Viulu – mikä se on? Historia, rakenne ja soiton perusteet
Tutustu viuluun: sen 400-vuotiseen historiaan, rakenteeseen ja soiton perusteisiin — vinkkejä soittotekniikkaan, huoltoon ja oppimiseen aloittelijoille ja edistyneille.
Viulu on jousisoitin, jossa on neljä kieltä ja jota soitetaan jousella. Kielten viritys on tavallisesti G, D, A ja E (alkaen matalimmasta korkeimpaan). Viulua pidetään vasemman solisluun (lähellä olkapäätä) ja leuan välissä. Eri sävelet saadaan aikaan vasemman käden sormituksella eli painamalla kieliä otelautaa vasten samalla kun oikealla kädellä jousitetaan. Toisin kuin kitarassa, viulun otelaudassa ei ole frettejä tai muita kiinteitä merkkejä, joten tarkka intonaatio tulee soittajan sormituksesta.
Rakenne ja osat
Viulun tärkeimmät osat ovat runko (kansi, selkä ja sivut), kaula, otelauta, kielet, äänikasetti, tallaluu ja telki sekä jousi. Soittimen ääni syntyy, kun jousi saa kielet värähtelemään ja värähtely välittyy runkoon, joka vahvistaa äänen. Viulun äänenlaatua säätelevät muun muassa puun laatu, mittasuhteet, varnish-pinta ja kielten tyyppi.
Historia lyhyesti
Viulu sellaisena kuin me sen tunnemme on kehittynyt noin 1500–1600-luvuilla Italiassa, ja nykyaikainen malli on noin 400 vuotta vanha. Vastaavia jousisoittimia on ollut olemassa lähes 1000 vuoden ajan. Kun nykyaikaiset orkesterit alkoivat muodostua 1600-luvulla, viulu oli jo lähes täysin kehittynyt ja siitä tuli nopeasti orkesterin keskeinen soitin.
Viulun rooli musiikissa
Viulu on pienin ja korkein yleisimmistä jousisoittimista ja sillä on laaja käyttöalue: se esiintyy soolona, kamarimusiikissa, sinfoniaorkestereissa, kansanmusiikissa, viuluksi kutsutuissa tyyleissä ja jopa jazzissa. Orkesterissa viuluja on usein useita ryhmiä, ja ne jaetaan usein ensimmäisiin ja toisiin viuluihin; yhdessä ne muodostavat suuren osan jousisektiosta.
Käytetty sanasto ja arkikielisyys
Viulua soittavaa kutsutaan usein viulistiksi tai arkisemmin "viulunsoittajaksi". Henkilö, joka valmistaa tai korjaa viuluja, on luutio. Kansanmusiikissa ja puhekielessä viulusta saatetaan käyttää myös lempinimiä, ja on olemassa myös verbi "viuluttaa", joka tarkoittaa soittaa viulua; tätä käytetään erityisesti epämuodollisessa tai kansanmusiikkisessa yhteydessä. Viulusta käytetään toisinaan myös sanaa "viulu" eri muodoissa ja alueellisissa ilmaisuissa.
Soittotekniikka ja opetus
Perustekniikat kattavat jousenpidon, sormitukset, intonaation, vibraton ja erilaiset jousitukset (legato, detaché, spiccato, martelé jne.). Hyvä soittoasento ja oikea käsien asento ovat tärkeitä vammojen ehkäisyssä ja soinnin tuottamisessa. Aloittelijan kannattaa hankkia sopivan kokoinen viulu, koska nuorten ja lasten soittimet ovat usein pienempiä kokoja. Opetusta voi saada yksityisiltä opettajilta, musiikkiopistoista tai verkko-opetuksesta.
Hoito ja kunnossapito
Viulun hoitoon kuuluu kielten ja jousen karvojen säännöllinen vaihto, tallan ja otelaudan puhdistus, soittimen säilytys suojakotelossa ja varovainen käsittely lämpö- ja kosteusvaihteluilta suojaten. Luutio (kuten luutiot) huoltaa ja korjaa soittimen; he myös virittävät ja säätelevät tallan, kaulan ja soittimen äänenkorkeuden tarpeen mukaan.
Valmistus ja materiaalit
Perinteisesti viulut valmistetaan eri puulajeista: vaahtera usein selkään ja sivuihin, kuusi kanteen ja eebenpuu otelautaan. Vahvistuslakka ja mitoitus vaikuttavat suuresti sointiin. Korkealaatuiset soittimet, kuten Stradivarius- ja Guarneri-kilpailut, ovat historiallisesti arvostettuja ja niillä on oma merkittävä paikkansa viulun historiassa.
Yhteenveto
Viulu on monipuolinen ja ilmeikäs jousisoitin, jolla on keskeinen asema sekä klassisessa että muuntyylisessä musiikissa. Se vaatii tarkkaa tekniikkaa ja harjoittelua mutta tarjoaa laajan ilmaisukeinon yksilö- ja yhtyemuusikoille. Olipa tavoitteena harrastus tai ammatillinen ura, viulun opiskelu antaa laajat mahdollisuudet musiikilliseen kasvuun.
Viulu ja jousi kotelossaan
Historia
Sana "viulu" on sukua sanalle "viol". Viulua ei tehty suoraan viuluiksi kutsutuista soittimista. Sana viulu tulee keskilatinankielisestä sanasta vitula. Se tarkoittaa jousisoitinta. Tämän sanan uskotaan olevan myös germaanisen "viulun" lähde. Nykyaikainen eurooppalainen viulu muuttui ajan myötä monista erilaisista jousitetuista jousisoittimista. Niitä tuotiin Lähi-idästä ja Bysantin valtakunnasta. Todennäköisesti ensimmäiset viulunvalmistajat ottivat ideoita kolmesta nykyisestä soittimesta. Ne ovat 10. vuosisadalta lähtien käytössä ollut rebec, renessanssiajan viulu ja lira da braccio. Näitä soittimia pidettiin leuan alla ja niillä jousitettiin.
1600-luvulla oli useita soitinrakentajasukuja, jotka olivat erittäin hyviä soitinten valmistajia. Tunnetuimpia viulunvalmistajia olivat Stradivarius, Amati ja Guarneri. Osa näiden soitinrakentajien valmistamista soittimista on yhä täällä. Niitä säilytetään museoissa eri puolilla maailmaa. Ne ovat eräitä parhaita olemassa olevia soittimia. Niiden hinnat voivat olla yli miljoona dollaria.
Stradivariuksen valmistama viulu
Rakentaminen
Viulun suurin osa on puinen runko. Se toimii resonanssilaatikkona. Se saa värähtelevät jouset kuulostamaan kovemmalta. Monet viulun osat on nimetty rungon osien mukaan. Etupuolta kutsutaan "vatsaksi". Takapuolta kutsutaan "selkämykseksi". Sivut ovat "kylkiluut". Jouset kulkevat "kaulan" yläreunan tuntumasta "nielulaudan" kautta "peräkappaleeseen". Jouset kulkevat sillan poikki puolivälissä sormilaudan pään ja häntäkappaleen välillä. Siltaa ei ole kiinnitetty viuluun. Jouset pitävät sen paikallaan. Jouset pitävät sen paikallaan, koska ne ovat niin kireällä. Jos jouset löysätään kokonaan, silta ei pysy paikallaan. Silta auttaa lähettämään jousien värähtelyt alaspäin soittimen runkoon. Rungon sisällä on "äänipylväs". Tämä on pieni puupala. Se näyttää pieneltä sormelta. Se kulkee vatsasta taaksepäin. Jouset pitävät myös äänipylvästä paikallaan. Keskellä vatsaa on kaksi pitkää, kaarevaa reikää. Niitä kutsutaan "f-rei'iksi". Tämä johtuu niiden muodosta. Jousien yläpää on kierretty tappien ympärille. Viulu voidaan virittää kääntämällä nastoja. Kaulan yläosaa kutsutaan kääröksi. Nykyään viuluissa on myös leukatuki. Se auttaa pitämään viulua soittajan olkapäätä vasten. Myös olkatukea voidaan käyttää. Ne on nykyään valmistettu vaahtomuovista. Niissä on erityiset jalat, jotka pitävät ne kiinni viulussa. Monet aloittelijat käyttävät sen sijaan mieluummin sieniä ja kuminauhaa.
Viulun virittämisen helpottamiseksi monet pitävät hyödyllisenä "säätimiä", joilla viulu voidaan hienosäätää, kun jousi on vain hieman vinossa. Nämä säätimet kulkevat kielessä olevien reikien läpi. Ne estävät jousia liukumasta viritettäessä.
Ennen jouset tehtiin suolesta. Nykyään ne on useimmiten tehty teräksestä tai nailonista. Säätimiä voidaan käyttää vain joidenkin jousien kanssa. Viulun rungon etuosa on valmistettu kuusesta. Rungon takaosa ja sivut on valmistettu vaahterasta. Jousi voidaan valmistaa useista eri puulajeista. Esimerkkinä voidaan mainita pernambuco. Jotkut soittajat käyttävät nykyään hiilikuidusta valmistettuja jousia. Jousi on jousitettu hevosen hiuksilla (hevosen hiukset ovat hevosen takaraivosta eli harjasta tai hännästä peräisin olevia karvoja).
Playing
Hyvän viulistin kehittyminen vaatii vuosien harjoittelua. Aloitteleva viulisti aloittaa kappaleilla ja/tai harjoituksilla, jotka eivät vaadi tarkkaa tai monimutkaista tekniikkaa oikeassa tai vasemmassa kädessä. Esimerkkejä kappaleista, jotka eivät vaadi suurta tekniikkaa, ovat Mozartin Twinkle Twinkle Little Star, Children's Song (saksalainen kansansävelmä) ja Over the Rainbow. Näiden "yksinkertaisten" kappaleiden aikana viulisti kehittää perustaitoja, jotka ovat välttämättömiä kaikille muille tekniikoille, kuten jousen ja viulun oikea pito. Kun muusikko kehittää yhä enemmän itseluottamusta ja taitoa sekä vasemman että oikean käden osalta, kappaleet ja harjoitukset vaikeutuvat asteittain. Tarvittaessa hän oppii myös tekniikoita ja taitoja, jotka parantavat hänen soittoaan. Vibrato, pehmeät jousenvaihdot oikeassa kädessä ja siirtyminen.
Viulistin on opittava laittamaan sormet täsmälleen oikeaan paikkaan, jotta musiikki on "vireessä". Tätä kutsutaan intonaatioksi. Muusikko oppii myös vibraton. Tämä muuttaa jokaisen nuotin intonaatiota hieman tekemällä siitä hieman terävämmän (korkeampi) ja sitten hieman matalamman (matalampi), mikä tuottaa eräänlaista heiluntaa. Tämä on tärkeää monissa musiikkityyleissä tunnelman luomiseksi.
Soiton (pizzicato) lisäksi on monia erikoistehosteita. Jotkut niistä ovat glissando, portamento ja harmoniat. Lisäksi on olemassa tuplapysäytyksiä, sointuja ja scordatura-virityksiä.
Viulua voi soittaa joko seisten tai istuen. Soolomusiikkia soittaessaan viulisti yleensä seisoo. Kamarimusiikkia tai orkesteria soittaessaan viulisti istuu, mutta näin ei ole aina ollut. Istuessaan viulisti voi joutua kääntämään oikean jalkansa sisäänpäin, jotta se ei ole jousen tiellä.
Musiikki
1700- ja 1700-luvuilla säveltäjät kirjoittivat paljon musiikkia sooloviululle. Monet näistä säveltäjistä olivat kotoisin Italiasta. He olivat itsekin viulisteja. Tällaisia viulisteja olivat esimerkiksi Corelli, Vitali, Vivaldi, Veracini, Geminiani, Locatelli ja Tartini. Saksassa Schmelzer ja Biber kirjoittivat virtuoosimaista viulumusiikkia. Myöhemmin, 1700-luvun alussa, Bach ja Händel kirjoittivat monia mestariteoksia viululle.
Klassisen musiikin kaudella suuret säveltäjät Haydn, Mozart ja Beethoven kirjoittivat kaikki sooloteoksia viululle. He kirjoittivat myös paljon kamarimusiikkia, erityisesti jousikvartetteja.
Romantiikan aikana kirjoitettiin monia virtuoosimaisia viuluteoksia. Näitä ovat muun muassa Mendelssohnin, Saint-Saënsin, Brahmsin, Bruchin, Wieniawskin, Tšaikovskin ja Dvořákin konsertot. 1900-luvulla kirjoitettiin monia virtuoosimaisia teoksia. Näitä ovat muun muassa Elgar, Sibelius, Szymanowski, Bartók, Stravinsky, Berg, Prokofjev, Šostakovitš, Hindemith ja Penderecki. 1800-luvulla Niccolò Paganini oli kuuluisin viulisti. Hän sävelsi ja soitti viulumusiikkia, joka oli vaikeampaa kuin mikään aiemmin kirjoitettu. Häntä verrattiin paholaiseen, koska hän pystyi soittamaan niin loistavasti ja koska hän näytti laihalta ja liikutti vartaloaan oudoilla tavoilla.
Viime vuosina viulua on käytetty myös jazz-soitossa. Stéphane Grappelli oli erityisen kuuluisa tästä.
Kuuluisa viulisti Itzhak Perlman soittaa Valkoisessa talossa.
Kuuluisat viulistit
Viime vuosisadan tunnetuimpia viulistien nimiä ovat Fritz Kreisler, Jascha Heifetz, David Oistrakh, Yehudi Menuhin, Ida Haendel ja Isaac Stern. Nykyään suurimpiin soittajiin kuuluvat Itzhak Perlman, Maxim Vengerov, Vadim Repin, Nigel Kennedy, Hilary Hahn, Joshua Bell ja viulisti Sara Watkins.
Aiheeseen liittyvät sivut
- Periodi-instrumentti
- Jousisoitin
Kysymyksiä ja vastauksia
K: Mikä on viulu?
V: Viulu on jousisoitin, jossa on neljä jousijousta, jotka on yleensä viritetty äänille G, D, A ja E. Viulua pidetään vasemman solisluun ja leuan välissä ja sitä soitetaan jousella samalla kun vasemmalla kädellä sormitetaan (painetaan jousia).
K: Kuinka vanha on nykyaikainen viulu?
V: Nykyaikainen viulu on noin 400 vuotta vanha.
K: Kuka soittaa viulua?
A: Viulua soittavaa henkilöä kutsutaan viulistiksi.
K: Mitä tarkoittaa "viulunsoitto"?
V: "Viuluttaa" tarkoittaa "soittaa viulua", jota voidaan käyttää lempinimenä viulunsoitolle. Sitä käytetään yleisesti puhuttaessa kansanmusiikista, mutta sitä voidaan käyttää kaikissa musiikkilajeissa.
K: Kuka valmistaa tai korjaa viuluja?
V: Henkilöä, joka valmistaa tai korjaa viuluja, kutsutaan luutioksi.
K: Kuinka monta soitinta muodostaa orkesterin?
V: Lähes puolet orkesterin kaikista soittimista koostuu viuluista, jotka jaetaan kahteen osaan - ensimmäisiin viuluihin ja toisiin viuluihin.
K: Mikä rooli sillä oli eurooppalaisessa musiikissa?
V: Viulu oli hyvin tärkeä eurooppalaisessa ja arabialaisessa musiikissa, sillä mikään muu soitin ei ollut yhtä merkittävässä asemassa Euroopassa ennen sen kehittämistä lähes 400 vuotta sitten. Lähes jokainen säveltäjä kirjoitti sille , olipa kyse sitten soolosoittimesta , kamarimusiikista , orkesterimusiikista , kansanmusiikista tai jopa jazzista .
Etsiä