SOS

Varhainen kehitys

Ennen kuin radioviestintä kehitettiin 1890-luvun alussa, merialukset olivat jo ottaneet käyttöön monia erilaisia visuaalisia ja äänimerkkejä. Ne käyttivät esimerkiksi semaforilippuja, merkkivaloja, kelloja ja sumutorvia. Aluksi radiota kutsuttiin langattomaksi lennättimeksi. Siinä käytettiin Morseaakkosia, dit-and-dah-järjestelmää, joka oli alun perin kehitetty lankapuhelinsähkötystä varten.Kun radioviestintä saatiin laivojen käyttöön, oli tarvetta standardoidulle viestinnälle. Yhteistyötä rajoittivat jonkin verran kansalliset erot ja eri radioyhtiöiden välinen kilpailu.

Ensimmäinen kansainvälinen radiotelegrafiakonferenssi pidettiin Berliinissä Saksassa vuonna 1903. Tuolloin Italian edustaja kapteeni Quintino Bonomo keskusteli yhteisten toimintatapojen tarpeesta. Hän ehdotti myös, että "merihädässä olevat alukset... lähettäisivät signaalin SSS DDD muutaman minuutin välein", kuten The Electrician -lehden 27. marraskuuta 1903 ilmestyneessä numerossa "The Wireless Telegraph Conference" todetaan. Kysymykset siitä, miten asiat tulisi tehdä, eivät kuuluneet vuoden 1903 konferenssin aihepiiriin. Vaikka 13. elokuuta 1903 allekirjoitetun konferenssin loppupöytäkirjan IV artiklassa sanottiin, että "langattomien lennätinasemien tulisi, ellei se ole käytännössä mahdotonta, antaa etusija merellä olevilta aluksilta tulleille avunpyynnöille", mitään standardisignaalia ei tuolloin hyväksytty.

Koska kansainvälisiä määräyksiä ei ollut, kukin alus joutui kehittämään omat käytäntönsä. Esimerkiksi vuonna 1905 Nantucketin edustalla uppoavan valolaivan miehistö lähetti sanan "HELP" kutsuakseen pelastusta. Ehkä ensimmäinen kansainvälinen radiohätäkutsu, joka hyväksyttiin, oli "CQD" ( - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - ). Tämä ilmoitettiin 7. tammikuuta 1904 Marconin kansainvälisen meriviestintäyhtiön "Circular 57" -kirjeessä. Se tuli voimaan Marconin laitoksissa 1. helmikuuta 1904. Toinen ehdotus julkaistiin vuonna 1906 S. S. Robisonin teoksessa "Manual of Wireless Telegraphy for the Use of Naval Electricians", joka julkaistiin Yhdysvaltain laivaston käyttöön. Siinä todettiin, että kansainvälisenä signaalikoodina tunnetut visuaaliset lippusignaalit otettaisiin todennäköisesti käyttöön myös radiokäytössä. Näin ollen lippusignaalista "NC" ( - - - - - - - - - ), joka tarkoitti "Hädässä; tarvitsen välitöntä apua", tulisi todennäköisesti myös radiohätäkutsu.

SOS luotu Saksassa

Kolmas standardi johti SOS-hätäsignaalin luomiseen. Saksan hallitus antoi kansalliset radio-ohjesäännöt. Niitä käytettiin 1. huhtikuuta 1905 alkaen. Niissä otettiin käyttöön kolme uutta morsekoodisekvenssiä, mukaan lukien SOS-hätämerkki:

1. Ruhezeichen ("Lopettamismerkki"), joka koostuu kuudesta viivasta ( - - - - - - - - - ). Signaalin lähettivät ranta-asemat ilmoittaakseen muille paikallisasemille, että niiden oli lopetettava lähettäminen.
2. Suchzeichen ("etsintäkuulutus"), joka koostuu kolmesta ditsistä/kolme dahsia/yksi dits, kaikki yhdessä (- - - - - - - - - - - ). Alukset käyttivät signaalia saadakseen ranta-asemien huomion.
3. Notzeichen ("Hätämerkki"), joka koostuu kolmesta dits/kolme dahs/kolme dits (- - - - - - - - - - - - - - - ), myös jatkuvassa järjestyksessä, "jota hätätilanteessa olevan aluksen on toistettava, kunnes kaikki muut asemat ovat lopettaneet toimintansa".

SOS kehitettiin yleisestä saksalaisesta radiokutsusta "SOE", sillä "S":n kolme ditiä on helpompi kuulla staattisessa äänessä kuin "E:n" yksi dit. Merkkijonolla ei ole muuta merkitystä. Se valittiin myös siksi, että se on helppo tunnistaa ja se voidaan lähettää nopeasti. Kun verrataan SOS-koodia (di-di-di-di-dah-dah-dah-dah-dah-dah-di-dit) vanhempaan CQD-koodiin (dah-di-dah-dah-dit dah-dah-dah-di-di-dah dah-di-dit) (- --- /-- /-- --/-- -), on selvää, kuinka paljon yksinkertaisempi uusi koodi on. Sitä ei myöskään voisi sekoittaa CQ:hen. CQ on radiokoodi, jota käytetään satunnaisissa tilanteissa.

Vuonna 1906 Berliinissä pidettiin toinen kansainvälinen radiosähköpostikonferenssi. Tässä yleissopimuksessa laadittiin useita palvelusääntöjä, jotka lisättiin pääsopimukseen, joka allekirjoitettiin 3. marraskuuta 1906 ja tuli voimaan 1. heinäkuuta 1908. Sääntöjen XVI artiklassa hyväksyttiin Saksan Notzeichen-hätämerkki kansainväliseksi standardiksi: "Hädässä olevien alusten on käytettävä seuraavaa merkkiä: - - - - - - - - - - - toistetaan lyhyin väliajoin". Ensimmäinen alus, joka lähetti SOS-hätäkutsun, näyttää olleen Cunardin Slavonia-alus 10. kesäkuuta 1909, syyskuun 1910 Modern Electrics -lehdessä julkaistun artikkelin "Notable Achievements of Wireless" mukaan. Marconi-operaattorit vastustivat kuitenkin jonkin verran uuden signaalin käyttöönottoa, ja vielä RMS Titanicin uppoamisen yhteydessä huhtikuussa 1912 laivan Marconi-operaattorit sekoittivat CQD- ja SOS-hätäkutsuja keskenään. Koska yleisen turvallisuuden kannalta oli kuitenkin tarpeen varmistaa johdonmukaisuus, CQD:n käyttö näyttää yleisesti ottaen kadonneen tämän jälkeen.

Sekä Saksan 1. huhtikuuta 1905 annetussa laissa että vuoden 1906 kansainvälisissä säännöissä hätäsignaaliksi määriteltiin jatkuva morsekoodisarja, joka muodostui kolmesta ditsistä, kolmesta dahsista ja kolmesta ditsistä, eikä mitään aakkosellisia vastineita mainittu. Kansainvälisessä morseaakkosessa kolme dits-kirjainta vastaa kuitenkin S-kirjainta ja kolme dah-kirjainta O-kirjainta, ja hätäsignaalista käytettiin pian yleisesti nimitystä "SOS". Tammikuun 12. päivänä 1907 ilmestyneessä Electrical World -lehdessä julkaistussa varhaisessa raportissa "The International Radio-Telegraphic Convention" todettiin, että "merihädässä olevat alukset käyttävät erikoismerkkiä SOS, jota toistetaan lyhyin väliajoin". (Amerikkalaisessa morsekoodissa, jota monet Yhdysvaltojen rannikkolaivat käyttivät 1900-luvun alkupuolella, kolme dah-merkkiä vastasi numeroa "5", joten muutamissa tapauksissa hätämerkkiä kutsuttiin epävirallisesti nimellä "S5S").

Toisin kuin CQD, joka lähetettiin kolmena erillisenä kirjaimena, joiden välissä oli välilyönti, SOS-hätäkutsu on aina lähetetty jatkuvana dits-and-dah-sarjana eikä yksittäisinä kirjaimina. Tämä ei ollut ongelma niin kauan kuin operaattorit olivat tietoisia siitä, että "SOS" oli teknisesti vain kätevä tapa muistaa hätäsignaalin yhteensä yhdeksän ditsin ja dahin oikea järjestys. Myöhempinä vuosina erityisten morsetunnusten määrä kasvoi. Pitkän erikoissymbolin oikean dits- ja da-sekvenssin määrittämiseksi vakiokäytäntö on luetella aakkosmerkit, jotka sisältävät samat dits- ja da-sekvenssit samassa järjestyksessä, ja merkkijärjestyksen yläpuolella on palkki, joka osoittaa, että lähetyksessä ei saa olla sisäisiä välilyöntejä. Nykymuotoisen merkintätavan mukaan hätäsignaalista tulee siis SOS. (Kansainvälisessä morsessa muun muassa VTB, IJS ja SMB kääntyisivät myös oikein - - - - - - - - - - - - - hätäkutsusekvenssiksi, mutta perinteisesti käytetään vain SOS:ää).

SOS-merkkiä on joskus käytetty myös visuaalisena hätämerkkinä, joka koostuu kolmen lyhyen/kolmen pitkän/kolmen lyhyen valon välähdyksistä tai yksittäisillä kirjaimilla kirjoitetusta "SOS"-merkistä, esimerkiksi lumipenkkiin leimattuna tai rannalla olevista tukeista muodostettuna. Se, että SOS-merkki voidaan lukea sekä oikeinpäin että ylösalaisin, tuli tärkeäksi visuaalisen tunnistamisen kannalta, jos sitä katsotaan ylhäältä päin.

Kuuluisia SOS-puheluita

• RMS Lusitania
• RMS Titanic
• HMHS Britannic
• SS Andrea Doria

Myöhempi kehitys

SOS-järjestelmän jälkeen otettiin käyttöön muita varoitus- ja hätäsignaaleja. Tammikuun 20. päivänä 1914 Lontoossa tehdyssä kansainvälisessä yleissopimuksessa ihmishengen turvallisuudesta merellä hyväksyttiin morsekoodin merkki TTT ( - - -), jossa kolme T-kirjainta (-) on oikeassa järjestyksessä kolmena kirjaimena, jotta sitä ei sekoitettaisi O-kirjaimeen (- - -), "turvamerkiksi", jota käytetään aluksille lähetettäviin viesteihin, jotka "koskevat merenkulun turvallisuutta ja ovat luonteeltaan kiireellisiä". Kun kehitettiin radiolähettimet, jotka pystyivät lähettämään ääntä, tarvittiin myös puhuttu hätäsanoma, ja vuoden 1927 kansainvälisessä radiosopimuksessa hyväksyttiin "Mayday" SOS-merkin vastineeksi. TTT:ssä vastaavat äänimerkit ovat "Pan-pan" kiireellisyyden merkiksi ja "Securite" navigointiturvallisuuden merkiksi.

Toisen maailmansodan aikana käytettiin lisäkoodeja, jotka sisälsivät välittömiä tietoja vihollisalusten hyökkäyksistä, erityisesti Atlantin taistelussa. Signaali SSS ilmoitti sukellusveneiden hyökkäyksestä, RRR pintahyökkääjän hyökkäyksestä, QQQ tuntemattomasta hyökkäyksestä (yleensä apuristeilijästä) ja AAA ilmaisi ilma-aluksen hyökkäyksen. Ne lähetettiin yleensä yhdessä SOS-hätäkoodin kanssa. Kaikissa näissä koodeissa siirryttiin myöhemmin kolmesta toistuvasta kirjaimesta neljään toistuvaan kirjaimeen ("RRRRR" jne.).