé jne.). Hyvä soittoasento ja oikea käsien asento ovat tärkeitä vammojen ehkäisyssä ja soinnin tuottamisessa. Aloittelijan kannattaa hankkia sopivan kokoinen viulu, koska nuorten ja lasten soittimet ovat usein pienempiä kokoja. Opetusta voi saada yksityisiltä opettajilta, musiikkiopistoista tai verkko-opetuksesta.

Hoito ja kunnossapito

Viulun hoitoon kuuluu kielten ja jousen karvojen säännöllinen vaihto, tallan ja otelaudan puhdistus, soittimen säilytys suojakotelossa ja varovainen käsittely lämpö- ja kosteusvaihteluilta suojaten. Luutio (kuten luutiot) huoltaa ja korjaa soittimen; he myös virittävät ja säätelevät tallan, kaulan ja soittimen äänenkorkeuden tarpeen mukaan.

Valmistus ja materiaalit

Perinteisesti viulut valmistetaan eri puulajeista: vaahtera usein selkään ja sivuihin, kuusi kanteen ja eebenpuu otelautaan. Vahvistuslakka ja mitoitus vaikuttavat suuresti sointiin. Korkealaatuiset soittimet, kuten Stradivarius- ja Guarneri-kilpailut, ovat historiallisesti arvostettuja ja niillä on oma merkittävä paikkansa viulun historiassa.

Yhteenveto

Viulu on monipuolinen ja ilmeikäs jousisoitin, jolla on keskeinen asema sekä klassisessa että muuntyylisessä musiikissa. Se vaatii tarkkaa tekniikkaa ja harjoittelua mutta tarjoaa laajan ilmaisukeinon yksilö- ja yhtyemuusikoille. Olipa tavoitteena harrastus tai ammatillinen ura, viulun opiskelu antaa laajat mahdollisuudet musiikilliseen kasvuun.