Läntinen harmaa kenguru (Macropus fuliginosus) – laji, levinneisyys ja elintavat
Läntinen harmaa kenguru (Macropus fuliginosus): lajin tuntomerkit, levinneisyys Australian eteläosassa ja elintavat — kattava ja kiinnostava opas.
Läntinen harmaa kenguru (Macropus fuliginosus) on suuri ja hyvin yleinen kenguru. Se elää koko Australian eteläosassa. Ne elävät Shark Bayn eteläpuolelta Länsi-Australiassa aina Victorian länsiosaan asti. Etelä-Australiassa ne elävät rannikolla. Ne elävät myös Murray-Darling Basinissa Uudessa Etelä-Walesissa ja Queenslandissa. Etelä-Australian Kangaroo-saarella elävää alalajia kutsutaan Kangaroo Island -kenguruiksi.
Ulkonäkö
Läntinen harmaa kenguru on kookas pussieläin, jolla on pitkä häntä ja voimakkaat takaraajat, joiden avulla se loikkii pitkiä matkoja. Väritys vaihtelee vaaleanharmaasta tummanharmaaseen, ja yksilöt saattavat olla paikallisesti erivärisiä. Urokset ovat yleensä huomattavasti suurempia kuin naaraat, ja niillä on paksumpi kaula ja voimakkaammat raajat. Etu- ja takaraajojen rakenteet sekä pitkä, lihaksikas häntä ovat sopeutumia energiaa säästävään liikkumiseen.
Levinneisyys ja elinympäristö
Laji on yleinen Australian eteläosissa: länsirannikolta Victorian länsiosiin ja etelärannikolle sekä joihinkin sisämaan alueisiin, kuten Murray‑Darling -altaalle. Se asuttaa monenlaisia elinympäristöjä: avoimia ruohoisia tasankoja, pensaikkoja, metsänreunoja ja maatalousalueita. Paikalliset kannat, kuten Kangaroo Islandin kannat, voivat poiketa kooltaan tai väriltään ja ne on usein erotettu omiksi alaryhmikseen.
Ravinto ja elintavat
Läntiset harmaat kengurut ovat pääasiassa kasvinsyöjiä. Niiden ruokavalio koostuu pääosin ruohoista, heinästä ja muusta matalasta kasvillisuudesta, mutta ne voivat silloin tällöin syödä myös lehtiä ja kukkia. Ne ovat erityisen aktiivisia hämärän aikaan ja yöllä, jolloin ne laiduntavat ja siirtyvät ruokailupaikoilta suojaan päivälevolle. Kengurut liikkuvat usein laumoissa, joita kutsutaan mobeiksi; nämä ryhmät tarjoavat suojaa petoeläimiltä ja helpottavat sosiaalista käyttäytymistä.
Lisääntyminen
Kohtuullisen nopea lisääntymiskierto on yksi lajille tunnusomaisista piirteistä. Naaras kantaa sikiötä lyhyen ajan (noin kuukausi) ja synnyttää hyvin kehittymättömän poikasen, joka jatkaa kehitystään emon pussissa. Poikanen (joey) viettää pussissa useita kuukausia ja kuoriutuu vähitellen pois, kunnes se on valmis lopulliseen vieroitukseen. Kenguruilla esiintyy myös kovariabiliteettia lisääntymisessä: naaras voi tarvittaessa viivyttää alkion kehitystä (embryonic diapause) olosuhteiden mukaan, mikä auttaa selviytymistä vaihtelevissa ympäristöissä.
Sosiaaliset suhteet ja käyttäytyminen
Kengurut muodostavat usein löyhiä sosiaalisia ryhmiä. Urokset voivat tapella reviiristä ja paritteluoikeuksista käyttämällä kättä ja jaloilla lyömistä sekä potkimista — kuuluisat ”nyrkkeilyottelut”. Yhteisön rakenne auttaa myös havaita saalistajia ja jakaa tietoa ruokapaikoista.
Säilyminen ja uhkat
Yleisesti ottaen läntinen harmaa kenguru on runsas ja laajalle levinnyt laji, ja IUCN luokittelee sen tilan yleensä vähintään huolestuttavaksi luokkaa lievemmäksi (esim. “Least Concern”). Paikalliset uhat kuitenkin voivat vaikuttaa kannan elinvoimaan:
- Elinympäristöjen pirstoutuminen ja maanviljely aiheuttavat paikallista kannan muutosta.
- Liikenne ja auto-onnettomuudet ovat merkittävä kuolinsyy tienvarsilla elävillä kannoilla.
- Kuivuus, tulipalot ja äkilliset sääilmiöt voivat johtaa suurille kuolematapauksille erityisesti saarilla ja eristyneissä populaatioissa.
- Ihmisen ja kotieläinten välinen konflikti, kuten laidunalueiden jakautuminen, johtaa ajoittain hallintaan tähtääviin toimenpiteisiin.
Säilytystoimet vaihtelevat suojelualueiden ylläpidosta paikallisiin hallintatoimiin, kuten kannanhoitomalleihin, liikennevalistukseen ja tutkimukseen lisääntymisen hallinnasta (esim. sterilointitutkimukset). Suojelu ja kestävä maankäyttö auttavat varmistamaan lajien elinvoimaisuuden pitkällä aikavälillä.
Ihmisen kanssa vuorovaikutus
Läntiset harmaat kengurut nähdään usein sekä luonnossa että lähellä ihmisten asutusta. Ne voivat olla nähtävissä kansallispuistoissa, tievarsilla ja maatalousalueilla. Joillakin alueilla niitä metsästetään riistanhoidollisista tai taloudellisista syistä, ja toisissa ne ovat suosittu nähtävyys matkailijoille. Ihmisten toimet — esimerkiksi maanmuokkaus, liikenne ja maataloustuki — muovaavat paikallisten kantojen terveyttä ja käyttäytymistä.
Yhteenveto
Macropus fuliginosus, läntinen harmaa kenguru, on sopeutuva ja laajalle levinnyt australialainen pussieläin, joka asuttaa monipuolisesti erilaisia maastoja eteläisessä Australiassa. Vaikka laji on yleinen ja suhteellisen vakaa, paikalliset uhat, kuten liikenne, ilmaston ääri-ilmiöt ja elinympäristöjen muutos, vaativat jatkuvaa seurantaa ja kestäviä hoitokäytäntöjä. Kangaroo Islandin erilliset kannat muistuttavat siitä, että paikallinen biologinen monimuotoisuus voi edellyttää erityistoimia.
Kuvaus
Läntinen harmaa kenguru on yksi suurimmista kenguruista. Se painaa 28-54 kg ja sen pituus on 0,84-1,1 m, hännän pituus 80-100 cm, ja se on noin 1,3 m pitkä. Sillä on sukupuolinen dimorfismi, sillä uros on jopa kaksi kertaa naarasta suurempi. Sillä on paksu, karkea turkki, jonka väri vaihtelee vaaleanharmaasta ruskeaan. Sen kurkku, rinta ja vatsa ovat vaaleammat. Se ruokailee öisin pääasiassa ruohoilla, mutta myös lehtimäisillä pensailla ja matalilla puilla. Sillä on lempinimi Haisuli, koska sukukypsillä uroksilla on curryn kaltainen haju.
Kenguru elää jopa 15 yksilön ryhmissä. Urokset kilpailevat naaraista lisääntymiskaudella. Näissä "nyrkkeilykilpailuissa" ne lukitsevat kätensä yhteen ja yrittävät työntää toisensa kumoon. Yleensä vain ryhmän vahvin uros parittelee. Tiineysaika on 30-31 päivää. Syntymän jälkeen pieni Joey-vauva kiinnittyy naaraan pussissa olevaan nänniin yhdeksän kuukauden ajaksi. Pussista ulos päästyään se jatkaa maidon juomista emon pussista vielä noin yhdeksän kuukauden ajan.
Luokitus
Australian aboriginaalit tunsivat sen jo pitkään, mutta eurooppalaisille se oli lähes 200 vuoden ajan suurten, toisinaan koomisienkin taksonomisten sekaannusten keskipiste. Eurooppalaiset uudisasukkaat havaitsivat sen ensimmäisen kerran, kun suuri tutkimusmatkailija Matthew Flinders rantautui Kengurusaarelle vuonna 1802. Flinders ampui useita kenguruita ruoaksi, mutta oletti, että ne olivat itäisiä harmaakenguruita. Vuonna 1803 ranskalaiset tutkimusmatkailijat pyydystivät useita Kengurusaaren läntisiä harmaita kenguruita ja lähettivät ne Pariisiin, jossa ne elivät eläintarhoissa muutaman vuoden ajan. Lopulta Pariisin luonnonhistoriallisen museon tutkijat tunnustivat, että nämä eläimet olivat todellakin erilaisia, ja kuvasivat lajin virallisesti nimellä Macropus fuliginosus vuonna 1817. Valitettavasti se kuvattiin epäselvistä syistä Tasmanian alkuperäislajiksi.
Asia pysyi siinä yli 100 vuotta, ja vasta vuonna 1917 tutkijat ymmärsivät, että Tasmanian "metsäkenguru" oli itse asiassa Macropus giganteus, sama läntinen harmaa kenguru, joka oli ja on edelleen laajalle levinnyt mantereen hedelmällisemmällä kaakkoisosalla. Vuoteen 1971 mennessä ymmärrettiin, että Kengurusaaren laji oli sama kuin Länsi-Australian eteläosan kengurut ja että tämä populaatio levisi myös suuressa osassa mantereen itäosaa. Jonkin aikaa kuvattiin kolme alalajia, kaksi mantereella ja yksi Kengurusaarella. Lopulta 1990-luvun alussa syntyi nykyinen käsitys.
Alalaji
Lännenharmaakoirasta on olemassa kaksi alalajia: Macropus fuliginosus fuliginosus, joka elää Kengurusaarella, ja Macropus fuliginosus melanops, jonka lajisto vaihtelee vähitellen lännestä itään.
Lännenharmaa ei asu Australian trooppisessa pohjoisessa tai hedelmällisessä kaakkoisosassa. Itäinen harmaa ei asu NSW:n ja Etelä-Australian rajan yläpuolella, mutta molemmat lajit ovat yleisiä Murray-Darling Basinin alueella. Ne eivät koskaan risteydy luonnossa, vaikka vankeudessa on tuotettu risteymiä itäharmaan naaraan ja lännenharmaan uroksen välillä.
Läntistä harmaakengurua kutsutaan myös nimellä mustaposkikenguru, malleekenguru, nokikenguru ja carnokenguru.
Läntinen harmaa kenguru ja Joey
Etsiä