Täydellinen yhteys (täysi ehtoollinen) – ekumeninen määritelmä ja merkitys

Täydellinen ehtoollinen on termi, jota käytetään kristillisessä ekklesiologiassa kuvaamaan kahden erillisen kristillisen yhteisön tai kirkon välisiä suhteita, joissa tunnustetaan, että ne jakavat keskenään saman ehtoollisen ja samat keskeiset opit. Se ei tarkoita, että niiden välillä ei olisi lainkaan eroja.

Täydellisen yhteyden merkitys on erilainen toisaalta katolisessa ja itäortodoksisessa kristillisessä teologiassa ja toisaalta muiden länsimaisten kristittyjen teologiassa.

Mitä tarkoitetaan täydellisellä yhteydellä?

Täydellisellä yhteydellä (myös termiä täysi ehtoollinen käytetään) tarkoitetaan käytännössä sitä, että kaksi kirkkoa tai seurakuntaa:

• pitää toisiaan oikeina kirkkoina ja kristittyinä,
• jakaa keskeiset opilliset näkemykset, erityisesti Kristuksen läsnäolosta ehtoollisessa ja pelastuksen perusteista,
• tunnustaa toistensa jumalanpalveluselämän ja sakramenttien legitiimiyden (esimerkiksi kasteen ja ehtoollisen), ja
• usein myös tunnustaa toistensa pappis- ja piispainvirat niin, että ehtoolliseen osallistuminen on molemminpuolista ja normaali käytäntö.

Keskeiset erot ja teologiset kysymykset

Vaikka termi viittaa läheiseen yhteyteen, eri traditioiden välillä voi silti olla merkittäviä eroja. Näitä ovat muun muassa:

• Sakramenttien ymmärrys: katolinen teologia puhuu usein transsubstantiaatiosta (leivän ja viinin oleminen muuttuvan Kristuksen ruumiiksi ja vereksi), itäortodoksinen korostaa mysteriumia ja hengellistä läsnäoloa, ja protestanttisissa yhteisöissä löytyy sekä realismin että symbolismin tulkintoja.
• Pappis- ja piispainvirka: apostolinen jatkumo ja viranhoidon sakramentti ovat monille perinteille ratkaisevia. Katolinen ja ortodoksinen kirkkokäsitys vaativat usein tunnustettua piispainvirkaa, mikä voi estää täyden yhteyden muiden traditioiden kanssa, joissa viran luonne nähdään eri tavoin.
• Kirkkokuri ja auktoriteetti: paavin primus ja sen merkitys katolisessa kirkossa sekä ortodoksisen kirkon autocefalia eli itsenäisten kirkkojen järjestelmä ovat esimerkkejä hallinnollisista eroista, jotka vaikuttavat yhteyteen.

Ekumeninen merkitys ja käytännön seuraukset

Ekumeenisessa työssä täydellisen yhteyden tavoittelu ei tarkoita kaikkien erojen poistamista, vaan sellaista yhteyttä, jossa olennainen kirkollinen ja sakraamentaalinen yhteys on saavutettu. Käytännössä tämä voi näkyä seuraavasti:

• Yhteinen ehtoollinen: seurakuntien jäsenet voivat tavallisesti osallistua toistensa ehtoollisiin ilman erillistä rajoitusta.
• Pappien ja piispojen tunnustaminen: viranhoidon ja kutsumuksen tunnustaminen voi mahdollistaa yhteisen jumalanpalveluselämän ja pappeuden käytännön yhteistyön.
• Yhteinen liturgia ja jumalanpalveluselämä: läheisessä suhteessa olevat kirkot voivat jakaa jumalanpalvelusperinteitä ja sakramentaalista elämää entistä vapaammin.
• Baptismin ja kirkon jäsenyyden tunnustaminen: monissa ekumeenisissa sopimuksissa kaste tunnustetaan sellaisenaan, mikä avaa tien yhteiseen alttarille osallistumiseen.

Esimerkkejä ja käytännön haasteita

Joissakin alueellisissa tai historiallisissa yhteyksissä täysi yhteys on saavutettu: esimerkiksi tietyt anglikaanisten ja luterilaisten kirkkojen väliset sopimukset (kuten Porvoon sopimus Pohjoismaissa ja Baltiassa) tunnustavat usein toistensa kirkollisuuden ja sallivat yhteisen ehtoollisen. Toisaalta katolisen ja ortodoksisen kirkkokunnan suhde on monella tapaa läheisempi toisiinsa kuin kumpikaan on yleisesti länsimaisten protestanttisten kirkkojen kanssa, mutta silti eroja (esim. pappeus, papinvihkimys, paavin asema) on riittävästi estämään täyden organisoidun yhtenäisyyden syntymisen.

Haasteita täydellisen yhteyden saavuttamiselle ovat muun muassa:

• erilaiset ehtoolliskäsitykset ja sakramenttien teologinen painotus,
• viran ja kirkollisen auktoriteetin erilaiset käsitykset,
• nykyajan yhteiskunnalliset ja eettiset kysymykset (esim. pappeuteen vihkiminen, avioliittokäytännöt), jotka jakavat kirkkoja, ja
• historialliset kaunat ja käytännön kirkollinen rakenne.

Ekumeeninen dialogi ja tavoitteet

Ekumeeninen keskustelu pyrkii tunnistamaan ja selvittämään ne teologiset, historialliset ja käytännön esteet, jotka estävät täyden yhteyden. Dialogin tavoitteena on usein:

• selkeyttää, missä asioissa on jo periaatteellinen yksimielisyys,
• tunnistaa, mistä eroista voi soveltaa yhteisrintamaa ilman periaatteesta luopumista, ja
• etabloida käytännön yhteistyömuotoja (esim. yhteiset palvelut, yhteinen julistus tietyistä opeista, ekumeeninen diakonia).

Yhteenveto

Täydellinen yhteys ei tarkoita täydellistä yhtenäisyyttä kaikessa, vaan sitä, että kaksi kristillistä yhteisöä tunnistaa toisensa kirkkoina, jakaa keskeiset sakramentaaliset ja opilliset näkemykset sekä yleensä sallii yhteisen ehtoollisen ja viran tunnustamisen. Ekumeeninen työ pyrkii rakentamaan tällaisia yhteyksiä kunnioittaen sekä totuutta että kirkkojen erilaisuutta.