Tarina kolmesta karhusta

Tarina

Kolme uroskarhua - "pieni, pikkuinen, pieni karhu ... keskikokoinen karhu ... ja suuri, valtava karhu" - asuu talossa metsässä. Jokaisella on puurokannu, tuoli ja sänky. Eräänä aamuna ne lähtevät metsään kävelylle, kun puuro jäähtyy. Karhujen poissa ollessa taloon tulee pieni vanha nainen - "röyhkeä, paha vanha nainen". Hän syö karhun puuroa, rikkoo karhun pienen tuolin ja nukahtaa karhun pieneen sänkyyn. Karhut palaavat kotiin ja huomaavat vanhan naisen nukkuvan. Hän herää, näkee karhut, hyppää ulos ikkunasta ja putoaa kuolemaan - eikä häntä enää koskaan nähdä.

Alkuperä

Englantilainen kirjailija Robert Southey on kirjoittanut tarinan "The Story of the Three Bears". Se julkaistiin vuonna 1837 hänen 4-osainen essee- ja kertomuskokoelmansa The Doctor. Southey kuuli todennäköisesti version tarinasta lapsena sedältään William Tylerilta. Tämä versio oli luultavasti pohjana tarinalle, jonka Southey sisällytti The Doctor -teokseen. Ei ole tiedossa, mistä tai miten hänen setänsä sai tarinan tietoonsa. Southey oli tuntenut tarinan jo kauan ennen kuin hän julkaisi sen. Hän oli kertonut sitä perheelleen ja ystävilleen vuodesta 1813 lähtien.

Hyvin samankaltainen versio tarinasta edeltää Southeyn vuonna 1837 julkaisemaa versiota. Vuonna 1831 Eleanor Mure -niminen nainen kirjoitti tarinan riimiteltyinä säkeistöinä veljenpoikansa neljännen syntymäpäivän kunniaksi. Sekä Southeyn että Muren versioissa karhujen taloon astuva hahmo on ruma vanha nainen. Nämä kaksi versiota eroavat toisistaan vain joidenkin pienten yksityiskohtien osalta: Southeyn karhuilla on esimerkiksi puuroa, kun taas Muren karhuilla on maitoa.

Samana vuonna kun Southey julkaisi tarinan, William Nicol kirjoitti siitä riimitellyn version. Southey kirjoitti 3. heinäkuuta 1837, että hän oli saanut Nicolin version. Hän piti siitä. Hän ajatteli, että se toisi tarinalle enemmän huomiota lasten keskuudessa. Nicolin versio julkaistiin vuonna 1841 kuvituksineen.

Jotkut^[who?] ovat sitä mieltä, että tarina kolmesta karhusta muistuttaa osittain Lumikkia tai norjalaista tarinaa, joka kertoo prinsessasta ja kolmesta karhun nahkoihin pukeutuneesta prinssistä. Charles Dickens sisällytti vuonna 1865 ilmestyneeseen romaaniinsa "Keskinäinen ystävämme" tarinan peikoista, joka muistuttaa myös "Kolmea karhua". Tarina nimeltä "Scrapefoot" saattaa olla "Kolmen karhun" alkuperäisteos. Tässä tarinassa karhujen taloon tunkeutuu kettu (ei ihminen).

More English Fairy Tales -teoksen (1894) kuvituksessa Scrapefoot (kettu) putoaa ikkunasta.

Goldilocks

Noin 12 vuotta Southeyn tarinan julkaisemisen jälkeen kirjailija Joseph Cundall muutti vanhan naisen pikkutytöksi kirjassaan Treasury of Pleasure Books for Young Children. Cundall teki tämän muutoksen, koska vanhoista naisista kertovia lastenkirjoja oli tuohon aikaan paljon. Kun pikkutyttö tuli tarinaan, hän pysyi siellä. Hänet tunnettiin vuosien mittaan nimillä Silverhair, Silverlocks, Goldenlocks ja muilla nimillä. Lopulta hänestä tuli Kultakutri joskus 1900-luvun alussa.

Ajan myötä Southeyn alkuperäisen tarinan kolmesta uroskarhusta tuli Papa, Mama ja Baby Bear. Aikoinaan pelottava tarina uteliaasta, rumasta vanhasta naisesta ja kolmesta uroskarhusta muuttui viihtyisäksi tarinaksi uteliaasta, kauniista pikkutytöstä ja karhuperheestä. Viktoriaanisen aikakauden versioissa Southeyn tarinan sanat "[T]inä hän istui, kunnes tuolin pohja tuli ulos, ja alas tuli hänen, pullea maahan" muutettiin muotoon "ja alas hän tuli". Kaikki maininnat ihmisen "pohjasta" pyyhittiin pois.

Tulkinnat

Harvardin professori Maria Tatar kirjoittaa The Annotated Classic Fairy Tales -teoksessa (2002), että tarinaa pidetään joskus varoittavana tarinana. Siinä varoitetaan lapsia vaaroista, jotka liittyvät tuntemattomiin paikkoihin eksymiseen. Hän huomauttaa, että tarina esitetään nykyään usein kertomuksena siitä, mikä on itselle "juuri sopivaa". Aikaisemmin tarinassa oli kuitenkin kyse jonkun toisen omaisuuteen puuttumisesta.

Lapsipsykologi Bruno Bettelheim käsittelee teoksessaan The Uses of Enchantment (1976) Goldilockin kamppailua siitä, miten hän kasvaa yli ödipaalisten ongelmiensa ja kohtaa murrosikäisen identiteettiongelmat. Bettelheim kirjoittaa, että tarina ei rohkaise lapsia ratkaisemaan aikuistumisen ongelmia, eikä se pääty perinteiseen "onnellisesti elämänsä loppuun asti" -lupaukseen niille, jotka ratkaisevat oidipaaliset ongelmansa. Hänen mielestään tarina ei anna lapsilukijan saavuttaa emotionaalista kypsyyttä.

Tatar kirjoittaa: "[Bettelheimin] lukutapa on ehkä liiaksi panostanut satujen välineellistämiseen eli niiden muuttamiseen välineiksi, joilla välitetään viestejä ja esitetään käyttäytymismalleja lapselle. Vaikka tarina ei ehkä ratkaise oidipaalisia kysymyksiä tai sisarusten välistä kilpailua, kuten Bettelheim uskoo "Tuhkimon" tekevän, se antaa viitteitä omaisuuden kunnioittamisen tärkeydestä ja seurauksista, joita aiheutuu siitä, että vain 'kokeilee' asioita, jotka eivät kuulu itselle."

Tarina tukee freudilaista anaalivaiheen tulkintaa. Teoksessa ""Kolme karhua": Kalifornian yliopiston emeritusprofessori Alan C. Elms tekee tällaisen tulkinnan ja viittaa tarinan järjestyksen korostamiseen - yksi Freudin ihmisen anaaliseen kehitysvaiheeseen liittämistä luonteenpiirteistä - vakuuttavana todisteena. Elms jäljittää tarinan anaalisuuden Southeyyn ja hänen likaa pakkomielteisesti harrastavaan tätiinsä, joka siirsi pakkomielteensä Southeylle "hieman lievemmässä muodossa".

Kuvitusta lapsuuden suosikeista ja sadutarinoista

Mukautukset

Walt Disney- ja Metro-Goldwyn-Mayer-studiot ovat molemmat tehneet animaatioelokuvia Kolmesta karhusta - Disney vuonna 1922 ja MGM vuonna 1939. Coronet Films teki vuonna 1958 lyhyen live action -elokuvan, jossa hahmoja näyttelivät oikeat karhut ja oikea lapsi. Faerie Tale Theatre teki televisioversion vuonna 1984. Sen pääosassa Tatum O'Neal esittää Kultakutria.

Kurt Schwertsik kirjoitti 35-minuuttisen oopperan nimeltä Roald Dahlin Kultakutri. Vauvakarhua syytetään neiti Kultalukon pahoinpitelystä. Pöytä kääntyy, kun puolustus osoittaa, että karhut ovat joutuneet koviin vaikeuksiin tuon "röyhkeän pikku roiston" Kultakutrin takia. Esitys esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1997 Glasgow'n kuninkaallisessa konserttitalossa.