Luonnonhistoria on luonnonvaraisten kasvien ja eläinten sekä niiden elinympäristöjen tutkimusta. Siihen sisältyvät myös ne geologian osa-alueet, joita voidaan tutkia maastossa.

Luonnontieteilijöiden työ on havainnointia, tulkintaa, keräilyä ja luokittelua, ei niinkään kokeita. Luonnonhistoriaa tutkivia henkilöitä kutsutaan luonnontieteilijöiksi. CharlesDarwin oli naturalisti. He olivat ensimmäisten joukossa tutkimassa maailmaa. He olivat ensimmäisiä, jotka tutkivat Amazonista ja muita trooppisia paikkoja. Luonnontieteilijät löytävät uusia lajeja ja luokittelevat kasveja ja eläimiä. He tutkivat ekologiaa.

Luonnontieteilijät kehittivät joitakin teoreettisia ajatuksia, jotka olivat arvokkaita. He huomasivat, että elävät olennot sopivat enemmän tai vähemmän niiden elämään. Tämä oli sopeutumista. He huomasivat eläinten välisen kamppailun olemassaolosta. He uskoivat voivansa nähdä alemmista eläimistä ylempiin eläimiin ulottuvan ketjun, jonka he uskoivat olevan Jumalan työtä. Ajatus siitä, että tällaiset asiat voisivat tapahtua luonnollisin keinoin, alkoi nousta esiin 1700-luvulla, ja siitä tuli enemmistön näkemys Charles Darwinin aikana.

Ennen Darwinia useimmat luonnontieteilijät eivät pitäneet itseään tiedemiehinä. Kun he tarkastelivat luontoa, ehkäpä tutkimusmatkailijoina, he tarkastelivat kaikkea. He tarkastelivat maata, ihmisiä, kasveja ja eläimiä. Darwinin jälkeen he pitivät itseään tiedemiehinä. Darwin kutsui itseään jo varhain geologiksi. Huxley oli anatomi. Hooker oli kasvitieteilijä. Lyell oli geologi. Myös heidän koulutuksensa muuttui. He suorittivat usein luonnontieteellisen tutkinnon. Tällainen koulutus oli harvinaista ennen Darwinia.

Luonnontieteilijät olivat koulutettuja amatöörejä; tiedemiehet ovat koulutettuja ammattilaisia. Muutos tapahtui hitaasti 1800-luvulla. Itse sana tiedemies keksittiin vuonna 1837 William Whewellin toimesta. Sitä ennen termi oli luonnonfilosofi (fysikaalisten tieteiden osalta) tai luonnonhistorioitsija (biologisten tieteiden ja geologian osalta). Naturalisti on lyhenne sanoista natural historian tutkija.

Työtavat ja välineet

Luonnonhistorian työtavat perustuvat kenttähavaintoihin, näytteiden keräämiseen ja niiden dokumentointiin. Perinteisiä menetelmiä ovat muun muassa havaintopäiväkirjat, piirrokset, näytteiden säilytys herbaarioissa ja museokokoelmissa sekä lajien kuvaus ja vertailu olemassa oleviin kokoelmiin. Nykyään kenttätyössä käytetään lisäksi GPS-paikannusta, digitaalikameroita, kaukoputkia, kameraverkkoja ja erilaisia seurantalaitteita. Laboratoriossa tutkitaan esimerkiksi rakenteita, biokemiaa ja DNA:ta, mikä täydentää perinteistä taksonomiaa.

Historia lyhyesti

Luonnonhistorian juuret ovat kaukana: monet antiikin ja keskiajan tutkijat kirjoittivat luonnon havainnoinnista ja lajeista. 1700–1800-luvuilla eliöiden kuvaus ja luokittelu kehittyivät nopeasti. Tutkimusmatkat ja kokoelmat (esim. museot ja herbaaristit) olivat keskeisiä uuden tiedon lähteitä. Tunnettuja naturalisteja ja varhaisia tieteentekijöitä olivat esimerkiksi CharlesDarwin sekä hänen aikalaisensa, joita mainitaan myös edellä. 1800-luvulla luonnontieteet ammattimaistuivat: syntyivät yliopistokoulutukset, tieteelliset seurat ja erikoistuneet tutkijanroolit.

Luonnonhistorian merkitys nykypäivänä

Luonnonhistorialla on edelleen suuri merkitys monilla aloilla:

  • Monimuotoisuuden kartoitus ja lajien kuvaus ovat perusedellytyksiä luonnonsuojelulle.
  • Luontotiedot tukevat ympäristövaikutusten arviointia ja luonnonvarojen kestävää käyttöä.
  • Pitkäaikaisaineistot auttavat seuraamaan ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristömuutosten vaikutuksia.
  • Museot, herbaarit ja tietokannat säilyttävät vertailuaineistoa ja palveluja tutkijoille sekä yleisölle.

Esimerkkejä tehtävistä

  • Lajiston inventoinnit ja uuteen lajiin liittyvien näytteiden kuvaus
  • Fossiilien keruu ja paleontologinen tutkimus
  • Ekologiset kenttäkokeet ja seurantatutkimukset (esim. lintulaskennat, kasvillisuusseuranta)
  • Taksonomia ja järjestelmätiede: lajien nimeäminen ja sukulaisuussuhteiden selvittäminen
  • Säilytys ja kokoelmien hoito museoissa ja herbaarioissa
  • Kansalaistiede ja opetustyö: vapaaehtoiset havainnoijat tuottavat arvokasta dataa

Opiskelu ja urat

Luonnontieteiden opiskelu yliopistossa antaa perustan kenttätyölle, taksonomialle, ekologialle ja geologialle. Monet luonnonhistorian parissa toimivat ovat tutkijoita, museotyöntekijöitä, ympäristöasiantuntijoita tai luontokartoittajia. Myös harrastajilla on merkittävä rooli: koulutettu amatööri tai harrastaja voi tehdä tärkeitä löytöjä, osallistua seurantaprojekteihin ja auttaa tiedon keruussa.

Yhteenveto

Luonnonhistoria yhdistää havainnoinnin, näytteiden keruun ja lajien luokittelun kosketuspinnaksi luonnon moninaisuuteen. Perinteinen naturalisti‑työ on kehittynyt moderniksi, monialaiseksi tieteeksi, jossa sekä kenttäosaaminen että nykyaikaiset laboratoriomenetelmät ovat tärkeitä. Tietoa kerätään ja hyödynnetään luonnonsuojelussa, tutkimuksessa ja kansalaisten luonnontuntemuksen lisäämisessä.