Charleville-musketti

Historia

Noin vuonna 1630 ranskalainen Marin le Bourgeoys (noin 1550-1634) loi ensimmäisen "aidon" kivilukon, jota kutsutaan myös "ranskalaiseksi lukoksi". Bourgeoys oli Ranskan kuningas Ludvig XIII:n palveluksessa, jolle hän loi kivilukkomekanismin. Kivilukkomusketteja valmistettiin 1600-luvun aikana monenlaisia malleja.

Vuonna 1717 valmistettiin alkuperäinen "Charleville"-kivilukkomusketti Ranskan armeijaa varten. Siitä tuli ensimmäinen vakiomusketti, joka annettiin kaikille joukoille. Vaikka sitä kutsutaankin oikeammin ranskalaiseksi jalkaväkimusketiksi tai ranskalaiseksi muskettimusketiksi, nämä musketit tunnettiin myöhemmin nimellä "Charleville-musketit". Ne nimettiin Charleville-Mézièresissä, Ardenneissa, Ranskassa sijaitsevan asevaraston mukaan. Ranskalaisen jalkaväen vakiomuskettia valmistettiin myös muun muassa Tullen, St. Etiennen ja Maubeugen Arsenalissa. Vaikka Charleville ei ole teknisesti oikea nimi näille musketeille, Charleville-nimen käyttö juontaa juurensa Yhdysvaltain vapaussotaan, jolloin amerikkalaiset kutsuivat kaikkia muskettimalleja Charlevilleiksi. On huomattava, että näiden muskettien nimeäminen ei ole johdonmukaista. Joissakin viitteissä ainoastaan mallia 1763 ja myöhempiä versioita kutsutaan Charleville-kivilukkomusketeiksi, kun taas toisissa viitteissä kaikkia malleja kutsutaan Charlevilleiksi. Charleville-musketin mallia hiottiin useita kertoja sen käyttöiän aikana. Charleville-muskettien myöhemmät mallit olivat käytössä vuoteen 1840 asti. Tällöin sytytyslukkojärjestelmät tekivät kivilukkomekanismin tarpeettomaksi.

Rakenneominaisuudet

Charleville-musketeissa oli sileäpiippuinen piippu. Kiväärit olivat rihlattuina tarkempia kuin musketit, mutta sotilaskomentajat suosivat taistelukentällä sileäpiippuisia kiväärejä. Molemmat tyypit käyttivät mustaruutia, joka aiheutti likaantumista. Koska luoti istui tiukemmin piippuun (aseisiin), kiväärit muuttuivat erittäin vaikeiksi ladata muutaman laukauksen jälkeen. Varhaisessa vaiheessa myös kiväärin pidemmällä kantamalla ja paremmalla tarkkuudella katsottiin olevan vain vähän arvoa taistelukentällä, joka peittyi nopeasti mustaruutisavun alle. Kuten kaikki sileäpiippuiset musketit, Charlevillen kivilukkomusketti oli tarkka vain noin 110 metrin (100 metrin) etäisyydelle mieskolonnaa vastaan tai 40-50 metrin (37-46 metrin) etäisyydelle yksittäistä miehen kokoista maalia vastaan.

Charlevillen 17,5 mm:n kaliiperin piippu oli hieman pienempi kuin sen tärkein kilpailija, brittiläinen .75 kaliiperin Brown Bess. Pienempi patruuna valittiin tarkoituksella, jotta painoa saataisiin vähennettyä kentällä. .69 kaliiperin kuulapatruunassa oli kuitenkin vielä tarpeeksi massaa ollakseen tehokas vihollissotilaita vastaan. Charlevillen varsi oli yleensä valmistettu pähkinäpähkinästä.

Charleville-musketteja ei käytetty taistelussa kuten nykyaikaisia kiväärejä. Sen sijaan Charleville-musketeilla, kuten Brown Bess -musketeillakin, ammuttiin joukkomuodostelmissa. Nykyaikaisessa sodankäynnissä pistimiä pidetään viimeisenä aseena. Mutta 1700-luvulla muskettien ampuminen vain tasoitti tietä bajonettirynnäkölle. Musketteja, joihin oli kiinnitetty pistimet, käytettiin haukityyppisenä aseena lähitaistelussa. Charlevillen yleinen pituus ja paino määräytyivät tämän käytön perusteella. Lyhyempää asetta ei voitu käyttää haukana, ja sen paino oli tasapainoilu sen välillä, että se oli tarpeeksi raskas käytettäväksi haukana tai nuijana, mutta tarpeeksi kevyt kannettavaksi ja käytettäväksi jalkaväessä.

Tulinopeus riippui sotilaan taidoista, mutta oli yleensä noin kolme laukausta minuutissa. Vuoden 1728 jälkeen Charlevillen 46,5 tuuman (1180 mm) piippu kiinnitettiin paikalleen kolmella piippuhihnalla, jotka tekivät siitä paljon tukevamman. Vuonna 1743 puinen haulikonvarsi korvattiin teräksisellä. Muita parannuksia tehtiin 1750- ja 1760-luvuilla. Vuoden 1763 malli todettiin liian raskaaksi. Vuonna 1766 se korvattiin kevyemmällä versiolla.