Panssarintorjuntatykki – määritelmä, käyttö ja historia

Panssarintorjuntatykki on kevyt tai keskiraskas tykistötyyppi, joka on suunniteltu pääasiassa panssarivaunujen ja muiden panssaroitujen kohteiden torjumiseen. Niiden ampumat kranaatit ja panokset ovat olleet historian eri vaiheissa erilaisia, mutta perinteisesti panssarintorjuntatykit sijoittuvat kaliiperiltaan usein noin 25–90 mm:n (1–3,6 tuumaa) välille; kuitenkin sekä pienempiä että sitä suurempia kaliipereita on käytetty riippuen tehtävästä ja ajanjaksosta.

Määritelmä ja toimintaperiaate

Panssarintorjuntatykki on lyhyen tai keskipitkän kantaman ase, jossa on tehokas läpäisykyky panssaria vastaan. Ne ovat yleensä varustettu suoraan tähdättävällä piipulla ja suurennuslaitteella, ja ammukset on suunniteltu maksimoimaan panssarin läpi meneminen joko lävistys- tai muilla periaatteilla (esim. muotoiskuormitus/HEAT). Modernit panokset sisältävät tyypillisesti luokkia kuten AP (armor-piercing), APCR, APDS, APFSDS ja HEAT, joilla kukin on omiaan eri tilanteisiin.

Käyttö ja taktiikat

• Panssarintorjuntatykkejä käytetään sekä suoraan ampumalla että maastoon asemoinnissa (piiloissa, kallioseinämissä, muureilla). Niitä siirretään vetokuorma-autoilla, telakuormaajilla tai ne ovat itsekantavia (= itsetyöntyvät panssarintorjuntakanuunat tai tankki- ja telakäyttöiset "tank destroyerit").
• Taktiikassa korostuvat yllättävyys, ampuma-aukkojen etsiminen, oikea ampumakanta ja kuulustelu (spotting) takaamaan läpäisy, sekä suojan ja liikkumiskyvyn tasapaino.
• Pienemmät ja kevyemmät panssarintorjunta-aseet (esim. käsi- ja rakettipohjaiset järjestelmät) ovat vähentäneet vetotykkien roolia, mutta suojautumiseen ja kiinteiden asemien puolustukseen tai huoltoreittien suojaukseen perinteisillä tykeillä voi olla edelleen käyttöä.

Historia ja kehitys

Panssarintorjuntatykkejä kehitettiin erityisesti ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheista ja niiden tarve kasvoi nopeasti, kun panssarivaunut yleistyivät. Toisessa maailmansodassa panssarintorjuntatykit olivat keskeinen osa maajoukkojen puolustusta ja hyökkäystä: sodan alussa käytettiin paljon pieniä, helposti siirrettäviä tykkejä, mutta panssarivaunujen panssarin paksuuden kasvaessa kehitettiin raskaampia ja pitkäpiippuisempia aseita.

Esimerkkejä merkittävistä toisen maailmansodan panssarintorjuntatykeistä ovat esimerkiksi saksalaiset pak-tykit (kuten 3.7 cm Pak 36, 5 cm Pak 38 ja 7.5 cm Pak 40), brittiläiset 2-pounder ja 6-pounder, Neuvostoliiton 45 mm ja 57 mm -tykit sekä amerikkalaiset 37 mm ja 57 mm -mallit. Lisäksi raskaat ilmatorjuntatykit (esim. saksalainen 88 mm) osoittautuivat tehokkaiksi myös panssarintorjunnassa.

Kaliberit ja ammukset

Kaliberi vaikuttaa sekä läpäisykykyyn että ammuksen massaan ja energiaan. Kevyet panssarintorjuntatykit (noin 25–57 mm) olivat hyviä kevyitä vaunuja ja liikkuvia kohteita vastaan sodan alussa. Keskiraskaat (n. 57–75 mm) ja raskaat (yli 75 mm) tykit pystyivät käsittelemään paksumpaa panssaria. Toisaalta tekninen kehitys, erityisesti muotoiskuormitustekniikka (HEAT) ja suoravetoinen tai pitkän piipun APFSDS-ammuskehitys, vaikutti enemmän läpäisyyn kuin pelkkä kaliiperi.

Tyypit ja asennustavat

• Vedettävät panssarintorjuntatykit: kevyt kuljetus, helppo asemointi ja piiloutuminen, vaatii vetokaluston.
• Itsekantavat panssarintorjuntakanuunat / tank destroyerit: ase on asennettu panssaroituun alustaan, parempi liikkuvuus ja suoja miehistölle.
• Käsikäyttöiset ja rakettipohjaiset järjestelmät (esim. panssari- tai ohjusheittimet): korvasivat monessa roolissa perinteiset tykit etenkin joustavuutensa ja kantamuksensa vuoksi.

Miehistö ja huolto

Panssarintorjuntatykkiä operoi tyypillisesti 3–6 hengen miehistö, johon kuuluu tähtäjä, ampuja, lataaja, kuljettaja (jos itsekantava) ja komentaja. Miehitys ja huolto vaativat logistista tukea: ammuksia, liikkumiskykyä vetokaluston kautta ja huoltoa piipun sekä jousituksen osalta.

Nykytilanne

Myöhemmissä sodissa ja erityisesti kylmän sodan jälkeisinä vuosikymmeninä perinteisten vedettävien panssarintorjuntatykkejen rooli on vähentynyt merkittävästi, koska kehittyneemmät ja kevyemmät panssarintorjuntajärjestelmät, kuten ohjattavat panssarintorjuntaohjukset (ATGM), suuntautuvat mobiilisuuteen ja suurempaan läpäisyyn. Samalla modernit panssarivaunut ovat saaneet entistä vahvemman panssaroinnin ja aktiiviset suojajärjestelmät. Kuitenkin panssarintorjuntatykkeihin perustuvat järjestelmät ja niiden perinne elävät edelleen esimerkiksi kannettavissa räjähde- tai raskaissa moottoroiduissa ratkaisuissa sekä historiallisissa rekonstruoinneissa ja museoesineinä.

Yhteenveto

Panssarintorjuntatykki on ollut tärkeä osa 1900-luvun sodankäyntiä, erityisesti toisen maailmansodan aikana. Sen tehtävä on ollut tuhota tai tehdä toimintakyvyttömäksi panssaroituja kohteita tehokkaalla ammuksella ja taktisesti sijoittamalla aseita maastoon. Tekniikan ja taktiikan kehittyessä osa tästä roolista on siirtynyt ohjustekniikalle ja kevyemmille järjestelmille, mutta panssarintorjuntatykkeihin liittyvä osaaminen, mallit ja taktiikat ovat edelleen osa sotilasammattitaitoa ja sotahistoriaa.

Kysymyksiä ja vastauksia

K: Mikä on panssarintorjuntatykki?

K: Minkä kaliiperin ammuksia panssarintorjuntatykit ampuvat?

K: Milloin panssarintorjuntatykkejä käytettiin useimmiten?

K: Miksi panssarintorjuntatykkejä käytettiin vähemmän myöhemmissä sodissa?

K: Mikä on panssarintorjuntatykin tarkoitus?

K: Minkä kokoisia ammuksia panssarintorjuntatykillä yleensä ammutaan?

K: Miksi pienemmät panssarintorjunta-aseet keksittiin?

Hae kirjaimella