Index Librorum Prohibitorum — katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen luettelo

Tutustu Index Librorum Prohibitorum -luetteloon: katolisen kirkon sensuuri, kielletyt teokset ja niiden vaikutus uskonnolliseen ja tieteelliseen historiaan.

Index Librorum Prohibitorum (suomeksi: Kiellettyjen kirjojen luettelo) oli katolisen kirkon ylläpitämä luettelo teoksista, joiden lukemista, levittämistä tai painamista kirkko piti uskolle ja moraalille vaarallisena. Kirjat voitiin kieltää, jos kirkko piti niitä harhaoppisina, antikirkollisina tai irstaina (säädyttöminä). Indeksi oli osa katolisen kirkon harjoittamaa sensuuria, ja sen tavoitteena oli suojella seurakuntaa ja yksittäisten uskovien uskon ja moraalin eheyttä.

Historia ja kehitys

Indeksin varhaisia, paikallisia versioita julkaistiin jo 1500-luvulla katolisissa painokeskuksissa, esimerkiksi Alankomaissa (1529), Venetsiassa (1543) ja Pariisissa (1551). Vuosisadan puolivälissä, kun Ranskassa ja Saksassa käytiin uskonsotia, viranomaiset katsoivat lehdistön valvonnan olevan keino estää harhaopin leviäminen. Tämän seurauksena kehitettiin laajempia, yhteisiä luetteloita, joita sekä kirkolliset että maalliset viranomaiset saattoivat noudattaa.

Paavi Paavali IV julkaisi Roomassa ensimmäisen yhtenäisen ja laajasti tunnetun version vuonna 1559 (ns. Paavalin indeksi). Vuodesta 1571 lähtien indikaatiota ja sen päivityksiä valvoi niin sanottu Indeksin pyhä kongregaatio (sacra congregatio responsible for the Index), joka ylläpiti luetteloa virallisesti vuoteen 1917 asti. Indeksin painoksia ilmestyi useita; 20. ja viimeinen virallinen painos julkaistiin vuonna 1948. Paavi Paavali VI poisti indeksin virallisesta käytöstä 14. kesäkuuta 1966 osana laajempaa katolista uudistusta, joka sijoittui luonteeltaan osin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeiseen aikaan.

Toimintaperiaatteet ja valvonta

Indeksi sisälsi sekä yksittäisiä teoksia että yleisiä kieltoja tiettyjen kirjailijoiden teoksille (opera omnia). Luetteloon voitiin merkitä koko tuotanto tai yksittäisiä kirjoja. Sen noudattamista valvoivat eri kirkon viranomaiset, kuten paikalliset piispat, inkvisitio sekä painolaitokset ja siviiliviranomaiset, jotka saattoivat takavarikoida teoksia ja määrätä rangaistuksia laiminlyönneistä. Usein julkaisutoimintaan liittyi myös kirkon hyväksyntäprosessi (esimerkiksi nihil obstat ja imprimatur -merkinnät hyväksytyille teksteille), mutta indeksi toimi päinvastaisena listana sellaisille julkaisuillle, joita ei saanut levittää ilman erityistä rauhoitusta tai lupaa.

Esimerkkejä kielletyistä teoksista ja vaikutus tieteeseen

Indeksiin joutuivat hyvin erilaiset teokset: teologiset ja filosofiset kirjoitukset, satiiri, kaunokirjallisuus, sekä myös tieteelliset teokset, jos niitä pidettiin ristiriitaisina kirkon opetusten kanssa. Esimerkkejä mainitusta aineistosta ovat mm. Johannes Keplerin Epitome astronomiae Copernicanae (luettelossa vuosina 1621–1835) sekä filosofian kirjoituksista esimerkiksi Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikki. Myös suuria Raamatun painoksia ja käännöksiä, joita kirkko ei ollut hyväksynyt, voitiin kieltää tai rajoittaa.

Usein mainittu tapaus on GiordanoBrunon, jonka opit merkittiin vaarallisiksi ja joka tuomittiin harhaopista. Hänen rangaistuksensa ja teloituksensa motiivit olivat monimutkaisia: syytöksissä oli teologisia ja filosofisia väitteitä, kuten Raamatun kirjaimellisuuden kyseenalaistamista, Trinitaaristen oppien vastustamista ja kosmologisia väitteitä (esimerkiksi ajatuksia muiden maailmojen olemassaolosta). Vaikka usein yksinkertaistetaan, että Galileon heliosentria olisi ollut pääsyy vastaaviin tuomioihin, todelliset syyt olivat yleensä laajempia ja liittyivät sekä teologisiin että poliittisiin ulottuvuuksiin.

Katolinen kirkko kieltäytyi pitkään hyväksymästä maapallon liikkeen mukaista näkemystä; vasta vuonna 1822 kirkko antoi luvan sellaisille teoksille, joissa hyväksyttiin maapallon liike. Tämä osoittaa, että indeksi vaikutti myös tieteelliseen keskusteluun ja tiedon levitykseen.

Luonteenmuutos, lakkauttaminen ja perintö

Indeksin merkitys muuttui 1900-luvulla. Viimeinen virallinen kokoelma julkaistiin vuonna 1948, mutta paavi Paavali VI lakkautti indeksiin perustuvan virallisen listan 14. kesäkuuta 1966. Lakkauttaminen ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että kirkko olisi automaattisesti hyväksynyt kaikki aiemmin kielletyt teokset; lähestymistapa muuttui ja teosten arviointi siirtyi yhä enemmän paikallisten piispojen, teologisten komiteoiden ja myöhemmin uuden katolisen kirkon doktriinivalvonnan mekanismien vastuulle.

Historiallisesti Index Librorum Prohibitorum on mielenkiintoinen ilmiö, joka kertoo uskonnollisen vallan ja tiedon levittämisen välisistä jännitteistä varhaismodernista ajasta 1900-luvulle. Nykyään indeksi on pääosin tutkimuskohde: se on menettänyt reaalivaikutuksensa laajakirjoisen tiedonvälityksen ja sananvapauden aikakaudella, mutta se on edelleen tärkeä lähde kirkon historian, sensuurin ja tiedon politiikan tutkimuksessa.

Lähteitä ja täydelliset luettelot

Täydellinen luettelo indeksiin eri painoksissa merkittyjen kirjoittajien ja teosten nimistä on koottu J. Martínez de Bujandan teokseen Index Librorum Prohibitorum, 1600–1966. Lisäksi monet indeksin merkinnät ovat saatavilla myös verkossa (World Wide Web), ja historialliset painokset ja kommentaarit tarjoavat laajan aineiston aihetta tutkiville.

Kysymyksiä ja vastauksia

K: Mikä on Index Librorum Prohibitorum?

K: Milloin ja missä se julkaistiin ensimmäisen kerran?

K: Kuka vastasi luettelon päivittämisestä?

K: Mikä oli sen tarkoitus?

K: Miten viranomaiset panivat sen täytäntöön?

K: Onko olemassa esimerkkejä teoksista, jotka olivat tässä luettelossa?

Kysymys: Milloin paavi Paavali VI poisti tämän indeksin?

Hae kirjaimella