Lawrence Oates – Terra Nova -retkikunnan brittiläinen upseeri ja uhraus
Lawrence Oates — Terra Nova -retkikunnan kapteeni, joka uhrautui Etelämantereella pelastaakseen toverinsa. Tarina rohkeudesta, kylmästä kohtalosta ja marttyyriudesta.
Lawrence Edward Grace "Titus" Oates eli kapteeni Lawrence Oates (17. maaliskuuta 1880 – 16. maaliskuuta 1912) oli brittiläinen ratsuväen upseeri ja Etelämantereen tutkimusmatkailija. Hän osallistui Robert Falcon Scottin johtamaan Terra Nova -retkikuntaan (1910–1913) ja kuoli retkikunnan paluumatkalla vuonna 1912. Oates oli tunnettu hevosharrastuksestaan ja ratsuväen taustastaan, ja häntä pyydettiin mukaan erityisesti ponien ja hevosten hoitamiseen sekä kuljetusjärjestelyihin ekspeditiolla.
Tausta ja sotilaspalvelus
Oates toimi brittien ratsuväessä, missä hän sai laaja-alaista kokemusta hevosten hoidosta ja kenttäoloista. Tämä kokemus oli yksi syy, miksi hänet valittiin Terra Nova -retkikuntaan: ponit olivat retkikunnan tärkeä vetoväline raskaiden varusteiden ja ruokavarastojen siirrossa. Oates’n sotilastausta muodosti myös osan hänen mainettansa itsekurista ja kestävyydestä.
Terra Nova -retkikunta ja matkanteko etelään
Terra Nova -retkikunta saapui Etelämantereelle vuonna 1911, ja retkikunnan tavoite oli saavuttaa Etelänapa. Polaarijoukkioon kuuluivat muun muassa Robert Falcon Scott, Edward Adrian Wilson, Henry Robertson Bowers, Edgar Evans ja Lawrence Oates. Joukkue saavutti Etelänavan 17. tammikuuta 1912, mutta löysi paikalta tiedon Roald Amundsenin ehtineen sinne ensin. Paluumatka oli ankara: sääolosuhteet, väsymys, puutteellinen ravinto ja sairaudet heikensivät retkeläisiä.
Sairastuminen, uhraus ja kuolema
Retkikunnan paluumatkalla Oates kärsi vakavista paleltumista ja lähtökohtaisesti myös kuoliota uhkaavista vammoista jalkojen alueella. Hänen tilansa hidasti etenemistä ja uhkasi koko pienen ryhmän selviytymistä. 16. maaliskuuta 1912 Oates käveli tiettävästi pois teltasta ja lähti teltastaan kohti lumimyrskyyn, tietoisena siitä, että hänen poistumisensa paransi muiden mahdollisuuksia selviytyä. Hänen kuolemaansa pidetään laajasti uhrautumisena. Hänen kerrotaan sanoneen ennen poistumistaan kuuluisan lauseen: "Lähden vain ulos — saatan viipyä jonkin aikaa." Lausahdus on jäänyt symboliksi itseantavaisuudesta; tosin sen tarkka sanatapahtuma on osin myyttinen ja kirjallisuudessa vahvistettu etenkin Scottin päiväkirjamerkintöjen kautta.
Retkikunnan loppu ja jälkimaine
Edgar Evans menehtyi aiemmin paluumatkalla, ja lopulta Scott, Wilson ja Bowers kuolivat myöhemmin maaliskuussa 1912. Heidän kohtalonsa ja Oates’n teko tulivat laajasti julkisuuteen, kun etsintäjoukkue löysi heidän jäänteensä ja päiväkirjat myöhemmin samana vuonna. Oates’n uhrautuminen nousi nopeasti esimerkkinä sotilaallisesta kunnianhimosta ja itsekurista, ja hänen tarinansa on muistettu niin kirjallisuudessa, elokuvissa kuin kunnianosoituksina Britanniassa ja muissa maissa.
Perintö
Lawrence Oates on jäänyt historiaan esimerkkinä yksilön uhrista toisten hyväksi äärimmäisissä oloissa. Hänen nimensä yhdistetään usein keskusteluihin moraalista vastuusta, johtajuudesta ja selviytymisestä ankarissa olosuhteissa. Häntä muistetaan useilla muistomerkeillä, kirjoituksissa ja elokuvissa, ja hänen tarinansa on osa laajempaa tarinaa Terra Nova -retkikunnan koettelemuksista ja Etelänavan tutkimushistoriasta.
Varhainen elämä
Oates syntyi Putneyssä, Lontoossa, Englannissa vuonna 1880. Hänen vanhempansa olivat William ja Caroline Oates. Hänen perheensä oli rikas. He olivat omistaneet maata Gestingthorpessa, Essexissä, satojen vuosien ajan. Hänen isänsä muutti perheen sinne, kun lapset olivat pieniä. Hänellä oli vanhempi sisko nimeltä Lillian, joka meni naimisiin irlantilaisen laulajan ja näyttelijän kanssa. Hänen setänsä oli luonnontieteilijä ja Afrikan tutkimusmatkailija. Oates opiskeli Eton Collegessa, mutta jätti sen vajaan kahden vuoden jälkeen huonon terveyden vuoksi. Sen jälkeen hän kävi armeijan koulua Eastbournessa.
Retkikunta etelänavalle
Vuonna 1910 hän liittyi Robert Falcon Scottin retkikuntaan etelänavalle. Hänet valittiin, koska hän oli työskennellyt hevosten parissa. Hän huolehti yhdeksästätoista ponista, jotka vetivät matkan ruokaa kuljettavia rekiä. Scott valitsi sitten Oatesin viiden miehen joukkueeseen, joka kulki viimeisen matkan navalle.
Kapteeni Scott, kapteeni Oates ja 14 muuta lähti perusleiristä 1. marraskuuta 1911. Scott lähetti 895 mailin (1 440 km) matkan aikana osan miehistön jäsenistä takaisin joukkueina. Tammikuun 4. päivänä 1912 jäljellä oli enää Scottin ja Oatesin viisihenkinen joukkue, joka käveli viimeiset 167 mailia (269 km) navalle.
Tammikuun 18. päivänä 1912 he saavuttivat navan. He huomasivat, että norjalainen tutkimusmatkailija Roald Amundsen ja hänen ryhmänsä olivat päihittäneet heidät ja päässeet ensimmäisenä navan tuntumaan. Teltan sisällä oli Amundsenin viesti, jossa hän kertoi saavuttaneensa etelänavan 14. joulukuuta 1911.
Lawrence Oates hoitamassa hevosia Terra Nova -retkikunnan aikana.
Paluumatka
Paluumatkalla Scottin joukkueella oli monia ongelmia: erittäin huono sää, huono ruokahuolto, kaatumisvammoja, keripukki ja paleltumia. Helmikuun 17. päivänä 1912 Edgar Evans kuoli päävammaan pudottuaan syvään jäähalkeamaan muutamaa päivää aiemmin.
Oatesin jalat olivat pahasti paleltuneet. Hän heikkeni muita nopeammin. Scott kirjoitti päiväkirjaansa 5. maaliskuuta: "Oatesin jalat ovat surkeassa kunnossa.... Sotilasparka on lähes lopussa." Muut eivät halunneet jättää häntä taakseen. Tämä aiheutti sen, että joukkue myöhästyi paluusta. Ruoka ja polttoaine olivat loppumassa. Maaliskuun 15. päivänä Oates kertoi ystävilleen, että hän ei voinut jatkaa. Hän pyysi heitä jättämään hänet makuupussiinsa, mutta he kieltäytyivät. Hän matkusti vielä muutaman kilometrin sinä päivänä, mutta hänen tilansa huononi sinä yönä.
Kuolema
Seuraavana aamuna herättyään Oates käveli teltasta ulos lumimyrskyyn ja -40 °C:n lämpötilaan ja kuoli. Scott kirjoitti päiväkirjaansa: "Tiesimme, että Oates-parka käveli kuolemaansa, mutta vaikka yritimme taivutella häntä, tiesimme, että se oli rohkean miehen ja englantilaisen herrasmiehen teko."
Scott ja kaksi muuta kävelivät vielä 20 mailia (32 km). Sitten heidät pysäytti raju lumimyrsky 20. maaliskuuta. He kuolivat yhdeksän päivää myöhemmin, kun he olivat jääneet telttaansa sään vuoksi ja heikkoina, kylminä ja nälkäisinä. Etsintäpartio löysi heidän jäätyneet ruumiinsa 12. marraskuuta 1912.
Oatesin ruumista ei koskaan löydetty. Etsintäpartio jätti lähelle paikkaa, jossa he arvelivat hänen kuolleen, kasan kiviä ja ristin. Nämä sanat oli jätetty: "Täällä kuoli urhea herrasmies, kapteeni L. E. G. Oates, - Maaliskuussa 1912, palatessaan navalta, hän käveli vapaaehtoisesti kuolemaansa lumimyrskyssä yrittäessään pelastaa tovereitaan vaikeuksien kourissa."
Oatesin poronnahkainen makuupussi löytyi. Se on nyt Scottin polaaritutkimuslaitoksen museossa Cambridgessa muiden retkikunnan esineiden kanssa.
Viimeiset sanat
Scott kirjoitti päiväkirjaansa, että ennen kuin Oates lähti teltasta ja käveli kohti kuolemaansa, hän sanoi: "Menen vain ulos, ja se voi kestää jonkin aikaa".
Etsiä