Dorian Grayn kuva – Oscar Wilden romaani: julkaisu, versiot ja tausta
Dorian Grayn kuva on Oscar Wilden ainoa julkaistu kirja. Se julkaistiin ensimmäisen kerran Lippincott's Monthly Magazine -lehdessä 20. kesäkuuta 1890. Myöhemmin Wildea pyydettiin muokkaamaan tätä versiota, ja se julkaistiin uudelleen huhtikuussa 1891. Tarinaa kutsutaan usein virheellisesti nimellä The Portrait of Dorian Gray.
Julkaisuhistoria ja versiot
Alkuperäinen Lippincott's-lehden julkaisu herätti heti huomiota tyylillään ja sisällöllään. Wilde muokkasi ja laajensi tekstiä ennen kirjamuotoista painosta huhtikuussa 1891, jolloin kirjaan lisättiin uutta aineistoa ja kuuluisa esipuhe, jossa Wilde puolustaa taiteilijan asemaa ja taiteen autonomiaa. Kirjaversio erosi lehden sarjajulkaisuversiosta paitsi laajuudeltaan myös sävyltään: Wilde hioi dialogia, syvensi hahmoja ja lisäsi pohdiskelevia osuuksia.
Vastaanotto ja kiistat
Teos aiheutti omaa aikaansa myöten voimakasta keskustelua. Arvostelijat jakoivat mielipiteitä: osa ihaili tyylin hienoutta ja estetiikkaa, osa piti kirjan moraalisesti arveluttavana. Kirjaa käytettiin myöhemmin osittain esimerkkinä Wilden moraalirikossyytteitä käsitelleissä oikeudenkäynneissä 1890-luvulla, mikä vaikutti kirjailijan maineeseen ja teoksen vastaanottoon julkisuudessa.
Keskeiset teemat ja vaikutteet
Dorian Grayn kuva käsittelee kauneuden, nuoruuden ja moraalin suhteita sekä taiteilijan ja yhteiskunnan välisiä ristiriitoja. Keskeisiä teemoja ovat:
- esteettinen elämäntapa ja sen seuraukset;
- itsetutkiskelu, identiteetin pirstoutuminen ja moraalinen rappio;
- vaikutuksen ja vallan mekanismit (esimerkiksi Lord Henryn vaikutus Dorianiin);
- taiteen ja taiteilijan rooli: kuinka paljon taide heijastaa tai muokkaa elämää.
Vaikutteita kirjassa voi nähdä sekä goottilaisesta perinteestä (muotokuva, kirouksen teema) että 1800-luvun esteettisestä liikkeestä, erityisesti Walter Paterin ja esimerkiksi John Ruskinin ajatuksiin vastakkaisista näkemyksistä taiteesta ja moraalista. Myös antiikin myytit kuten Narcissos kumpuavat teoksen kuvastoon.
Hahmot
Teoksen keskeisiä hahmoja ovat Dorian Gray, joka toivoo säilyttävänsä ulkonäkönsä ja jonka muotokuva vanhenee hänen puolestaan; Basil Hallward, taiteilija joka maalaa muotokuvan ja välittää Dorianista vilpittömästi; sekä Lord Henry Wotton, joka edustaa sokeaa esteettistä ja hedonistista filosofiaa ja toimii Dorianiin vaikuttavana katalysaattorina.
Julkaisut, suomennokset ja sovitukset
Kirja on sittemmin ilmestynyt lukuisina painoksina ja suomennoksina. Se on suosittu lähde niin elokuva-, teatteri- kuin oopperasovituksille; tunnettuja elokuvasovituksia on tehty useina eri vuosikymmeninä. Tekstiä tutkitaan laajasti kirjallisuustieteessä ja sen esipuhe eli Wilden kuuluisa aforismi-tyyli nousee usein esiin esseissä ja tutkielmissa.
Nykyinen merkitys
Vaikka teos herätti aikoinaan kohua, se on sittemmin vakiintunut klassikoksi, jota luetaan sekä taiteen että moraalin pohdinnan kannalta. Wilden kielenkäyttö, ironia ja psykologinen tarkkanäköisyys tekevät siitä edelleen monitasoisen lukukokemuksen.
Lisätietoja ja kriittisiä laitoksia voivat tarjota akateemiset laitokset ja tunnetut kustantajat, jotka julkaisevat kommentoituja ja annotated-versioita teoksesta.
Plot
[Spoileri eteenpäin] Dorian Grayn kuva kertoo nuoresta miehestä nimeltä Dorian Gray, joka maalauttaa itsestään muotokuvan. Taiteilija, Basil Hallward, pitää Dorian Graytä hyvin kauniina, ja hänestä tulee Dorianin pakkomielle. Eräänä päivänä Basilin puutarhassa Dorian Gray tapaa miehen nimeltä lordi Henry Wotton. Lordi Henry Wotton saa Dorian Grayn uskomaan, että ainoa tärkeä asia elämässä on kauneus. Dorian kuitenkin tajuaa, että hänestä tulee vähemmän kaunis vanhetessaan. Hän toivoo, että Basilin maalaama muotokuva vanhenisi hänen tilallaan. Dorian myy sitten sielunsa, jotta hän voisi olla ikuisesti kaunis, mutta ei tarkoituksella.
Dorianin toive toteutuu. Joka kerta, kun Dorian tekee jotain pahaa, ilkeää tai itsekästä, hänen kuvansa kuitenkin vanhenee. 18 vuoteen Dorian ei vanhene. Hän tekee paljon pahoja asioita, ja hänen muotokuvansa vanhenee jokaisen pahan teon myötä. Myöhemmin Dorian päättää lopettaa pahojen tekojen tekemisen siinä toivossa, että hänen muotokuvansa kaunistuisi jälleen, mutta se vain pahentaa sitä. Dorian ajattelee, että vain täydellinen tunnustus tekee muotokuvasta jälleen kauniin. Hän ei kuitenkaan tunne syyllisyyttä mistään teoistaan. Niinpä Dorian tarttuu veitseen ja tuhoaa muotokuvan.
Kun hänen palvelijansa kuulevat Dorianin huoneesta huudon, he soittavat poliisille. Poliisi löytää Dorianin ruumiin lattialta, ja hänen sydämeensä on isketty puukonisku. Hänen ruumiinsa on hyvin vanhentunut. Muotokuva on kuitenkin palannut sellaiseksi kuin se oli maalattaessa.
