Kultakutri ja kolme karhua – Robert Southeyn satu, alkuperä ja tulkinnat
Kultakutri ja kolme karhua – Robert Southeyn satu: alkuperä, hahmojen muutos, tulkinnat ja elokuvamuunnelmat. Tutustu tarinan historiaan ja merkityksiin.
"Tarina kolmesta karhusta" on kirjallinen satu. Sen on kirjoittanut Robert Southey, ja se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1837 kokoelmassa, joka sisälsi hänen esseeitään ja kertomuksiaan. Southeyn tarina kertoo rumasta vanhasta naisesta, joka tunkeutuu kolmen poikamieskarhun taloon heidän poissa ollessaan. Hän syö heidän ruokansa, rikkoo tuolin ja nukkuu sängyssä. Hän pakenee, kun hänet huomataan. Ajan myötä kolmesta poikamieskarhusta tuli Papa, Mama ja Baby Bear. Vanhasta naisesta tuli pieni tyttö nimeltä Kultakutri. Tarina tukee useita tulkintoja. Siitä on tehty animaatioelokuva, live action -elokuva ja lyhyt ooppera.
Alkuperä ja kehitys
Robert Southeyn versio on yksi tunnetuimmista kirjallisista muodoista, mutta tarinan juuret ovat paljon vanhemmissa kansanperinteen kertomuksissa. Ennen Southeytä kertomus kiersi suullisessa perinteessä useina eri muunnelmina, joissa tunkeilija saattoi olla vanha nainen, nuori tyttö tai joskus jopa mies. Southeyn versio vakiinnutti kuitenkin monia nykyiselle yleisölle tuttuja elementtejä: kolmen karhun sarjan (iso, keskikokoinen ja pieni), kolmen aterian ja kolmen tuolin sarjat sekä piiloutuminen ja pakeneminen, kun kodin omistajat palaavat.
Tarinan rakenne ja keskeiset elementit
- Taloon tunkeutuminen: toiminta alkaa siitä, että vieras astuu tuntemattomaan kotiin ilman lupaa.
- Kolmikantainen toisto: lähes jokaisessa kohdassa nähdään kolme vaihtoehtoa (liian kuuma/liian kylmä, liian iso/liian pieni) — tämä toisto tekee kertomuksesta helposti seurattavan ja opettavaisen.
- Kohtaaminen: kodin omistajat palaavat ja tunkeilija huomataan, mikä johtaa joko säikähtämiseen, pakenemiseen tai moraaliseen tuomioon.
Tulkinnat ja symboliikka
Kultakutri-sadulla on lukuisia tulkintoja, jotka vaihtelevat lapsen oppimisesta ja uteliaisuudesta aina sosiaaliseen kritiikkiin ja kodin pyhyyteen liittyviin teemoihin. Joitakin yleisiä tulkintoja:
- Kasvu ja oppiminen: pieni hahmo kokeilee asioita ja oppii rajoista — mikä on sopivaa ja mikä ei.
- Yksityisyyden ja vieraanvaraisuuden kysymykset: tarina herättää keskustelua siitä, mitä kuuluu tehdä, kun löydät itsesi toisen kodista.
- Luokkarakenteet ja sukupuoliroolit: karhuperheen eri kokoja on tulkittu eri sosiaalisten asemien tai perheenjäsenten symbolisina edustajina.
- Moraalinen opetuksellisuus: monet versiot sisältävät selkeän opetuksen varovaisuudesta tai käyttäytymisestä muiden omaisuutta kohtaan.
Kansanperinne ja variaatiot
Sadun perusrunko esiintyy monissa kulttuureissa eri muunnelmina. Joissain versioissa tunkeilija on vanha nainen (kuten Southeyn alkuperäisessä tekstissä), toisissa versioissa hän on nuori tyttö — tästä syntyi myöhemmin hyvin tunnettu nimi Kultakutri (Goldilocks). Jotkin muunnelmat korostavat tarinan hullunkurisuutta ja karhumaisen perheen inhimillisiä piirteitä, kun taas toiset muuttavat moraalisävyä rankaisemattomampaan tai opettavampaan suuntaan.
Sovitukset ja kulttuurivaikutus
Sadusta on tehty lukuisia sovituksia: kuvakirjoja, sarjakuvia, näytelmiä, animaatioita ja elokuvia sekä oopperamuunnelmia ja moderneja pastisseja. Monet sovitukset ovat muokanneet hahmoja ja juonenkäänteitä kohdeyleisön mukaan — lastenkirjoissa tarina pehmennetään ja moraalinen opetus korostuu, kun taas esimerkiksi satiirisissa tai aikuisille suunnatuissa tulkinnoissa voidaan korostaa rikkomisen ja seurauksien teemaa. Tunnetut sovitukset ovat vaikuttaneet myös siihen, että nykykansanperinteessä kolmas karhu usein esitetään perheenä (isä, äiti, lapsi) ja tunkeilija nuorena seikkailunhaluisena tyttönä.
Käyttö opetuksessa ja psykologiassa
Tarinaa käytetään usein varhaiskasvatuksessa ja alakoulussa kielen, logiikan ja moraalisen päättelyn harjoituksena: toisto ja kontrastit sopivat mainiosti oppimistehtäviin. Lisäksi tarinan tuttu rakenne on innoittanut termiä "Goldilocks-periaate" tieteissä ja filosofiassa kuvaamaan tilannetta, jossa jokin ei saa olla liian vähän eikä liian paljon, vaan sopivasti — esimerkiksi astronomiassa planeettojen asettumista elinkelpoiselle vyöhykkeelle kuvaillaan usein "Goldilocks-alueena".
Paatteet
Kultakutri ja kolme karhua on siis sekä yksinkertainen että monisyinen kertomus: siinä on vahva kerronnallinen rytmi ja opettava sävy, mutta myös tilaa monille eri tulkinnoille ja sovituksille. Robert Southeyn kirjallinen versio auttoi vakiinnuttamaan tarinan laajempaan tietoisuuteen, mutta tarinan todellinen voima piilee sen juurissa kansanperinteessä ja kyvyssä mukautua eri aikoihin ja yleisöihin.
Tarina
Kolme uroskarhua - "pieni, pikkuinen, pieni karhu ... keskikokoinen karhu ... ja suuri, valtava karhu" - asuu talossa metsässä. Jokaisella on puurokannu, tuoli ja sänky. Eräänä aamuna ne lähtevät metsään kävelylle, kun puuro jäähtyy. Karhujen poissa ollessa taloon tulee pieni vanha nainen - "röyhkeä, paha vanha nainen". Hän syö karhun puuroa, rikkoo karhun pienen tuolin ja nukahtaa karhun pieneen sänkyyn. Karhut palaavat kotiin ja huomaavat vanhan naisen nukkuvan. Hän herää, näkee karhut, hyppää ulos ikkunasta ja putoaa kuolemaan - eikä häntä enää koskaan nähdä.
Alkuperä
Englantilainen kirjailija Robert Southey on kirjoittanut tarinan "The Story of the Three Bears". Se julkaistiin vuonna 1837 hänen 4-osainen essee- ja kertomuskokoelmansa The Doctor. Southey kuuli todennäköisesti version tarinasta lapsena sedältään William Tylerilta. Tämä versio oli luultavasti pohjana tarinalle, jonka Southey sisällytti The Doctor -teokseen. Ei ole tiedossa, mistä tai miten hänen setänsä sai tarinan tietoonsa. Southey oli tuntenut tarinan jo kauan ennen kuin hän julkaisi sen. Hän oli kertonut sitä perheelleen ja ystävilleen vuodesta 1813 lähtien.
Hyvin samankaltainen versio tarinasta edeltää Southeyn vuonna 1837 julkaisemaa versiota. Vuonna 1831 Eleanor Mure -niminen nainen kirjoitti tarinan riimiteltyinä säkeistöinä veljenpoikansa neljännen syntymäpäivän kunniaksi. Sekä Southeyn että Muren versioissa karhujen taloon astuva hahmo on ruma vanha nainen. Nämä kaksi versiota eroavat toisistaan vain joidenkin pienten yksityiskohtien osalta: Southeyn karhuilla on esimerkiksi puuroa, kun taas Muren karhuilla on maitoa.
Samana vuonna kun Southey julkaisi tarinan, William Nicol kirjoitti siitä riimitellyn version. Southey kirjoitti 3. heinäkuuta 1837, että hän oli saanut Nicolin version. Hän piti siitä. Hän ajatteli, että se toisi tarinalle enemmän huomiota lasten keskuudessa. Nicolin versio julkaistiin vuonna 1841 kuvituksineen.
Jotkut[who?] ovat sitä mieltä, että tarina kolmesta karhusta muistuttaa osittain Lumikkia tai norjalaista tarinaa, joka kertoo prinsessasta ja kolmesta karhun nahkoihin pukeutuneesta prinssistä. Charles Dickens sisällytti vuonna 1865 ilmestyneeseen romaaniinsa "Keskinäinen ystävämme" tarinan peikoista, joka muistuttaa myös "Kolmea karhua". Tarina nimeltä "Scrapefoot" saattaa olla "Kolmen karhun" alkuperäisteos. Tässä tarinassa karhujen taloon tunkeutuu kettu (ei ihminen).
More English Fairy Tales -teoksen (1894) kuvituksessa Scrapefoot (kettu) putoaa ikkunasta.
Goldilocks
Noin 12 vuotta Southeyn tarinan julkaisemisen jälkeen kirjailija Joseph Cundall muutti vanhan naisen pikkutytöksi kirjassaan Treasury of Pleasure Books for Young Children. Cundall teki tämän muutoksen, koska vanhoista naisista kertovia lastenkirjoja oli tuohon aikaan paljon. Kun pikkutyttö tuli tarinaan, hän pysyi siellä. Hänet tunnettiin vuosien mittaan nimillä Silverhair, Silverlocks, Goldenlocks ja muilla nimillä. Lopulta hänestä tuli Kultakutri joskus 1900-luvun alussa.
Ajan myötä Southeyn alkuperäisen tarinan kolmesta uroskarhusta tuli Papa, Mama ja Baby Bear. Aikoinaan pelottava tarina uteliaasta, rumasta vanhasta naisesta ja kolmesta uroskarhusta muuttui viihtyisäksi tarinaksi uteliaasta, kauniista pikkutytöstä ja karhuperheestä. Viktoriaanisen aikakauden versioissa Southeyn tarinan sanat "[T]inä hän istui, kunnes tuolin pohja tuli ulos, ja alas tuli hänen, pullea maahan" muutettiin muotoon "ja alas hän tuli". Kaikki maininnat ihmisen "pohjasta" pyyhittiin pois.
Tulkinnat
Harvardin professori Maria Tatar kirjoittaa The Annotated Classic Fairy Tales -teoksessa (2002), että tarinaa pidetään joskus varoittavana tarinana. Siinä varoitetaan lapsia vaaroista, jotka liittyvät tuntemattomiin paikkoihin eksymiseen. Hän huomauttaa, että tarina esitetään nykyään usein kertomuksena siitä, mikä on itselle "juuri sopivaa". Aikaisemmin tarinassa oli kuitenkin kyse jonkun toisen omaisuuteen puuttumisesta.
Lapsipsykologi Bruno Bettelheim käsittelee teoksessaan The Uses of Enchantment (1976) Goldilockin kamppailua siitä, miten hän kasvaa yli ödipaalisten ongelmiensa ja kohtaa murrosikäisen identiteettiongelmat. Bettelheim kirjoittaa, että tarina ei rohkaise lapsia ratkaisemaan aikuistumisen ongelmia, eikä se pääty perinteiseen "onnellisesti elämänsä loppuun asti" -lupaukseen niille, jotka ratkaisevat oidipaaliset ongelmansa. Hänen mielestään tarina ei anna lapsilukijan saavuttaa emotionaalista kypsyyttä.
Tatar kirjoittaa: "[Bettelheimin] lukutapa on ehkä liiaksi panostanut satujen välineellistämiseen eli niiden muuttamiseen välineiksi, joilla välitetään viestejä ja esitetään käyttäytymismalleja lapselle. Vaikka tarina ei ehkä ratkaise oidipaalisia kysymyksiä tai sisarusten välistä kilpailua, kuten Bettelheim uskoo "Tuhkimon" tekevän, se antaa viitteitä omaisuuden kunnioittamisen tärkeydestä ja seurauksista, joita aiheutuu siitä, että vain 'kokeilee' asioita, jotka eivät kuulu itselle."
Tarina tukee freudilaista anaalivaiheen tulkintaa. Teoksessa ""Kolme karhua": Kalifornian yliopiston emeritusprofessori Alan C. Elms tekee tällaisen tulkinnan ja viittaa tarinan järjestyksen korostamiseen - yksi Freudin ihmisen anaaliseen kehitysvaiheeseen liittämistä luonteenpiirteistä - vakuuttavana todisteena. Elms jäljittää tarinan anaalisuuden Southeyyn ja hänen likaa pakkomielteisesti harrastavaan tätiinsä, joka siirsi pakkomielteensä Southeylle "hieman lievemmässä muodossa".
Kuvitusta lapsuuden suosikeista ja sadutarinoista
Mukautukset
Walt Disney- ja Metro-Goldwyn-Mayer-studiot ovat molemmat tehneet animaatioelokuvia Kolmesta karhusta - Disney vuonna 1922 ja MGM vuonna 1939. Coronet Films teki vuonna 1958 lyhyen live action -elokuvan, jossa hahmoja näyttelivät oikeat karhut ja oikea lapsi. Faerie Tale Theatre teki televisioversion vuonna 1984. Sen pääosassa Tatum O'Neal esittää Kultakutria.
Kurt Schwertsik kirjoitti 35-minuuttisen oopperan nimeltä Roald Dahlin Kultakutri. Vauvakarhua syytetään neiti Kultalukon pahoinpitelystä. Pöytä kääntyy, kun puolustus osoittaa, että karhut ovat joutuneet koviin vaikeuksiin tuon "röyhkeän pikku roiston" Kultakutrin takia. Esitys esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1997 Glasgow'n kuninkaallisessa konserttitalossa.
Etsiä