Maurice Harold Macmillan, Stocktonin 1. jaarli, OM, PC (10. helmikuuta 1894 - 29. joulukuuta 1986), oli konservatiivinen valtiomies ja merkittävä 1900-luvun brittipoliitikko. Hän toimi Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerinä vuosina 1957–1963. Myöhemmin hänelle myönnettiin aatelisarvo Stocktonin jaarlina (Earl of Stockton) vuonna 1984.

Varhainen elämä ja ura

Macmillan syntyi varakkaaseen kustantajasukuun ja opiskeli ensin yksityisesti ja myöhemmin Oxfordin kaltaista yliopistoympäristöä lähentelevissä piireissä. Hän palveli Grenadier Guardsissa ensimmäisen maailmansodan aikana, minkä jälkeen paluu siviiliuralle johti työskentelyyn perheen kustantamossa. Politiikkaan hän tuli mukaan voitettuaan paikan parlamenttiin vuoden 1924 parlamenttivaaleissa. Hän menetti paikkansa vuoden 1929 vaaleissa, mutta palasi eduskuntaan jälleen vuonna 1931.

Sotavuodet ja ulkopoliittinen nousu

Toisen maailmansodan aikana Winston Churchill nimitti Macmillanin Välimeren alueen residenssiministeriksi, jolloin hän toimi tärkeänä välittäjänä Churchillin ja Britannian joukkojen välillä Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Välimeren sotatoimet ja alueen poliittinen merkitys antoivat Macmillanille kansainvälistä kokemusta ja vahvistivat hänen asemaansa kansallisessa politiikassa.

Sodan jälkeen Macmillan eteni hallituksen kärkeen: hän toimi ensin ulkoministerinä ja myöhemmin valtiovarainministerinä Sir Anthony Edenin hallituksessa. Edenin erottua Suezin kriisin seurauksena vuonna 1957 Macmillan valittiin hänen seuraajakseen sekä pääministeriksi että konservatiivipuolueenjohtajaksi.

Pääministerikausi 1957–1963

Macmillanin johtama kausi tunnetaan taloudellisesta noususta, matalasta työttömyydestä ja yleisestä elintason paranemisesta. Hallituksen aikana kansantalous kasvoi nopeasti, mikä lisäsi kotitalouksien hyvinvointia ja kodin omistamisen yleistymistä, vaikka kasvu oli ajoittain epätasaista ja ulkoinen maksutase aiheutti huolta.

  • Heinäkuussa 1957 pidetyssä Bedfordin puheessa Macmillan julisti, että kansa ei ole koskaan ollut niin hyvässä asemassa — lausahdus, joka kiteytti 1950-luvun vaurastumisen ja nousseen kulutustason.
  • Hän edisti dekolonisaatiota ja hyväksyi siirtymäkauden, jossa entiset imperiumin alueet saivat itsenäistyä; tämän ilmaisuna tunnetaan hänen vuonna 1960 lausumansa "Wind of Change" -puhe eteläisessä Afrikassa.
  • Ulko- ja puolustuspolitiikassa Macmillan piti yllä läheisiä suhteita Yhdysvaltoihin; vuonna 1962 saavutettu Nassau-sopimus varmisti Britannialle ydinaseiden kantaman uudistamisen (Polaris), mikä vahvisti maan asemaa.
  • Hän nosti Britannian Euroopan talousyhteisöön (EEC) liittymisen esiin ja hallitus haki jäsenyyttä vuonna 1961, mutta hanke jäi kesken, kun Ranskan presidentti Charles de Gaulle kielsi Britannian liittymisen vuonna 1963.

Poliittiset haasteet ja ero

Vaikka Macmillanin aikakausi alkoi suotuisasti, hänen hallitustaan heikensivät skandaalit ja poliittiset vaikeudet 1960-luvun alussa. Vuoden 1963 Profumo-affääri, joka paljasti yhteyksiä ministerin ja turvallisuuskysymyksiin liittyvien henkilöiden välillä, heikensi luottamusta hallitukseen. Lisäksi toistuvat maksutaseongelmat ja poliittinen vastustus tekivät tilanteesta vaikean.

Macmillan erosi syyskuussa 1963 vedoten heikentyneeseen terveyteen ja poliittiseen tilanteeseen. Häntä seurasi johtajana Alec Douglas-Home.

Perintö ja myöhemmät vuodet

Macmillanin perintö on monipuolinen: hän on muistettu sekä talouskasvun ja kotitalouksien hyvinvoinnin ajasta että tärkeistä ulkopoliittisista ratkaisuista, kuten dekolonisaatiosta ja läpimurron hakemisesta EEC-suhteissa. Hänen aikansa vahvisti myös Britannian transatlanttisia suhteita ja varmisti osaltaan maan puolustuskyvyn ydinaseinfrastruktuurin kautta.

Myöhempinä vuosinaan Macmillan kirjoitti muistelmateoksia ja seurasi politiikkaa, kunnes kuoli 29. joulukuuta 1986. Hänet muistetaan yhtenä jälkiteollisen Britannian muutoskauden keskeisistä johtajista.