Pikkutakat ja niiden lähisukulaiset, kuten pikuletit, vryneckit ja sapsuckerit, kuuluvat Picidae-heimoon. Ne ovat melkein passeriinilintuja. Picidae-heimon jäseniä tavataan kaikkialla maailmassa lukuun ottamatta vanhan Gondwanan osia, joihin ne eivät ole päässeet: Australiaan, Uuteen-Seelantiin, Madagaskariin ja Etelämantereelle. Useimmat lajit elävät metsissä tai metsämaisemissa.

Picidae-heimo on vain yksi kahdeksasta elävästä Piciformes-heimon perheestä. DNA-sekvenssianalyysit ovat osoittaneet, että ne muodostavat kladin.

Tähän heimoon kuuluu noin 240 lajia ja noin 35 sukua. Monet lajit ovat uhanalaisia tai vaarantuneita elinympäristön häviämisen tai pirstoutumisen vuoksi.

Ulkonäkö ja sopeutumat

Tikat ovat yleisesti keskikokoisista pieniin lintuihin kuuluvia lajeja, joiden tunnusmerkkejä ovat vahva ja tukeva nokka, pitkä ja limakalvoilla päällystetty kieli, sekä erityinen varpaita-asento: kaksi varvasta suuntautuu eteen ja kaksi taakse (zygodaktyylinen jalka-asento). Monet lajit tukevat itseään puunrunkoa vasten jäykällä pyrstöhöyhenistöllään.

  • Nokka ja pää: niskan ja kallon rakenne vaimentaa naputtelusta syntyviä iskuja.
  • Kieli: pitkä, usein tahmea kieli ulottuu kantoihin ja halkeamiin, mistä saalistetaan hyönteisiä ja niiden toukkia.
  • Värit: lajit vaihtelevat mustavalkoisista kuvioista kirkkaisiin vihreisiin, punaisiin ja ruskeisiin sävyihin; sukupuolten värieroja esiintyy joillakin lajeilla.

Ravinto ja naputuskäyttäytyminen

Useimmat tikat ovat hyönteissyöjiä: ne etsimään puun alle tai halkeamiin piiloutuneita matoja, kovakuoriaisia ja niiden toukkia. Jotkin lajit, kuten amerikkalaiset sapsuckerit, imevät puusta nektaria tai mahlaa.

  • Naputtelu palvelee sekä ruokailua (kuoressa tai puussa piilevien hyönteisten etsintä) että lajienvälistä viestintää (drumming eli naputusparitus/territoria ilmoitus).
  • Osa lajeista käyttää ravinnokseen myös marjoja, siemeniä tai hyönteisten lisäksi pientä selkärangattomia.

Pesimä ja lisääntyminen

Tikat kaivavat yleensä itse pesäkoloja puunrunkoihin tai paksuihin oksiin. Kolo tarjoaa suojan saalistajilta ja säältä, ja se voi olla tärkeä pesäpaikka myös monille muille lajeille, kun tikka on poikasvaiheessa tai pesän hylättyään.

  • Pesäkolo kaivetaan tavallisesti pehmeämpään puuaineseen tai kuolevaan puuhun.
  • Useimmilla lajeilla pesueet ovat suhteellisen pieniä; munien määrä ja poikasten kehitys vaihtelevat lajin mukaan, mutta useilla lajeilla munien määrä voi olla esimerkiksi 3–8.
  • Poikaset kuoriutuvat alkeellisesti höyhenpeitteisinä ja riippuvaisina vanhemmistaan useita viikkoja.

Levinneisyys ja elinympäristö

Kuten edellä todettu, Picidae-heimo on laaja ja lajeja löytyy lähes kaikilta mantereilta lukuun ottamatta tiettyjä Gondwanan alueita. Lajikohtaiset vaatimukset elinympäristön suhteen vaihtelevat: jotkut lajit vaativat ikivanhoja metsiköitä ja runsaasti lahoa puuta, kun taas toiset sopeutuvat hakkuualueisiin, metsänreunoihin tai jopa kaupunkiympäristöihin.

Monille lajeille lahopuun ja kookkaiden pesäpuiden saatavuus on elintärkeää.

Käyttäytyminen ja viestintä

Tikat ovat usein territoriaalisia ja käyttävät naputusta sekä ääntelyä kommunikoidakseen. Naputus toimii sekä parin houkuttelussa että varoituksena muille yksilöille. Monet lajit liikkuvat pystysuunnassa puunrungoilla ja oksilla, ja jotkut lajit osaavat myös tehdä pitkiä vaelluksia tai muuttavat säännöllisesti.

Esimerkkejä ja merkittäviä lajeja

Suomessa tavattavia ja tunnettuja tikkalajeja ovat mm. käpytikka (Dendrocopos/Dryobates-suvussa), pikkutikka ja palokärki. Maailmalla tunnettuja ryhmiä ovat mm. pikkutikat (piculets), vryneckit (wrynecks) sekä sapsuckerit (suurperheessä erityyppisiä sap-syöjiä).

Uhanalaisuus ja suojelu

Vaikka monet tikat ovat yleisiä ja sopeutuvaisia, suuri osa lajeista kärsii metsien häviämisestä, pirstoutumisesta ja vanhojen puiden katoamisesta. Erityisesti ne lajit, jotka tarvitsevat vanhoja metsiä tai runsaasti lahopuuta, ovat alttiita vähenemiselle.

  • Uhkat: metsien hakkuu, metsien yhtenäisyyden pirstoutuminen, pesäpaikkojen väheneminen ja paikalliset muutokset elinympäristössä.
  • Suojelutoimet: vanhojen metsien ja lahopuun säilyttäminen, pesäkolojen suojelu, suojelualueiden perustaminen sekä pesälaatikoiden asentaminen paikoille, joissa luonnollisia pesäkolonpaikkoja on vähän.
  • Pikku- tai alueellisesti uhanalaisten lajien tilannetta seurataan ja kartoitetaan, ja tarvittaessa toteutetaan elinympäristöä parantavia toimenpiteitä.

Ihmisen ja tikkojen yhteiselo

Tikat nähdään usein tärkeinä metsien terveyden indikaattoreina, koska ne hakeutuvat syömään lahottajia ja hyönteisiä, jotka voisivat muuten vahingoittaa puita. Pesäkolojen kautta ne tarjoavat myös elintilaa monille muille lajeille kuten lepakoille, pikkulinnuille ja nisäkkäille.

Yhteenveto: Picidae-heimoon kuuluvat tikkalinnut ovat monimuotoinen ja ekologisesti merkittävä linturyhmä. Niiden sopeutumiskyky on suuri, mutta monet lajit tarvitsevat edelleen suojelua, erityisesti vanhojen metsien ja lahopuun säilyttämistä, jotta niiden monimuotoisuus voidaan turvata tuleville sukupolville.