Ranskan kuningaskunta (royaume de France) on nimitys, jota on käytetty kuvaamaan Ranskan alueella keskiajalla ja uudella ajalla syntyneitä poliittisia kokonaisuuksia. Historioitsijat sijoittavat ensimmäisen "Ranskan kuningaskunnan" perustamisen eri tavoin: merkittävinä ehdokkaina pidetään Kloviksen valtaa 481, Verdunin sopimusta vuonna 843 sekä Hugues Capet'n valintaa kuninkaaksi vuonna 987. Keskushallinnon kasvu ja dynastinen jatkuvuus tekivät mahdolliseksi ajatuksen yhtenäisestä kuningaskunnasta, joka säilyi erilaisissa muodoissaan aina vuoteen 1792 saakka; monarkia palautettiin myöhemmin ja jatkui eri muodoissa vuosina 1814–1848.
Frankkien valtakausi ja kruunaukset
Frankkien kuningas Klovis liitti frankeista muodostuvan valtakunnan katoliseen kirkkoon ottamalla kristinuskon ja solmimalla siten kirkon kanssa poliittisesti merkittävän liiton. Keskiajalla Ranskan kuninkaiden kruunaukset Reimsissä ja erityisesti kruunauksen yhteydessä tapahtuva voitelu (ungeing) vahvistivat kuninkaiden jumalallista oikeutta hallita ja antoivat heille uskonnollisen legitimiteetin. Capet-dynastian alkuaikoina kuninkaan valta oli usein käytännössä rajoittunut Ile-de-Franceen ja sen lähialueisiin, minkä vuoksi ensimmäiset Capetit pyrkivät kruunaamaan seuraajansa elinaikanaan turvatakseen dynastian jatkuvuuden.
Feodalismi, valtakunnan laajeneminen ja keskushallinnon rakentaminen
Ranskalaisten kuninkaiden auktoriteetti kehittyi vähitellen feodaalisten läänitysten liittämisen ja hallinnon keskittämisen kautta. Alue, johon kuningas muodosti asemansa, syntyi pitkälti Karolingisen valtakunnan vuonna 843 tapahtuneen jakautumisen seurauksena. Valtakunnan yhtenäistäminen tapahtui sotien, liittojen, avioliittojen ja oikeudellisten toimenpiteiden kautta. Kuningashuone pyrki vaihtamaan paikalliset oikeudet ja privileegit keskushallinnon instituutioiksi.
Merkittäviä edistysaskelia olivat oikeuslaitoksen vahvistaminen ja korkeamman oikeusistuimen, niin kutsutun parlamentin (Parlement de Paris), kehitys. Kuninkaan läsnäolo oikeudessa ja kuninkaallinen oikeus valvoivat paikallista tuomiovaltaa ja vähensivät paikallisaateliston oikeuksia. Sota- ja verouudistukset olivat keskeisiä: pitkä sota Englannin kanssa (ns. satavuotinen sota) tarjosi tilanteen, jossa Kaarle VII kykeni perustamaan pysyvän armeijan ja säännöllisen verotuksen, mikä vahvisti kuninkaan taloudellista ja poliittista riippumattomuutta.
Absolutismin nousu
17. vuosisadalla keskushallinnon voimistamisessa olivat keskeisiä kuninkaat ja heidän ministerinsä. Kardinaali Richelieu toimi Ludvig XIII:n pääministerinä ja ryhtyi määrätietoisesti kaventamaan aateliston poliittista valtaa, valvomaan maakuntien hallintoa ja lisäämään keskushallinnon nimiin toimivien intendant-virkamiesten määrää. Richelieun politiikka loi edellytykset vahvemmalle kuninkaalliselle vallalle. Hänen kuolemansa jälkeen kardinaali Mazarin jatkoi keskittämistä Ludvig XIV:n nuoruuden aikana, ja Ludvig XIV:n henkilökohtainen hallinta synnytti absolutismin huippuajan: Versailles'n hovielämä, intendanttijärjestelmä ja kuninkaallinen byrokratia vahvistivat kuninkaan kontrollia koko valtakunnassa.
Absolutismi perustui ajatteluun kuninkaan jumalallisesta oikeudesta (droit divin) sekä hallinnon yhdenmukaistamiseen: verotus, armeija, oikeuslaitos ja hallintokäytännöt pyrittiin keskittämään kuninkaalliselle valtuudelle. Ludvig XIV:n kuuluisa lausuma "L'État, c'est moi" kuvastaa tämän ajan korostunutta kuninkaallista valtaa, vaikka lausahdus on osittain mytologisoitu.
Hajottavat voimat ja vallankumous
Vaikka kuninkaallinen valta vahvistui, se kohtasi myös vastavoimia: 1500–1600-lukujen uskonsodat, ruohonjuuritason levottomuudet ja 1600-luvun puolivälin Fronde-kapinat osoittivat, että keskushallinnon ja paikallisen aateliston välillä oli jännitteitä. 1700-luvun valistusfilosofit kuten Montesquieu, Voltaire ja Rousseau kritisoivat absoluuttista valtaa ja esittivät ajatuksia vallan jakamisesta, yksilön oikeuksista ja järkeen perustuvasta hallinnosta, mikä kasvatti julkista keskustelua ja leimasi yhtenä syynä vallankumoukselle.
Vuoden 1789 vallankumous ja sitä seuranneet tapahtumat muuttivat Ranskan poliittisen maiseman perusteellisesti: ensin syntyi pyrkimys perustuslailliseen monarkiaan (1791), mutta kuninkaan asema heikkeni nopeasti ja lopullinen monarkian lakkauttaminen tapahtui vuonna 1792, jolloin perustettiin ensimmäinen Ranskan tasavalta. Monarkia kuitenkin palautui Bourbonien kautta vuonna 1814 (poikkeuksena Napoléonin satapäiväinen paluu 1815) ja jatkui eri muodoissa aina vuoteen 1848 saakka, jolloin heinäkuun monarkia kukistui ja toinen tasavalta julistettiin.
Jälkivaikutukset ja perinnön merkitys
Ranskan kuningaskunnan hallintokäytännöt, lainsäädäntö ja keskushallinnon rakentaminen jättivät pysyvän perinnön Euroopan hallintokulttuuriin. Absolutistinen valtiorakenne, sotilaallinen organisoituminen ja byrokraattinen järjestelmä olivat sekä kehityksen moottori että myöhemmin valituksen aihe 1700-luvun reformi- ja vallankumousliikkeissä. Monarkian ja sen purkautumisen kautta syntyneet instituutiot ja ideat muovasivat modernia Ranskaa ja vaikuttivat laajemmin Euroopan poliittiseen kehitykseen.