Kristinusko – määritelmä, historia ja keskeiset opit

Kristinuskon perusosa on usko Jeesukseen Jumalan Poikana ja Messiaana (Kristuksena). Nimitys "Messias" tulee hepreankielisestä sanasta מָשִׁיחַ (māšiáħ), joka tarkoittaa voideltua. Kreikankielinen käännös Χριστός (Christos) on englanninkielisen sanan "Christ" lähde. Jeesus on englanninkielinen käännös hepreankielisestä sanasta Yeshua.

Kristityt uskovat, että Messiaana Jumala voiteli Jeesuksen kaikkien ihmisten hallitsijaksi ja pelastajaksi. Kristityt uskovat myös, että Jeesuksen tulemus oli Vanhan testamentin ennustusten täyttymys. Kristittyjen uskomus Messiaasta eroaa paljon nykyisestä juutalaisesta käsityksestä. Kristittyjen pääuskomus on, että Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta syntiset ihmiset voidaan sovittaa Jumalan kanssa. Tämän kautta he uskovat saavansa pelastuksen ja iankaikkisen elämän.

Jeesuksen luonteesta on ollut monia teologisia erimielisyyksiä kristinuskon historian ensimmäisten vuosisatojen aikana. Kristityt uskovat kuitenkin yleisesti, että Jeesus on ruumiillistunut Jumala ja "tosi Jumala ja tosi ihminen". Täysin ihmiseksi tullut Jeesus kärsi kuolevaisen ihmisen kipua ja kiusauksia, mutta hän ei tehnyt syntiä. Täysin Jumalana hän voitti kuoleman ja palasi jälleen elämään. Raamatun mukaan "Jumala herätti hänet kuolleista", hän nousi taivaaseen, "istuu Isän oikealla puolella" ja palaa jälleen täyttämään loput messiaanisesta profetiasta, kuten kuolleiden ylösnousemuksen, viimeisen tuomion ja Jumalan valtakunnan lopullisen luomisen.

Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien mukaan Jeesus sai alkunsa Pyhästä Hengestä ja syntyi Neitsyt Mariasta. Jeesuksen lapsuudesta on kirjoitettu vain vähän kanonisissa evankeliumeissa, mutta lapsuusevankeliumit olivat antiikin aikana suosittuja. Jeesuksen aikuisuuden ajasta viikkoa ennen hänen kuolemaansa kirjoitetaan kuitenkin paljon evankeliumeissa. Joitakin raamatullisia kirjoituksia Jeesuksen toiminnasta ovat: kaste, ihmeet, saarnaaminen, opetus ja teot.

Kristityt uskovat, että Jeesuksen ylösnousemus on heidän uskonsa tärkein osa (ks. 1. Korinttilaiskirjeen 15. luku) ja ihmiskunnan historian tärkein tapahtuma, koska se osoittaa, että Jeesuksella on valta kuoleman yli ja että hänellä on valtuudet antaa ihmisille ikuinen elämä.

Kristillisessä uskossa Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus ovat kristillisen opin ja teologian kaksi tärkeintä tapahtumaa. Uuden testamentin mukaan Jeesus ristiinnaulittiin, hän kuoli fyysisen kuoleman, haudattiin hautaan ja nousi kuolleista kolmantena päivänä sen jälkeen. Useimmat kristityt asettavat hänen kuolemansa joka vuosi perjantaille, joka on hänen ensimmäinen kuolinpäivänsä. Lauantai on toinen päivä, ja sunnuntai on kolmas päivä. Uudessa testamentissa kirjoitetaan, että kuolleista nousemisen jälkeen Jeesus ilmestyi monta kertaa kahdelletoista apostolilleen ja opetuslapsilleen. Kerran hän ilmestyi "yli viidensadan veljen eteen yhtä aikaa". Tämä tapahtui ennen Jeesuksen taivaaseen astumista. Kristityt muistelevat Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta jumalanpalveluksissaan ja yleisimmin pyhäin viikolla, johon kuuluvat pitkäperjantai ja pääsiäissunnuntai.

Protestantismi opettaa, että iankaikkinen pelastus on lahja, joka annetaan ihmiselle Jumalan armosta. Sitä kutsutaan joskus "ansaitsemattomaksi suosioksi". Tämä tarkoittaisi, että pelastus on sitä, että Jumala saattaa ihmisen oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Se on usko siihen, että ihminen voi pelastua (pelastua) synnistä ja helvetin ikuisesta kuolemasta. Monet protestantit uskovat "pelastusvarmuuteen" - siihen, että Jumala voi antaa uskovalle luottamuksen siihen, että hän on todella saanut pelastuksen Jeesukselta Kristukselta.

Katolilaisuus opettaa, että vaikka useimmissa tapauksissa jonkun on oltava kastettu katolilaiseksi tullakseen pelastetuksi, on joskus mahdollista, että myös ihmiset, jotka eivät ole täysin liittyneet katoliseen kirkkoon, voivat pelastua. Katoliset uskovat yleensä "rakkauden kautta vaikuttavan uskon" ja sakramenttien merkitykseen pelastuksen saamisessa. Katolinen kirkko opettaa, että hyvät teot ja hurskaus, kuten käskyjen noudattaminen, sakramenttien nauttiminen, kirkossa käyminen, katumuksen tekeminen, almujen antaminen, rukousten lausuminen ja muut asiat, ovat tärkeitä pyhäksi tulemisen kannalta, mutta korostaa voimakkaasti, että pelastus tapahtuu yksin Jumalan armon kautta, ja kaikki, mitä voimme tehdä, on ottaa se vastaan.

Kristinuskon eri uskontokunnat ja perinteet uskovat jumalallisen armon muotoihin. Roomalaiskatolisuus ja itäortodoksisuus opettavat vapaan tahdon täydellistä merkitystä yhdessä armon kanssa. Reformoitu teologia opettaa armon tärkeyttä opettamalla, että ihminen on täysin kykenemätön itsensä lunastamiseen, mutta Jumalan armo voittaa jopa vastentahtoisen sydämen. Arminiolaisuus uskoo synergistiseen näkemykseen, kun taas luterilainen ja useimmat muut protestanttiset kirkkokunnat opettavat vanhurskauttamista yksin armosta uskon kautta.

Kristinuskossa käytetään Raamattua, joka on kokoelma monia kanonisia kirjoja, jotka jakautuvat kahteen osaan, Vanhaan testamenttiin ja Uuteen testamenttiin. Kristityt uskovat, että ne ovat Pyhän Hengen innoittamien ihmisten kirjoittamia, ja siksi sitä pidetään useimmiten Jumalan sanana. Raamattu on käännetty yli 600 kielelle. Kääntäjät pystyvät varmistamaan tarkkuuden käyttämällä tuhansia käsinkirjoitettuja kopioita pyhistä kirjoituksista, jotka ovat alkuperäiskielillä heprea, aramea ja kreikka.

Uskontunnustukset (latinan sanasta credo, joka tarkoittaa "minä uskon") ovat suoria opillisia lausumia tai tunnustuksia, yleensä uskonnollisista uskomuksista. Ne ovat alkaneet kaavoista, joita käytettiin, kun joku kastettiin. Kristologisten kiistojen aikana 4. ja 5. vuosisadalla niistä tuli uskonlausumia.

Joitakin tärkeimpiä kristillisiä uskontunnustuksia ovat:

• Apostolien uskontunnustus (Symbolum Apostolorum)
• Nikean uskontunnustus

Monet kristityt hyväksyvät uskontunnustusten käytön ja käyttävät usein ainakin yhtä edellä mainituista uskontunnustuksista. Pienempi määrä protestantteja, erityisesti restorationistit, liike, joka syntyi toisen suuren herätyksen seurauksena 1800-luvun Yhdysvalloissa, vastustaa uskontunnustusten käyttöä.

Raamatussa mainitaan Isä Jumala, Poika Jumala ja Pyhä Henki, jotka ovat yhden ainoan todellisen Jumalan kolme persoonaa. Tämä kolminaisuudeksi kutsuttu ajatus kehitettiin ensimmäisessä Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325, ja se virallistettiin useiden kirkolliskokousten tai -neuvostojen aikana. Nykyään monet kristilliset ryhmät yhtyvät siihen. Itämaiset ortodoksiset kirkot eivät hyväksyneet ajatusta, ja ne jakautuivat konsiilin jälkeen. Itämaisista ortodokseista suurin on koptilainen ortodoksinen kirkko. Itäiset ortodoksiset kirkot ovat samaa mieltä ensimmäisen Nikean konsiilin ajatuksista, mutta ne ovat eri mieltä muiden konsiilien ajatuksista. Kolminaisuusoppi on opetus, jonka mukaan Jumala on kolme eri persoonaa tai hänellä on kolme eri suhdetta yhden Jumalan sisällä: Isä, Poika (Jeesus Kristus) ja Pyhä Henki. Athanaan uskontunnustuksen sanoin: "Isä on Jumala, Poika on Jumala ja Pyhä Henki on Jumala, mutta silti ei ole kolmea Jumalaa vaan yksi Jumala".

Kolminaisuusoppi on joukko kristittyjä, jotka uskovat kolminaisuusoppiin. Nykyään useimmat kristilliset kirkkokunnat ja kirkot uskovat tähän. Kirkkoilla on erilaisia opetuksia kolminaisuuskaavasta. Jotkut sanovat, että Henki tulee vain Isästä. Toiset sanovat, että Henki tulee sekä Isästä että Pojasta. Tämä tunnetaan nimellä filioque. Nontrinitarismi (jota kutsutaan myös nimellä Oneness) on uskomusjärjestelmiä, jotka hylkäävät kolminaisuuden. Varhaiskristillisyydessä oli monia erilaisia ei-trinitaarisia näkemyksiä, kuten adoptiolaisuus tai modalismi, jotka johtivat kristologiaa koskeviin kiistoihin.

Esimerkki uudemmasta kristillisestä liikkeestä, joka hylkää trinitarismin, on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko. Myöhempien aikojen pyhät alkoivat 1800-luvun alkupuoliskolla Yhdysvalloissa. On olemassa muitakin pienempiä kristillisiä ryhmiä, jotka myös hylkäävät trinitarismin.

Kristityt uskovat, että ihmiset saavat Jumalalta tuomion ja että heille annetaan joko iankaikkinen elämä tai iankaikkinen kadotus. Tähän sisältyy "viimeinen tuomio" sekä uskomus sielun erityisestä tuomiosta kuoleman jälkeen.

Myös kristittyjen keskuudessa on joitakin eroja tässä uskossa. Esimerkiksi roomalaiskatolilaisuudessa ne, jotka kuolevat armon tilassa, joutuvat kiirastuleen, jossa heidät puhdistetaan ennen kuin he voivat päästä taivaaseen.

Kristityt uskovat, että Kristuksen toisessa tulemuksessa aikojen lopussa kaikki kuolleet herätetään kuolleista viimeistä tuomiota varten, jolloin Jeesus perustaa Jumalan valtakunnan. On myös uskomus yleisestä sovituksesta. Se on usko siihen, että kaikki ihmiset pelastuvat jonain päivänä ja että helvetti ei ole ikuinen. Kristittyjä, jotka uskovat tähän näkemykseen, kutsutaan universalisteiksi.

Kristityillä on erilaisia tapoja puhua Jeesuksen tulon tarkoituksesta:

• oppia paras tapa elää ja seurata hänen esimerkkiään.
• maksamaan synnin hinnan elämässämme olemalla täydellinen uhri, ilman syntiä (Joh. 3:16).
• kertoa ihmisille, että heidän virheensä ja syntinsä annetaan anteeksi ja että he pelastuvat, jos he uskovat Herraan Jeesukseen ja tunnustavat, että ovat tehneet syntiä (1. Joh. 1:9) (Joh. 3:16) (Ef. 1:7) (Room. 10:9).
• opettaa ihmisiä antamaan toisilleen anteeksi ja tekemään parannuksen omista synneistään armon kautta. (Matt. 6:14)
• "tuhoamaan paholaisen työn" (1. Joh. 3:8).
• auttaa ihmisiä jakamaan hänen elämänsä Jumalan Hengen lahjan kautta.

Useimmat kristityt pitävät jumalanpalvelusta hyvin tärkeänä osana kristinuskoa koko sen historian ajan. Monet kristityt teologit ovat kutsuneet ihmiskuntaa nimellä homo adorans, joka tarkoittaa "palvovaa", joten Jumalan palvonta on keskeisellä sijalla siinä, mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa. Tämä tarkoittaisi sitä, että koska Jumala loi koko ihmiskunnan, kristittyjen tulisi palvoa ja ylistää Jumalaa.

Useimmissa kristillisissä jumalanpalveluksissa luetaan pyhiä kirjoituksia, johtaja puhuu niistä, lauletaan, rukoillaan yhdessä ja on pieni aika seurakuntatyötä varten. Kristityt voivat kokoontua erityisissä rakennuksissa, joita kutsutaan myös kirkoiksi, tai ulkona, kouluissa tai missä tahansa, missä kristityt kokevat olevansa tarpeellisia.

Katolisen kirkon pääjumalanpalvelus on messu, ja monien ortodoksisten kirkkojen pääjumalanpalvelusta kutsutaan jumalalliseksi liturgiaksi. Kummassakin näistä kirkoista eukaristia eli ehtoollinen on jumalanpalveluksen muiden osien ohella keskeinen. Siinä pappi rukoilemalla pyytää Jumalaa muuttamaan pienen määrän leipää ja viiniä sellaiseksi, jonka katolilaiset ja ortodoksit uskovat olevan Jeesuksen todellinen ruumis ja veri, mutta muuttamatta kuitenkaan leivän ja viinin onnettomuuksia (ulkonäköä, makua, väriä jne.). Sen jälkeen ihmiset saavat kukin ottaa annoksen. Monissa protestanttisissa kirkoissa on messun kaltaisia jumalanpalveluksia, joissakin joka viikko, toisissa muutaman kerran vuodessa. Jotkut protestantit uskovat, että Jeesus on todella läsnä ehtoollisjumalanpalveluksessa, ja jotkut uskovat, että leipä ja viini ovat symboleja, jotka auttavat heitä muistamaan, mitä Jeesus teki.

Katolinen kirkko on kehittänyt lyhyen seremonian, eukaristisen siunauksen, jossa palvotaan eukaristiassa läsnä olevaa Jeesusta. He voivat myös käydä kirkkorakennuksessa rukoilemassa eukaristian läsnäolossa, eukaristisessa adoraatiossa.

Ortodoksinen ja katolinen kirkko pitävät hengellisyydessä tärkeänä ihmisen aistien, kuten näön, käyttöä ja kauniiden asioiden käyttöä. Katoliseen hengellisyyteen kuuluu usein patsaiden ja muiden taiteellisten esitysten, kynttilöiden, suitsukkeiden ja muiden fyysisten esineiden käyttö muistutuksina tai rukouksen apuvälineinä. Myös ortodoksiset kirkot käyttävät kynttilöitä, suitsukkeita, kelloja ja ikoneita, mutta eivät patsaita. Ortodoksisessa ja katolisessa jumalanpalveluksessa käytetään myös liikkeitä, kuten ristinmerkkiä, joka tehdään koskettamalla ensin otsaa, sitten rintaa, toista olkapäätä ja sitten toista olkapäätä. Katolisessa ja ortodoksisessa jumalanpalveluksessa kumarretaan, polvistutaan ja kumarretaan.

Sakramentit

Katolisessa uskossa ja käytännössä sakramentti on uskonnollinen symboli tai usein riitti, joka osoittaa jumalallista armoa, siunausta tai pyhyyttä sen vastaanottavalle kristitylle. Esimerkkejä sakramenteista ovat kaste ja messu." Sana on peräisin latinankielisestä sanasta sacramentum, jolla käännettiin kreikankielinen sana mysteeri.

Kaksi säännöllisimmin käytettyä sakramenttia ovat kaste ja eukaristia (ehtoollinen). Useimmat katolilaiset käyttävät seitsemää sakramenttia: Kaste on rituaalinen kastaminen, jolla hakija toivotetaan tervetulleeksi kirkkoon; konfirmaatio on liiton sinetöinti; eukaristia on rituaali, jossa nautitaan Jeesuksen ruumista ja verta edustavaa pyhitettyä leipää (happamattoman leivän kiekkoja) ja viiniä; vihkiminen, katuvaisen sovitus (ripittäytyminen), sairaiden voitelu ja avioliitto. Jotkut kristilliset kirkkokunnat kutsuvat niitä mieluummin vihkimyksiksi. Nämä ovat Kristuksen kaikille uskoville antamia käskyjä, jotka löytyvät Uudesta testamentista.

Liturginen kalenteri

Roomalaiskatoliset, anglikaanit, itämaiset kristityt ja perinteiset protestanttiset ryhmät keskittävät jumalanpalveluksensa liturgisen kalenterin ympärille. Tähän kalenteriin kuuluvia tapahtumia ovat "pyhät päivät", kuten juhlapäivät, joilla kunnioitetaan jotakin tapahtumaa Jeesuksen tai pyhimysten elämässä, paastonajat, kuten paastonaika, ja muut tapahtumat, kuten memoria. Kristilliset ryhmät, jotka eivät noudata liturgista perinnettä, pitävät usein joitakin juhlia, kuten joulua, pääsiäistä ja helluntaita. Muutamat kirkot eivät käytä liturgista kalenteria.

Symbolit

Nämä ovat joitakin symboleja, joita jotkut kirkkokunnat tai yksittäiset kirkot saattavat käyttää:

• Alpha ja Omega - Kreikkalaiset kirjaimet Alpha ja Omega ovat kreikkalaisten aakkosten ensimmäinen ja viimeinen kirjain. Alfa ja Omega viittaavat Jumalaan, joka kutsuu itseään "Alfaksi ja Omegaksi" (kreikkalaisten aakkosten ensimmäinen ja viimeinen kirjain) Ilmestyskirjassa.
• Chi - Kreikkalainen kirjain Chi on 'Kristuksen' ensimmäinen kirjain (kreikaksi Χριστός "Christos").
• Chi Rho - Kreikankieliset kirjaimet Chi ja Rho ovat kreikankielisen sanan 'Kristus' kaksi ensimmäistä kirjainta: Christos. Tavallisesti Rhon (ρ) pitkä varsi kulkee ylös ja alas Chi:n (χ) ristin läpi.
• Kristillinen risti - Risti on kristinuskon yleisin symboli. Kristityt uskovat, että roomalaiset ristiinnaulitsivat heidän vapahtajansa Jeesuksen Kristuksen. Risti on tärkeä, koska Jeesus kuoli uhrina uskovien syntien puolesta. Se edustaa Jumalan rakkautta ihmiskuntaa kohtaan.
• Risti - Risti on risti, jossa Jeesuksen ruumis roikkuu yhä. Se on suositumpi symboli katolilaisten ja itäortodoksien keskuudessa. Sillä on sama merkitys kuin ristillä.
• Kyyhkynen - Kyyhkynen on lintu ja Pyhän Hengen symboli. Kun Jeesus kastettiin, Pyhä Henki tuli hänen luokseen kyyhkysen muodossa ja lepäsi hänen päällään.

• Ichthys - Kreikan kielessä sana ichthys /iktheews/ tarkoittaa 'kalaa', ja se muodostaa lyhenteen "Ίησοῦς Χριστός, Θεοῦ Υἱός, Σωτήρ", joka tarkoittaa kreikaksi "Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja".
• Karitsa - Karitsa voi olla symboli Jeesuksesta itsestään, joka on kuvattu ihmisuhri.
• Paimen - Paimen on myös itse Jeesuksen symboli, ja sitä on käytetty varhaisimmassa kristillisessä taiteessa. Raamatussa Jeesus kutsuu itseään hyväksi paimeneksi, joka huolehtii lampaistaan.
• INRI - INRI on latinankielinen lyhenne "Iēsus Nazarēnus, Rēx Iūdaeōrum", joka tarkoittaa "Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas". Tämä on viesti, joka asetettiin ristille rikoksena, josta häntä rangaistiin. Kristityt käyttävät sitä nyt symbolina siitä, että Jeesus on Messias eli kaikkien kuningasten kuningas.
• Toisiinsa liittyvät renkaat - Kolme toisiinsa liittyvää rengasta ovat kolminaisuuden symboli. Kukin rengas on täydellinen ympyrä, joka edustaa kolminaisuuden kutakin täydellistä henkilöä. Kukin rengas on kuitenkin lukittu kahteen muuhun renkaaseen, mikä osoittaa, että kutakin jumalallista persoonaa ei voi erottaa Kolminaisuudesta.

Kristinuskolla on ollut laaja historia Jeesuksen ja hänen apostoliensa ajoista nykypäivään. Kristinusko alkoi 1. vuosisadalla jKr. juutalaisena lahkona, mutta levisi nopeasti koko kreikkalais-roomalaiseen maailmaan. Vaikka sitä alun perin vainottiin Rooman valtakunnan aikana, siitä tuli myöhemmin valtionuskonto. Keskiajalla se levisi Pohjois-Eurooppaan ja Venäjälle. Tutkimusmatkailun aikakaudella kristinusko levisi kaikkialle maailmaan, ja nykyään se on maailman suurin uskonto.

Uskonnossa oli skismaa ja teologisia kiistoja, joiden seurauksena syntyi kymmenen päähaaraa tai ryhmittymää: Luterilaisuus, luterilaisuus, reformoidut kirkot (kalvinismi), anglikaanisuus, anabaptismi, evankelikalismi - nämä viisi viimeksi mainittua usein ryhmitellään ja nimetään protestantiksi - ja ei-trinitarisminusko.

Ihmiset, jotka kutsuvat itseään kristityiksi, voivat osoittaa tai elää uskoaan eri tavoin. He saattavat myös uskoa eri asioihin. Kristinuskon kymmenen pääryhmää tai "uskontokuntaa" ovat historian saatossa olleet (itä)ortodoksinen kirkko, idän kirkko (nestoriaaninen kirkko), idän ortodoksinen kirkko (miafysiittinen kirkko), katolinen kirkko, anglikaaninen kirkko, luterilainen kirkko, reformoitu kirkko, anabaptistinen kirkko, evankelinen kirkko ja ei-trinitaarinen kirkko. Nämä kuusi jälkimmäistä ryhmitellään usein yhteen protestanttisiksi, mutta myös nontrinitaristit ryhmitellään yleisemmin erikseen. Kaikki kristityt eivät käytä näitä nimityksiä. Jotkut uskovat, että kristinusko on laajempi ja käsittää muutkin. Jotkut uskovat, että kristinusko on pienempi eikä siihen kuulu kaikki nämä kirkot.

Erimielisyydet

Jotkin näistä ryhmistä eivät päässeet yksimielisyyteen tietyistä kristillistä opetusta (jota kutsutaan "opiksi") tai käytäntöä koskevista seikoista. Ensimmäinen jakautuminen tapahtui 5. vuosisadalla Efesoksen kirkolliskokouksen jälkeen. Neuvosto oli yhtä mieltä siitä, että nestoriaanisuus oli väärin. Idän assyrialaiskirkko ei ollut samaa mieltä ja erosi muista kirkkokunnista. Kiista koski Jeesuksen olemusta. Pitäisikö häntä pitää Jumalana ja ihmisenä yhtenä yhdistettynä luontona vai kahtena erillisenä luontona? Useimmat piispat kieltäytyivät paavia (Rooman piispa) seuraten olemasta yhteydessä sellaisen piispan kanssa, joka ei sanonut "kaksi erillistä luontoa". Tästä keskusteltiin myös Kalcedonin konsiilissa noin 20 vuotta myöhemmin. Niistä kristityistä, jotka eivät hyväksyneet konsiilin päätöstä ekskommunikoida heidät, tuli ei-kalkedonialaisia ortodokseja. Suurimpia ei-khalkedonilaisia kirkkoja ovat Egyptin koptikirkko, Etiopian ortodoksikirkko, Armenian ortodoksikirkko ja jotkut Libanonin ortodoksikirkot. Yleisesti nämä kirkot tunnetaan itämaisina ortodoksikirkkoina. Roomalaiskatolisen paavi Johannes Paavali II:n ja koptikirkon ortodoksisen paavi Shenouda III:n viimeaikaisissa keskusteluissa todettiin, että he uskovat loppujen lopuksi moniin samoihin asioihin, vaikka koptikirkko ei tunnusta Rooman paavia johtajakseen.

Kolmas jakautuminen tapahtui 1100-luvulla. Sitä kutsutaan suureksi skismaksi. Se perustui pääasiassa siihen, että uskontunnustus käännettiin virheellisesti kreikasta latinaksi. Erimielisyyksiä pahensi se, että nämä kaksi kulttuuria eivät useinkaan ymmärtäneet toisiaan. Myös monet Länsi-Euroopasta tulleet ristiretkeläiset käyttäytyivät huonosti. Länsi-Euroopan kristittyjä johti Rooman piispa, joka tunnetaan myös paavina. Heitä kutsutaan katoliseksi kirkoksi. Suurin osa Itä-Euroopan, Venäjän, Lähi-idän ja Etelä-Aasian sekä Koillis-Afrikan kristityistä kuuluu ortodoksiseen, nestoriaaniseen ja miafysiittiseen kristinuskoon, jota johtavat muiden kaupunkien tai alueiden piispat.

Kirjapainon keksiminen 1400-luvulla helpotti useampien ihmisten Raamatun lukemista ja tutkimista. Tämä sai monet ajattelijat vuosien mittaan palaamaan raamatullisiin ajatuksiin ja irtautumaan katolisesta kirkosta. He aloittivat protestanttisen uskonpuhdistuksen. Tärkeimmät protestanttiset johtajat olivat Jan Hus, Martin Luther ja Johannes Calvin. Myöhemmin jotkut näistä ryhmistä olivat keskenään erimielisiä, joten nämä kirkkokunnat jakautuivat jälleen pienempiin ryhmiin. Nykyään suurimmat protestanttiset kirkkokunnat kuuluvat evankeliseen, luterilaiseen ja reformoituun kristinuskoon. Englannissa samankaltainen paavin vastainen protesti, ensin poliittinen ja myöhemmin uskonnollinen, johti Englannin kirkkoon, jolla on piispoja ja joka kutsuu itseään virallisesti reformoiduksi katolilaiseksi, mutta johon usein viitataan protestanttina. Anglikaaniseen kirkkoyhteisöön kuuluu useita kirkkoja, joita kutsutaan "episkopaalisiksi" tai "episkopaalisiksi", koska niillä on piispoja. Joidenkin anglikaanisten kirkkojen jumalanpalvelustyyli on lähempänä protestanttisia jumalanpalveluksia, toiset taas enemmän katolilaisten tapaan, mutta yksikään niistä ei hyväksy paavia tai ole hänen hyväksymänsä. Anabaptistit syntyivät myös erimielisyyksistä luterilaisten ja reformoitujen protestanttien kanssa sen aikana, jota usein kutsutaan radikaalireformaatioksi. Evankeliset kirkot syntyivät reaktiona siihen, mitä ne pitivät uudistustarpeina protestantismin valtavirran sisällä. Tämä näkyy anglikaanista kirkkoa vastustavien nonkonformististen liikkeiden nousuna Britanniassa ja herätysliikkeiden aikana, erityisesti useissa suurissa herätyksissä Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa. Näiden evankelikaalisten uudistus-, uudistus- ja herätysliikkeiden seurauksena syntyneisiin tai nousseisiin uskontokuntiin kuuluvat muun muassa kveekarit, baptistit, moraavit, metodistit, restauraatioliike (Stone-Campbell), adventistit, pyhitysliike, helluntailaiset, fundamentalistiliike, karismaattinen liike, messiaaninen juutalaisuus ja monet muut, myös monet riippumattomat ja tunnustuksettomat kirkot. Yleisesti ottaen jotkin protestanttiset kirkkokunnat, erityisesti anabaptismin ja evankelioimisen piirissä, eroavat katolisesta, ortodoksisesta, nestoriaanisesta ja miofisiittisesta kirkosta siinä, että ne ovat luopuneet joistakin perinteisistä sakramenteista, niillä ei ole vihittyä papistoa eikä niillä ole samanlaista kiintymystä Jeesuksen äitiin Mariaan kuin katolisella ja itäisellä kirkolla.

• Ryhmillä on erilaisia käsityksiä Jumalan luonteesta.
• Ryhmillä on erilaisia käsityksiä Pyhän Hengen luonteesta ja toiminnasta uskovan elämässä.
• Paavi on kaikkien katolilaisten johtaja. Muilla kirkoilla on paavin kaltaisia johtajia. Esimerkiksi itäisessä ortodoksisessa kirkossa näitä kutsutaan patriarkoiksi. Toiset ryhmät taas antavat kunkin kirkon päättää asioista itse.
• Jotkut kristityt sanovat, että naisista ei saa tulla pappeja tai pastoreita.
• Joidenkin kristittyjen mielestä naimisissa olevat ihmiset eivät saa ryhtyä papeiksi.
• Jotkut kristityt sanovat, että papit voivat antaa syntejä anteeksi antamalla Jumalan anteeksiannon, toiset taas sanovat, että vain Jumala voi tehdä sen.
• Nykyaikana ateismin nousu ja perinteisen kristillisen luomiskertomuksen tieteellinen kyseenalaistaminen ovat saaneet jotkut uskomaan "nuoren maan kreationismiin" eli Raamatun ensimmäisten lukujen kirjaimelliseen tulkintaan, ja toiset taas väittävät, että nämä Raamatun osat eivät ole kirjaimellisesti totta, vaan pikemminkin runoutta.
• Useimmat kristityt viettävät jumalanpalvelusta sunnuntaina, mutta jotkut uskovat, että lauantai on todellinen "sapatti" ja että sitä tulisi pitää.
• Jotkut kristityt uskovat, että kasteen on tarkoitettava täydellistä veden alle menemistä, toiset taas laittavat vettä päähän.
• Jotkut kristilliset ryhmät kastavat vauvoja, kun taas baptistit kastavat vain henkilöitä, jotka ovat itse päättäneet seurata Jeesusta.

Kristittyjä on arviolta noin 2,2 miljardia, ja he jakautuvat noin 34 000 eri uskontokuntaan, joten kristinusko on maailman suurin uskonto. Kristittyjen osuus maailman väestöstä on ollut noin 33 prosenttia viimeisten sadan vuoden aikana. Tämän vuoksi kristinusko on levinnyt kaikkialle maailmaan, pääasiassa Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Se on edelleen Euroopan, Amerikan, Filippiinien ja eteläisen Afrikan pääuskonto. Se on kuitenkin vähenemässä joillakin alueilla, joista joitakin ovat Oseania (Australia ja Uusi-Seelanti), Pohjois-Eurooppa (muun muassa Iso-Britannia ja Skandinavia), Ranska, Saksa, Kanadan Ontarion, Brittiläisen Kolumbian ja Quebecin provinssit, Yhdysvaltojen länsi- ja pohjoisosat sekä osa Aasiasta (erityisesti Lähi-itä, Etelä-Korea, Taiwan ja Macao).

Useimmissa kehittyneissä maissa kristityiksi tunnustautuvien kirkossa käyvien ihmisten määrä on laskenut viime vuosikymmeninä. Jotkut uskovat, että tämä johtuu vain siitä, että monet eivät enää käytä säännöllistä jäsenyyttä paikoissa, esimerkiksi kirkoissa, kun taas toiset uskovat sen johtuvan siitä, että ihmiset saattavat ajatella, ettei uskonto ole enää tärkeä.

Useimmat kirkot ovat jo pitkään osoittaneet haluavansa olla suvaitsevaisia muita uskomusjärjestelmiä kohtaan, ja 1900-luvulla kristillinen ekumenia (eri taustoista tulevien kristittyjen yhdistyminen) eteni kahdella tavalla. Yksi tapa oli ryhmien välisen yhteistyön lisääminen, kuten protestanttien Edinburghin lähetyskonferenssi vuonna 1910, protestanttisten ja ortodoksisten kirkkojen vuonna 1948 aloittama Kirkkojen maailmanneuvoston (World Council of Churches) oikeudenmukaisuuden, rauhan ja luomisen komissio sekä vastaavat kansalliset neuvostot, esimerkiksi Australian kansallinen kirkkojen neuvosto (National Council of Churches), jossa on mukana roomalaiskatolisia.

Toinen tapa oli luoda eri kirkkojen yhteenliittymiä. Kongregationalistinen, metodistinen ja presbyteerinen kirkko liittyivät yhteen vuonna 1925 muodostaakseen Kanadan yhdistyneen kirkon ja vuonna 1977 Australian yhdistyneen kirkon. Etelä-Intian kirkko muodostettiin vuonna 1947 anglikaanisen, metodistikirkon, kongregationalistisen, presbyteerisen ja reformoidun kirkon liitosta. Eri kristilliset ryhmät ovat vuosien varrella muodostaneet muitakin tällaisia kirkkoja.

• Christian
• Katolilaisuus
• Uskonnonvapaus
• Juutalaisuus
• Islam