Tikat (Picidae) – lajit, levinneisyys ja uhanalaiset
Tutustu tikkalajeihin (Picidae): lajit, levinneisyys, uhanalaiset ja elinympäristöt. Kuvat, kartat ja suojelutieto helpottavat tunnistusta ja ymmärrystä.
Pikkutakat ja niiden lähisukulaiset, kuten pikuletit, vryneckit ja sapsuckerit, kuuluvat Picidae-heimoon. Ne ovat melkein passeriinilintuja. Picidae-heimon jäseniä tavataan kaikkialla maailmassa lukuun ottamatta vanhan Gondwanan osia, joihin ne eivät ole päässeet: Australiaan, Uuteen-Seelantiin, Madagaskariin ja Etelämantereelle. Useimmat lajit elävät metsissä tai metsämaisemissa.
Picidae-heimo on vain yksi kahdeksasta elävästä Piciformes-heimon perheestä. DNA-sekvenssianalyysit ovat osoittaneet, että ne muodostavat kladin.
Tähän heimoon kuuluu noin 240 lajia ja noin 35 sukua. Monet lajit ovat uhanalaisia tai vaarantuneita elinympäristön häviämisen tai pirstoutumisen vuoksi.
Ulkonäkö ja sopeutumat
Tikat ovat yleisesti keskikokoisista pieniin lintuihin kuuluvia lajeja, joiden tunnusmerkkejä ovat vahva ja tukeva nokka, pitkä ja limakalvoilla päällystetty kieli, sekä erityinen varpaita-asento: kaksi varvasta suuntautuu eteen ja kaksi taakse (zygodaktyylinen jalka-asento). Monet lajit tukevat itseään puunrunkoa vasten jäykällä pyrstöhöyhenistöllään.
- Nokka ja pää: niskan ja kallon rakenne vaimentaa naputtelusta syntyviä iskuja.
- Kieli: pitkä, usein tahmea kieli ulottuu kantoihin ja halkeamiin, mistä saalistetaan hyönteisiä ja niiden toukkia.
- Värit: lajit vaihtelevat mustavalkoisista kuvioista kirkkaisiin vihreisiin, punaisiin ja ruskeisiin sävyihin; sukupuolten värieroja esiintyy joillakin lajeilla.
Ravinto ja naputuskäyttäytyminen
Useimmat tikat ovat hyönteissyöjiä: ne etsimään puun alle tai halkeamiin piiloutuneita matoja, kovakuoriaisia ja niiden toukkia. Jotkin lajit, kuten amerikkalaiset sapsuckerit, imevät puusta nektaria tai mahlaa.
- Naputtelu palvelee sekä ruokailua (kuoressa tai puussa piilevien hyönteisten etsintä) että lajienvälistä viestintää (drumming eli naputusparitus/territoria ilmoitus).
- Osa lajeista käyttää ravinnokseen myös marjoja, siemeniä tai hyönteisten lisäksi pientä selkärangattomia.
Pesimä ja lisääntyminen
Tikat kaivavat yleensä itse pesäkoloja puunrunkoihin tai paksuihin oksiin. Kolo tarjoaa suojan saalistajilta ja säältä, ja se voi olla tärkeä pesäpaikka myös monille muille lajeille, kun tikka on poikasvaiheessa tai pesän hylättyään.
- Pesäkolo kaivetaan tavallisesti pehmeämpään puuaineseen tai kuolevaan puuhun.
- Useimmilla lajeilla pesueet ovat suhteellisen pieniä; munien määrä ja poikasten kehitys vaihtelevat lajin mukaan, mutta useilla lajeilla munien määrä voi olla esimerkiksi 3–8.
- Poikaset kuoriutuvat alkeellisesti höyhenpeitteisinä ja riippuvaisina vanhemmistaan useita viikkoja.
Levinneisyys ja elinympäristö
Kuten edellä todettu, Picidae-heimo on laaja ja lajeja löytyy lähes kaikilta mantereilta lukuun ottamatta tiettyjä Gondwanan alueita. Lajikohtaiset vaatimukset elinympäristön suhteen vaihtelevat: jotkut lajit vaativat ikivanhoja metsiköitä ja runsaasti lahoa puuta, kun taas toiset sopeutuvat hakkuualueisiin, metsänreunoihin tai jopa kaupunkiympäristöihin.
Monille lajeille lahopuun ja kookkaiden pesäpuiden saatavuus on elintärkeää.
Käyttäytyminen ja viestintä
Tikat ovat usein territoriaalisia ja käyttävät naputusta sekä ääntelyä kommunikoidakseen. Naputus toimii sekä parin houkuttelussa että varoituksena muille yksilöille. Monet lajit liikkuvat pystysuunnassa puunrungoilla ja oksilla, ja jotkut lajit osaavat myös tehdä pitkiä vaelluksia tai muuttavat säännöllisesti.
Esimerkkejä ja merkittäviä lajeja
Suomessa tavattavia ja tunnettuja tikkalajeja ovat mm. käpytikka (Dendrocopos/Dryobates-suvussa), pikkutikka ja palokärki. Maailmalla tunnettuja ryhmiä ovat mm. pikkutikat (piculets), vryneckit (wrynecks) sekä sapsuckerit (suurperheessä erityyppisiä sap-syöjiä).
Uhanalaisuus ja suojelu
Vaikka monet tikat ovat yleisiä ja sopeutuvaisia, suuri osa lajeista kärsii metsien häviämisestä, pirstoutumisesta ja vanhojen puiden katoamisesta. Erityisesti ne lajit, jotka tarvitsevat vanhoja metsiä tai runsaasti lahopuuta, ovat alttiita vähenemiselle.
- Uhkat: metsien hakkuu, metsien yhtenäisyyden pirstoutuminen, pesäpaikkojen väheneminen ja paikalliset muutokset elinympäristössä.
- Suojelutoimet: vanhojen metsien ja lahopuun säilyttäminen, pesäkolojen suojelu, suojelualueiden perustaminen sekä pesälaatikoiden asentaminen paikoille, joissa luonnollisia pesäkolonpaikkoja on vähän.
- Pikku- tai alueellisesti uhanalaisten lajien tilannetta seurataan ja kartoitetaan, ja tarvittaessa toteutetaan elinympäristöä parantavia toimenpiteitä.
Ihmisen ja tikkojen yhteiselo
Tikat nähdään usein tärkeinä metsien terveyden indikaattoreina, koska ne hakeutuvat syömään lahottajia ja hyönteisiä, jotka voisivat muuten vahingoittaa puita. Pesäkolojen kautta ne tarjoavat myös elintilaa monille muille lajeille kuten lepakoille, pikkulinnuille ja nisäkkäille.
Yhteenveto: Picidae-heimoon kuuluvat tikkalinnut ovat monimuotoinen ja ekologisesti merkittävä linturyhmä. Niiden sopeutumiskyky on suuri, mutta monet lajit tarvitsevat edelleen suojelua, erityisesti vanhojen metsien ja lahopuun säilyttämistä, jotta niiden monimuotoisuus voidaan turvata tuleville sukupolville.
Tikkojen jäykistetty pyrstö auttaa niitä kiipeilemään ja etsimään ruokaa. Häntä käytetään apuvälineenä. Tässä mustapyrstöinen liekopää lepää ruokaa etsiessään ja käyttää häntäänsä tukena.
Uros hoitaa poikasiaan.
Tikkojen ruokailun synnyttämiä reikiä, Gatineau Park, Quebec
norsunluunsyöjä
Habits
Kaikki tikkojen erityispiirteet (piirteet) ovat sopeutumista niiden elintapoihin.
Picidae-heimon jäsenillä on vahvat nokat, joiden avulla ne voivat porata ja rummuttaa puita, ja pitkät tahmeat kielet, joilla ne voivat irrottaa ruokaa. Pikulettien ja räkättirastasien nokat ovat lyhyemmät ja vähemmän vahvat ja terävät kuin puukiipijöillä, mutta niiden morfologia on hyvin samankaltainen.
Tavat toimivat pääasiassa puiden rungoilla, ja ne pysyvät paikallaan jäykkien pyrstösulkiensa avulla. Pikkulepinkäiset ja räkättirastas elävät pääasiassa oksilla, eikä niillä ole jäykkiä pyrstöhöyheniä.
Puun nokkiminen pitää taltan kaltaisen kärjen terävänä. Pienemmän nokkansa vuoksi monet pikulit ja räkättirastas etsivät lahopuuta useammin kuin puukiipijät. Pitkät tahmeat kielet, joissa on harjaksia, auttavat lintuja tarttumaan ja poimimaan hyönteisiä syvältä puun kolosta. Vuonna 2004 julkaistut yksityiskohtaiset tutkimukset osoittivat, että kieli kietoutuu saaliin ympärille ennen kuin se vedetään ulos.
Aivovaurioiden ehkäiseminen
Moniin haukkojen ravinnonhankinta-, lisääntymis- ja merkinantokäyttäytymisiin kuuluu rummutus ja vasarointi nokan avulla. Jotta nopeat ja toistuvat hidastukset eivät vahingoittaisi aivoja, tikoilla on useita aivoja suojaavia mukautuksia. Näihin kuuluvat aivojen pieni koko, aivojen suuntaaminen kallon sisällä (mikä levittää aivojen ja kallon välistä kosketuspinta-alaa) ja kosketuksen lyhyt kesto.
Niiden nokan ylä- ja alaosan eri pituudet (alaosa on pidempi) ohjaavat iskun voimaa alaspäin, poispäin aivoista. Lisäksi tikan aivot ovat kallossa, jossa on epätasaisia, sienimäisiä levyjä, jotka vaimentavat iskuja. Kolmanneksi tikoilla on erityinen kieliluu, joka ulottuu niiden nokasta, kiertyy kallon päälle ja ympäröi aivot kokonaan. Tämä pitää aivot paikallaan. Aivojen liikkuminen kallon sisällä iskun aikana aiheuttaa aivotärähdyksen enemmän kuin itse isku. Jos aivot pysyvät paikallaan, loukkaantumisriski vähenee huomattavasti.
Muut mukautukset
Millisekuntia ennen puun kosketusta paksuuntunut silmänrajakalvo sulkeutuu ja suojaa silmää lentäviltä roskilta. Myös sieraimet on suojattu; ne ovat usein raonmuotoiset, ja niitä peittävät erityiset höyhenet.
Tikoilla, pikkutikoilla ja sulkasääskillä on kaikilla zygodactyl-jalat. Näissä jaloissa on neljä varvasta, joista ensimmäinen ja neljäs osoittavat taaksepäin ja toinen ja kolmas eteenpäin. Tämä jalka-asetelma sopii hyvin puiden raajoihin ja runkoihin tarttumiseen. Tämän perheen jäsenet voivat kävellä pystysuoraan puunrunkoa pitkin. Vahvojen kynsien ja jalkojen lisäksi puukiipijöillä on lyhyet vahvat jalat. Tämä on tyypillistä linnuille, jotka ruokailevat säännöllisesti rungoilla. Kaikkien puukiipijöiden paitsi pikulettien ja räkättirastasien pyrstö on jäykistetty, ja kun lintu istuu pystysuorilla pinnoilla, pyrstö ja jalat toimivat yhdessä tukeakseen sitä.
Wrynecks
Jynx-suvun puukiipijät ovat kaksi vanhaan maailmaan kuuluvaa pientä puukiipijälajia.
Ne ovat hyvin samankaltaisia kuin oikeat tikit, mutta niiltä puuttuvat jäykät pyrstösulat, joita tikit käyttävät kiipeillessään puihin. Ne istuvat todennäköisemmin oksalla kuin pystyssä olevalla rungolla. Niiden nokka on lyhyempi ja vähemmän tikarimainen kuin oikeilla tikoilla. Niiden pääasiallinen saalis ovat muurahaiset ja muut hyönteiset, joita ne löytävät lahoavasta puusta tai lähes paljaasta maaperästä. Ne käyttävät pesäpaikoiksi uudelleen tikankoloja sen sijaan, että ne tekisivät omia kolojaan. Munat ovat valkoisia, kuten monilla kolopesijöillä.
Nämä linnut voivat kääntää päätään lähes 180 astetta. Kun niitä häiritään pesässä, ne käyttävät tätä käärmeenomaista pään kiertämistä ja sihisevää ääntelyä uhkailunäyttönä. Tämä outo käyttäytyminen johti siihen, että niitä käytettiin noituudessa, jossa ne siis langettivat "kirouksen" jollekin.
Pikkulepinkäinen
Kysymyksiä ja vastauksia
K: Millä nimellä puukiipijöitä ja sen lähisukulaisia kutsutaan?
V: Niitä kutsutaan Picidae-heimoksi, johon kuuluvat piculetit, wryneckit ja sapsuckerit.
K: Millaisia lintuja Picidae-heimoon kuuluu?
V: Ne ovat melkein vesilintuja.
K: Missä Picidae-heimon jäseniä voi tavata?
V: Picidae-heimon jäseniä tavataan kaikkialla maailmassa lukuun ottamatta Australiaa, Uutta-Seelantia, Madagaskaria ja Etelämannerta.
K: Millaisissa elinympäristöissä useimmat Picidae-heimon jäsenet elävät?
V: Useimmat lajit elävät metsissä tai metsäisissä elinympäristöissä.
K: Kuinka monta sukua kuuluu järjestykseen Piciformes?
V: Piciformes-heimossa on kahdeksan elävää sukua.
K: Mitä DNA-sekvenssianalyysit ovat osoittaneet Picidae-heimosta?
V: DNA-sekvenssianalyysit ovat osoittaneet, että ne ovat kladi.
K: Mitä uhkia Picidae-heimoon kohdistuu?
V: Monet lajit ovat uhanalaisia tai vaarantuneita elinympäristön häviämisen tai elinympäristön pirstoutumisen vuoksi.
Etsiä