Brown v. Board of Education II (usein Brown II) oli korkeimman oikeuden vuonna 1955 päättämä tapaus. Edellisenä vuonna korkein oikeus oli tehnyt päätöksen Brown v. Board of Education, joka teki rotuerottelun kouluissa laittomaksi. Monet täysin valkoiset koulut Yhdysvalloissa eivät kuitenkaan olleet noudattaneet tätä päätöstä eivätkä vieläkään olleet integroineet (päästäneet mustia lapsia kouluihinsa). Tuomioistuin määräsi Brown II -päätöksessä, että koulujen oli integroitava koulunsa "kaikin mahdollisin keinoin".

Brown II:ssa korkein oikeus asetti myös säännöt siitä, mitä koulujen oli tehtävä segregaation poistamiseksi. Lopuksi se selitti, miten Yhdysvaltojen hallitus varmistaisi, että koulut todella poistaisivat segregaation.

Tausta ja päätöksen pääpiirteet

Alkuperäinen Brown- päätös annettiin 17. toukokuuta 1954 ja siinä korkein oikeus katsoi, että erilliset koulujärjestelmät olivat "perustaltaan epätasa-arvoisia". Koska käytännön toimet ja aikataulu integraation toteuttamiseksi vaativat lisäohjeita, asia palautettiin uudelleen käsiteltäväksi. Brown II annettiin 31. toukokuuta 1955, ja sen tarkoituksena oli määrätä keinot ja menettelyt, joilla Brown I:n periaatteet saatettaisiin käytäntöön.

Mitä tuomioistuin määräsi?

  • Korkein oikeus kehotti, että paikalliset koulunviranomaiset ja piirit laativat konkreettisia suunnitelmia segregaation poistamiseksi.
  • Tapaukset palautettiin alueellisille liittovaltion tuomioistuimille (district courts) valvomaan ja hyväksymään nämä suunnitelmat sekä seuraamaan niiden toteutusta.
  • Ratkaisussa annettiin, että integraatio tuli tapahtua "with all deliberate speed" — suomeksi usein käännettynä joko "kaikin mahdollisin keinoin" tai "kaikin viivyttelemättä mutta harkiten". Tätä fraasia tuomioistuin käytti antaakseen joustavuutta paikallisten olosuhteiden huomioon ottamiseen.
  • Korkein oikeus salli district courtien ottaa huomioon paikalliset olosuhteet ja edistymisen vaiheet, mutta jätti niille myös vastuuta aktiivisesta valvonnasta ja määräysten antamisesta.

Vaikutukset ja kriittinen arvio

Brown II:n "all deliberate speed" -muotoilu osoittautui monitulkintaiseksi ja tarjosi joillekin etelävaltioiden poliitikoille ja koululautakunnille keinoja viivyttää integraatiota. Seurasi laajaa vastarintaa ja niin kutsuttua "massive resistance" -liikettä monissa osavaltioissa. Useissa tapauksissa liittovaltion tuomioistuimet joutuivat antamaan yksityiskohtaisia määräyksiä ja aikatauluja, ja tarvittiin myöhempiä lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia toimenpiteitä, kuten 1960-luvun kansalaisoikeuslainsäädäntö (esim. Civil Rights Act 1964), jotta integroituminen edistyi pysyvästi.

Toteutus käytännössä

Brown II ei antanut yhtä yhtenäistä aikataulua tai yhdenmukaista mallia: käytännön toimet vaihtelivat piireittäin. Usein liittovaltion tuomioistuimet määräsivät asteittaisia suunnitelmia, oppilassiirtoja, kouluverkkojen uudelleenjärjestelyjä ja muita toimia. Joissain paikoissa liittovaltion viranomaiset joutuivat puuttumaan tilanteeseen voimakeinoin (esimerkiksi Little Rockin tapaus 1957, jolloin liittovaltion joukkoja käytettiin integraation turvaamiseksi).

Merkitys nykypäivänä

Brown II oli ratkaiseva siirto Brown I:n periaatteiden toimeenpanossa, koska se loi oikeudellisen järjestelmän, jossa liittovaltion tuomioistuimilla oli aktiivinen valvontatehtävä. Samalla se kuitenkin osoitti, että oikeudellinen voitto ei automaattisesti takaa nopeaa sosiaalista muutosta — poliittinen tahto ja täytäntöönpanon keinot ovat ratkaisevia. Päätös on yhä keskeinen osa Yhdysvaltojen koulutuksen ja kansalaisoikeuksien historiaa ja oikeuskäytäntöä.