Inkvisitio oli katolisen kirkon laillinen edustaja harhaoppisuutta vastaan keskiajalla. Sillä oli kaksi päätehtävää. Ensinnäkin se laati luettelon (indeksi) julkaistuista kirjoista, jotka oli kielletty, koska ne sisälsivät harhaoppisuutta. Uskovia kiellettiin lukemasta tällaisia kirjoja. Toiseksi se nosti syytteen henkilöitä vastaan, joiden katsottiin syyllistyneen harhaoppiin. Tässä yhteydessä käytettiin sekä uskonnollisia että oikeudellisia menettelyjä: tutkimuksia, kuulusteluja ja lopulta päätöksiä uskonnollisesta opista poikkeamisesta.
Toiminta ja menettelytavat
Inkvisitio käytti pääosin inkvisitio-oikeuden mukaista menettelyä, jossa tutkinta (inquisitio = "kysely/tutkimus") oli keskitettyä ja viranomaisten johtamaa. Prosessissa kerättiin todistuksia, kuultiin todistajia ja kuulusteltiin syytettyä. Usein käytössä oli salaiset todistajat ja kirjallinen todistusaineisto. Oikeudenkäynti poikkesi monissa suhteissa esimerkiksi nykyaikaisesta syyttömyysolettamasta ja asianajajien laajasta puolustusmahdollisuudesta, erityisesti keskiajalla.
Kidutus, tunnustukset ja rangaistukset
Inkvisitioiden myöhemmillä versioilla oli valta käyttää kidutusta tai kidutuksen uhkaa saadakseen tunnustuksia ja uskonnollisia käännytyksiä. Kidutus ei kuitenkaan ollut mielivaltainen: sen käyttöä säädeltiin paikoin kirkkolainsäädännössä ja maallisten viranomaisten määräyksillä, mutta käytännössä rajoja rikottiin usein. Tunnustus saatiin joskus pakkokeinoin, ja tunnustuksiin luotettiin tuomioissa.
Sillä oli valta määrätä teloituksista, mutta varsinaisen rangaistuksen toimeenpanon suorittivat yleensä maalliset viranomaiset. Tavallinen tapa oli polttaa harhaoppiset elävältä tai kuristaa heidät julkisesti. Oikeudenkäynti johti myös muihin rangaistuksiin kuten sakkoihin, omaisuuden takavarikointiin, karkotukseen, vankeuteen tai julkiseen katumukseen (abjuratio).
Inkvisitioiden eri muodot ja historia
Inkvisitiosta oli useita paikallisia ja keskitettyjä muotoja. dominikaanit ja muut hengelliset veljeskunnat osallistuivat usein paikallisten inkvisitioiden johtamiseen ja toimintaan. Ensimmäiset pysyvät inkvisitio-organisaatiot syntyivät 1200-luvulla osana kirkon yritystä torjua etenkin katari- ja albigenssi-liikkeiden kaltaisia lahkonmuotoja; mainittu vuosi 1229 liittyy näihin varhaisiin järjestelyihin. Vuonna 1478 Aragonian Ferdinand II ja Kastilian kuningatar Isabella I perustivat Espanjan inkvisition, joka oli merkittävä ja pitkäikäinen erityisesti Conversos‑kysymyksissä (kristinuskoon kääntyneet juutalaiset ja muslimit) sekä myöhemmin protestanttien vastaisessa toiminnassa.
Vuonna 1542 paavi Paavali III perusti Roomaan pysyvän keskushallinnon, joka tunnettiin virallisesti pyhänä toimikuntana inkvisitioasioissa. Tämä virasto valvoi paikallisten inkvisitioiden toimintaa ja käsitteli tärkeitä tapauksia, kuten muun muassa Galileo Galilein oikeudenkäynnin vuonna 1633. Centralisoidun organisaation nimi muuttui historian aikana; myöhemmissä vaiheissa sitä yleensä kutsuttiin Pyhäksi toimikunnaksi (Holy Office) ja 1900‑luvulla sen tehtäviä reformoitiin ja nimettiin uudelleen.
Tunnettuja tapauksia ja kohu
Inkvisitio on historiallisesti herättänyt voimakasta kritiikkiä ja jäänyt laajalti ihmisoikeusrikosten ja uskonnollisen vainon symboliksi. Tunnettuja yksittäisiä tapauksia on useita: Galileon prosessi on yksi filosofian ja tieteen vapautta koskevista käännekohdista. Espanjan inkvisition toiminta, erityisesti sen valta tarkastaa yksityisiä uskomuksia ja jäljittää 'piileviä' juutalaisia tai muslimeja, on jäänyt laajalti tuomituksi.
Lopettaminen, reformit ja perintö
Inkvisitioiden muodot muuttuivat ja heikkenivät asteittain uuden ajan myötä. Monet läntiset valtiot ja kirkolliset elimet uudistivat lainsäädäntöään ja vähensivät uskonnollisen vainon keinoja. Espanjan inkvisition virallinen toiminta lopetettiin 1800-luvun alussa ja se lakkautettiin muodollisesti vuonna 1834. Roomalaisen inkvisition perinteitä kantanut pyhä toimikunta puolestaan uudistettiin useaan kertaan; sen rooli kirkon opin valvojana jatkui, ja 1900‑luvulla toimielin uudelleenjärjestettiin ja sai uuden nimen, joka nykyisin tunnetaan katolisessa kirkossa oppia valvovana elimenä.
Sana ja etymologia
Sana inkvisitio tulee latinankielisestä verbistä quaerere, joka tarkoittaa 'etsiä', 'kysyä' tai 'tutkia'. Termi heijastaa prosessin luonnetta: viranomaisen suorittamaa tutkimusta ja kyselyä uskonnollisen oikean opin turvaamiseksi.
Arviointi ja nykytutkimus
Nykyhistorioitsijat pyrkivät erittelemään inkvisition toiminnan eri aikakausina ja alueilla, erottaen paikalliset käytännöt keskushallinnon määräyksistä. Samalla pyritään arvioimaan sekä todellisia uhreja että toimintaa koskevaa lainsäädäntöä ja ideologiaa ilman yksinkertaistuksia. Inkvisition perintö näkyy edelleen keskusteluissa uskonnonvapaudesta, laillisesta prosessista ja kirkon ja valtion suhteesta.
Yhteenveto: Inkvisitio oli monimuotoinen ilmiö: se oli uskonnollinen ja oikeudellinen instituutio, jonka tarkoituksena oli ylläpitää kirkon oppia. Toimintatavat vaihtelivat ajasta ja paikasta riippuen, ja ne sisälsivät sekä oikeudellisia menettelyjä että ihmisoikeuksiin nykykriteerein katsottuna tuomittavia käytäntöjä, kuten kidutusta ja julkisia rangaistuksia. Sen historia vaikuttaa yhä tapaan, jolla kirkko ja yhteiskunta käsittelevät oppia, erimielisyyksiä ja laillisuutta.
