Manipuri-tanssi

Laiharaoba

Vanhin tanssin muoto on Lai Haraoba -festivaali. Sana Lai tarkoittaa Jumalaa ja sana Haraoba ilonpitoa. Laiharaoba tarkoittaa jumalten ilonpitoa. Festivaali kestää yleensä kuukauden, ja se järjestetään joka vuosi touko- ja kesäkuussa. Maibi-yhteisö järjestää Laiharaoba-festivaalin. Maibit ovat naispappeja, vaikka myös miespappeja on jonkin verran. Maibit noudattavat festivaalin aikana tiettyjä rituaaleja. He tanssivat ja palvovat metsänjumalia, joita kutsutaan Umang Laiiksi. On myös kotijumalia, esimerkiksi Sanamahia tai Panthoibia. Kaikkia näitä jumalia palvotaan Laiharaoba-festivaalilla. Maibit tanssivat ja esittävät maan ja elämän muodostumista. He käyttävät 364 kädenliikettä osoittaakseen tämän. Festivaalin aikana Manipurin kansa laulaa, tanssii, näyttelee, soittaa instrumentteja ja urheilee. Rituaalit ovat ennalta määrättyjä, ja kaikki kylän asukkaat osallistuvat niihin.

Laiharaobassa käytettävää soitinta kutsutaan nimellä Pena. Se on hyvin erityinen Manipurin soitin. Sitä soittaa Penakhongba, ja sen sävelen uskotaan nukuttavan Laiin tai herättävän hänet. Tansseja varten soitetaan myös muita sävelmiä. Khamban ja Thoibin tarina soitetaan täällä. Muissa tarinoissa on hahmoja, kuten Nongpokningthou ja Panthoibi. Nämä ovat pohjimmiltaan rakkaustarinoita. Hahmot samaistetaan usein hindujumalat Shiva ja Parvati. Vaikka festivaali perustuu enimmäkseen luonnonpalvontaan, manipurilaisten tutkijoiden mukaan siinä on elementtejä tantrisista kulteista.

Kamppailulajit

Manipurin erittäin suosittu taistelulaji, Thangpak, on myös osa tätä festivaalia, ja siellä esitetään miekka- ja keihäsnäytelmiä. Monet Thangpakin liikkeet ovat myös osa Manipurin tansseja. Esimerkiksi tanssissa suosittu Khujengleibi-liike löytyy miekkatekniikasta.

 

Vaishnavismi

1700-luvulla Manipur joutui hindulaisuuden erään haaran, chaitanilaisen vaishnavismin, vaikutuksen alaiseksi. Vaishnavismi tuli Manipuriin kuningas Charairongban aikana. Raja Bhagyachandran valtakaudella chaitanilaisesta vaisnavismista tuli pysyvä osa Manipurin kulttuuria. Raja liittyi tähän uskontoon, ja hänen alamaisensa seurasivat häntä. Monet arkielämän osat muuttuivat vaisnavismin myötä; yhteisö noudatti vaisnavismin rituaaleja hyvin tarkasti. Uskonnon jumalia Krishnaa ja Radhaa palvottiin, ja temppeleitä rakennettiin kaikkialle Manipuriin. Ihmiset alkoivat palvoa jumalia tanssien. Uskonnon vaikutuksesta kehittyi kaksi tanssilajia: Samkirtana ja Rasalila.

 

Samkirtana

Samkirtana on periaatteessa miesten tanssimuoto, jossa esiintyjät soittavat instrumentteja, laulavat ja tanssivat. Tämä noudattaa samkirtanan linjoja, joita Chaitanya Mahaprabhu esitti Bengalissa. Manipurissa siihen kuuluu laulun ja soittimien soittamisen ohella hyvin runsaasti tanssia. Se on energinen ja akrobaattinen tanssi. Tärkein soitin on puinen rumpu, pung, joka muistuttaa bengalilaista savista kholia. Äänet luonnollisesti vaihtelevat. Pungin kanssa tanssittava tanssi, jota kutsutaan Pung Cholomiksi, on osa Samkirtanaa Manipurissa. Cholom on Manipurin miesten tanssimuoto. Nimi tulee luultavasti sanasta Chalan, joka tarkoittaa liikkumistapaa. On olemassa myös Kartal Cholom, jossa liikkeet ovat mahtipontisempia ja seuraavat isojen symbaalien, kartalojen, ääntä ja soittoa. Laulu, jota kutsutaan isheiksi, noudattaa bengalilaista kirtana-tyyliä. Laulajat käyttävät vapisevaa äänensävyä, joka on tyypillistä manipurilaiselle laulutyylille. Käytettyjä taloja (rytmikuvioita) on valtavasti erilaisia. Pungissa on 64 erilaista talaa. Näitä rytmikuvioita käytetään myös mielenkiintoisina yhdistelminä. Puvut ovat valkoiset, mutta turbaanit vaihtelevat soittajien mukaan. Samkirtanaa esitetään kaikissa yhteiskunnan tärkeissä tilaisuuksissa, kuten syntymäseremonioissa, häissä ja hautajaisissa. Se esitetään jopa ennen Rasalilan alkua.

 
"Pung Cholom" -esiintyjä  

Rasalila

Manipurin Rasalilan sanotaan olevan yksi Intian kulttuurin kohokohdista. Rasalilan kautta Manipurin kansa saavuttaa palvonnan korkeimman autuuden. Srimadbhagavata, joka on chaitanilaisen vaishnavismin ydinkappale, jälkeen ensimmäinen Rasalila Maharas laadittiin vuonna 1779. Temppelissä esitettiin Bhagavatan mukainen tarina. Temppelin ulkopuolelle rakennettiin Rasamandali, pyöreä tanssipaikka, jonka ympärille ihmiset istuivat katsomaan Rasalilaa. Näin tapahtuu edelleen Govindaji-temppelissä Kuninkaiden palatsin vieressä. Tämän Rasalilan menestys sai Raja Bhagyachandran (hallitsija vuosina 1755-1789) yrittämään muiden Rasalilojen, kuten Vasantarasan ja Kunjarasan, säveltämistä. Nityarasat ja Divarasa ovat Rasalilan myöhempiä kehitelmiä. Maharasan, Vasantarasan ja Kunjarasan esitykset ovat kiinteitä vuoden aikana, mutta Nityarasa voidaan esittää milloin tahansa vuoden aikana. Myöhemmät kuninkaat jatkoivat tanssien kehittämistä ja säveltämistä. Raja Gambhir Singh (1781-1833) otti käyttöön näyttelemisen Krishna-lapsen tarinoista Goparasassa ja Udukhalrasassa. Raja Chandrakirtin (1831-1886) aikaa voidaan pitää manipurilaisen tanssin kehityksen kulta-aikana.

Muita Manipurin tansseja esitetään festivaaleilla kuten Rathayatra, Holi ja Kwakjatra. Kaikissa näissä tansseissa on kyse uskonnollisesta hartaudesta. Näiden tanssien yhteydessä lauletut laulut kertovat Krishnan ja Radhan kunniasta. Tärkeimmät soittimet ovat pung ja huilu.

Rasa Leela manipurilaiseen tanssityyliin.  

Tekniikka

Manipuri-tanssin tekniikka on luultavasti kaikkein siroin kaikista Intian klassisista tansseista. Vartalo seuraa 8:n polkua, ja jalkojen liikkeet luovat kevyen kosketuksen maahan. Kasvojen ilme on hillitty, kun taas silmät ilmaisevat useimmiten bhaktirasaa eli omistautumisen tunnetta. Tätä tanssilajia on kaksi tyyliä: tandava ja lasya. Tandavassa on miesten tekemä Cholom-tandava ja Krishna-tandava, joka on vastine Rasalilan lasya-tekniikalle. Lasya on hyvin siro tyyli Manipurissa. Rabindranath Tagore käytti tätä tekniikkaa tanssidraamojensa naishahmoissa.

Tämän tanssimuodon emotionaalinen osa noudattaa Vaishnava-teksteissä kirjoitettua rasa-teoriaa. Pancharasat - shanta, dasya, sakhya, vatsalya ja madhura - ovat tärkeimmät tunteet, joihin vaisnavilainen manipuritanssi perustuu.

Manipur erottuu kaikista Intian klassisista tansseista Rasalilan kauniiden pukujensa ansiosta, jotka ovat Manipurin kansan ainutlaatuinen luomus. Uskonto ja taide ovat sulautuneet täysin yhteen Manipurin tanssin luomisessa. Manipurilaista tanssia ei voi vielä nykyäänkään tunnistaa ilman Krishna- ja Radha-jumalien läsnäoloa.