Perun inkatiejärjestelmä (El Camino Inca, usein alkuperäisellä nimellä Qhapaq Ñan) oli laajin niistä lukuisista teistä ja poluista, joita rakennettiin Kolumbusta edeltävään Etelä-Amerikkaan. Järjestelmä yhdisti asutuksen, viljelyalueet, varastot ja hallinnolliset keskukset siten, että inkavaltio pystyi ylläpitämään tehokasta tiedonvälitystä, tavaraliikennettä ja sotilaallista liikkuvuutta.

Se kulki Andeilla ja nousi yli 5 000 metrin korkeuteen merenpinnasta. Inkojen tiejärjestelmä kattoi noin 22 500 kilometriä ja tarjosi pääsyn yli kolmen miljoonan neliökilometrin alueelle. Reitit haarautuivat rannikon, vuoriston ja Amazonin sademetsien alueille, ja verkosto sisälsi pääradan lisäksi lukuisia sivureittejä, paikallisreittejä ja yhdysteitä.

Koska inkat eivät käyttäneet pyörää kulkuvälineenä eivätkä hevosia ennen espanjalaisten saapumista Peruun 1500-luvulla, polkuja käyttivät lähes yksinomaan ihmiset, jotka kävelivät, joskus laumaeläinten, yleensä laamojen, saattelemina. Monet korkeimmat kohdat kuljettiin jalan rakennetuissa portaikoissa ja kallioihin hakatuissa poluissa; laamat soveltuivat hyvin vuoristo-oloihin kantokyvyltään, mutta eivät kulkeneet kaikkein jyrkimmillä osuuksilla.

Inkat käyttivät polkuja viestien välittämiseen, joita kuljetettiin solmitun narun ja muistin avulla, sekä tavaroiden kuljettamiseen. Solmittua narua kutsutaan quipuksi (quipu) ja se tallensi lukuarvoja ja viestejä. Nopeat viestinviejät, niin kutsutut chasquit (chasqui-juoksijat), toimivat releinä: juoksijat saattoivat kuljettaa viestejä jopa 240 kilometrin (150 mi) matkan päivässä vaihtamalla reitillä useita juoksijoita, ja he toimivat releinä samaan tapaan kuin 1860-luvun Pony Express Pohjois-Amerikassa.

Noin 2 000 majataloa eli tamboa sijoitettiin tasaisin väliajoin polkujen varrelle. Majatalot tarjosivat ruokaa, suojaa ja sotatarvikkeita kymmenille tuhansille tiellä liikkuneille. Lisäksi verkostoon kuului varastoina toimineita rakennuksia (qullqa), jotka säilyttivät viljaa, tekstiilejä ja muita tarvikkeita sekä toimivat logistiikkakeskuksina armeijoille ja viranomaisille.

Rakentaminen ja tekniikka

Inkatiejärjestelmä ei ollut yksinkertainen polku: se sisälsi monenlaisia rakennustekniikoita, jotka mukautuivat paikalliseen maastoon ja ilmastoon. Keskeisiä piirteitä olivat:

  • Kivetetyt osuudet ja portaikot – jyrkillä rinteillä tie muotoiltiin kivilaatoista tai portaisiksi, jotta kävely olisi turvallisempaa ja kestävämpää.
  • Salaojitus ja vedenpoisto – sateisilla alueilla rakenteet sisälsivät tehokkaan vedenpoiston ja penger- sekä tukimuurit, jotta tie ei huuhtoutuisi pois.
  • Siltojen ja tunnelien käyttö – joillakin osuuksilla käytettiin köysilautoja ja riippusiltoja (esim. nykyisin tunnettu yhteisöjen rakentama Q'eswachaka-ruosukasvisilta), ja kallioihin porattiin tunneleita vaikeakulkuisissa kohdissa.
  • Paikallinen kivimuuritekniikka – monet osuudet rakennettiin huolellisesti muuratusta kivestä ilman laastia, mikä teki rakenteista joustavia maanjäristyksiä vastaan.

Tien ylläpito tapahtui osin pakollisen työpalvelun järjestelmän, mit'a-järjestelmän, kautta — kyläyhteisöt olivat vastuussa tiettyjen osuuksien kunnosta, siltojen korjaamisesta ja varastojen ylläpidosta.

Käyttötarkoitus ja hallinto

Inkatie ei ollut vain kulkuväylä: se oli valtakunnan hermokeskus, joka mahdollisti nopean viestinnän ja sotilaallisen reagoinnin, verotuksen (luonnontuotteiden keräämisen) organisoinnin sekä kaupankäynnin ja kulttuurivaihdon eri alueiden välillä. Hallinto hyödynsi quipuja kirjanpidossa ja raportoinnissa; tieyhteydet varmistivat, että keskushallinto pystyi siirtämään väestöä, tavaroita ja resursseja tehokkaasti eri puolille imperiumia.

Nykytila, suojelu ja matkailu

Monia inkateitä on säilynyt hyvissä kohdissa ja niitä tutkitaan, kartoitetaan ja kunnostetaan sekä arkeologisin että yhteisölähtöisin menetelmin. Qhapaq Ñan -tieverkko tunnistettiin kansainvälisesti arvokkaaksi ja se lisättiin UNESCO:n maailmanperintöluetteloon vuonna 2014. Suojelu- ja hallintatyö on jatkuvaa: monet osuudet ovat uhattuina maankäytön muutoksesta, liiallisesta matkailusta ja infrastruktuurihankkeista.

Nykyajan matkailijoille tunnetuin reitti on niin kutsuttu inkapolku (El Camino Inca) Machu Picchuun, joka kulkee osin alkuperäisiä polkuja pitkin — tälle osuudelle myönnetään päivittäin rajoitettu määrä lupia, jotta reitin herkät ympäristöt voidaan suojella. Samalla paikallisyhteisöt ylläpitävät perinteisiä riippusiltoja ja pieniä tieosuuksia, jotka ovat sekä kulttuuriperintöä että elinkeino.

Inkatiejärjestelmä on erinomainen esimerkki siitä, miten esiteolliset yhteiskunnat pystyivät toteuttamaan laaja-alaisia infrastruktuurihankkeita ilman nykyaikaisia koneita, hyödyntäen paikallista tietoa, työnjakoa ja ympäristöön sopeutettuja rakennusmenetelmiä.