Susihämähäkki kuuluu hämähäkkiryhmään, jonka tieteellinen nimi on Lycosidae. Sukunimen osa Lycos tulee kreikan sanasta, joka tarkoittaa "sutta" ja viittaa siihen, miten nämä hämähäkit saalistavat: eivät verkolla vaan aktiivisesti tai odottamalla ja äkillisesti rynnäten. Nimen taustalla ollut mielikuva suden metsästystavasta ei ole täysin osuva, sillä sudet metsästävät laumoissa kun taas sudenhämähäkit ovat yksineläjiä. Niiden saalistustapa muistuttaa enemmän yksinäisten petokissojen, kuten gepardien, taktiikkaa: ne voivat odottaa saalista tai hiipiä lähelle ja sitten rynnätä nopeasti kiinniottamaan sen.
Susihämähäkkien laji- ja kokovalikoima on suuri: toiset ovat hyvin pieniä ja toiset huomattavan kookkaita. Yleisimmät lajit Suomessa ja muualla Euroopassa ovat yleensä muutamien millimetrien ja parin senttimetrin pituisia, mutta maailmanlaajuisesti suurimmat lajit voivat saavuttaa noin 38 mm ruumiinpituuden. Ne ovat yleensä tukevarakroppaisia ja karvaisia, ja väritys vaihtelee harmaasta ja ruskeasta laikukkaaseen suojaväritykseen, joka auttaa kätkeytymään maastoon.
Susihämähäkit ovat pääosin maalla eläviä ja niillä on useita eri elintapoja:
- jotkut lajit elävät koko elämänsä maanpinnan yläpuolella etsiessään suojaa kasvien ja kiven alta,
- toiset kaivavat maahan koloja ja linjaavat ne usein silkillä — niistä ne tulevat ulos metsästämään,
- kolmas ryhmä on puhtaasti vaeltavia petoja, jotka kulkevat laajoilla alueilla etsien saalista.
Helpointa susihämähäkkien tunnistaa seuraavista piirteistä: tukevasta ruumiista, suhteellisen pitkistä jaloista sekä tyypillisestä silmäjärjestelystä — kahdeksan silmää jakautuneena kolmeen riviin, keskimmäisen rivin keskimmäiset silmät ovat usein muita suuremmat. Useilla lajeilla silmät heijastavat valoa pimeässä, mikä voi näkyä silmiensäteilynä taskulampututkittaessa. Ne voivat olla aktiivisia sekä päivällä että yöllä riippuen lajista.
Eräs susihämähäkkilaji on perinteisesti yhdistetty tarinaan, josta on syntynyt englannin kieleen tuttu nimi "tarantula". Kyseessä on eteläisessä Euroopassa esiintyvä laji, joka tunnetaan historiallisesti nimellä Hogna tarantula (aiemmin usein luokiteltiin Lycosa tarantula) — nimi tulee Italian Taranton kaupungista. Siellä uskottiin aikoinaan, että ihmisen purema tästä hämähäkistä vaatisi hoitokeinoksi villin tanssin, tarantellan, pelastamaan uhrin. Nykyinen tutkimus osoittaa, että Hogna- ja Lycosa-ryhmän puremat eivät yleensä ole hengenvaarallisia ihmiselle; ne voivat olla kivuliaita ja aiheuttaa paikallista turvotusta, mutta vakavia myrkytystilanteita on hyvin harvoin. Monet vanhat kuolemantapaukset alueella liittyivät todennäköisemmin muihin lajeihin tai muihin tekijöihin kuin näihin susihämähäkkeihin — esimerkiksi paikalliseen leskihämähäkkiin.
Lisääntymisessä naaras kantaa suurta vastuuta: parittelun jälkeen naaras valmistaa suojatun silkkipesän maahan tai koloonsa, levittää usein karkean silkkikerroksen alustalle ja rakentaa sen päälle silkkisen kupin, johon munat sijoitetaan. Seuraavaksi se sulkee kupin, jolloin siitä muodostuu pyöreä pallo, ja pitää sitä kiinni kehräsluillaan, kunnes poikaset alkavat kuoriutua. Käytännössä susihämähäkki usein kiinnittää munapussin kehräinten (spinnerettien) avulla ja kantaa sitä mukanaan aktiivisesti.
Kun poikaset kuoriutuvat, naaras avaa tai repii auki munapussin ja poikaset nousevat emon päälle. Ne peittävät usein emon vartalon yläosan ja kulkevat tämän päällä ensimmäisten elinviikkojensa ajan — pääsääntöisesti muutamasta päivästä muutamaan viikkoon lajista ja olosuhteista riippuen. Tänä aikana emo suojelee poikasiaan ja antaa niille lämpimän alustan; lopulta poikaset hajaantuvat etsiessään omia elinympäristöjään.
Susihämähäkit ovat hyödyllisiä luonnon monimuotoisuudelle ja hyönteisten pitoisuuksien säätelylle. Jos kohtaat susihämähäkin kotipihalla tai talon läheisyydessä, paras käytös on antaa sen olla — ne harvoin hyökkäävät ihmisen kimppuun, ja purema tulee lähinnä itsepuolustustilanteessa. Jos kuitenkin saat pureman ja oireet ovat voimakkaita (laaja turvotus, voimakas kipu tai allerginen reaktio), hakeudu hoitoon.
