Yhdysvaltain vapaussota

Tausta ja syyt

Sota alkoi vuosien ongelmien jälkeen, joita Britannian imperiumin ja Pohjois-Amerikan siirtolaisten välillä oli ollut Ranskan ja intiaanien sodan (seitsemän vuoden sota) jälkeen. Kolmentoista siirtokunnan asukkaat eivät pitäneet monista Britannian hallituksen toimista, kuten suvaitsemattomista laeista. Monien vuosien ajan Britannian hallitus päätti, mitkä maat saivat käydä kauppaa siirtomaiden kanssa, sen sijaan että siirtomaat olisivat itse päättäneet asiasta. Monet siirtolaiset halusivat vapaata kauppaa.

Vuonna 1765 Britannian parlamentti tarvitsi rahaa maksaakseen Ranskan ja intiaanien sodan velan takaisin. Se hyväksyi lain nimeltä Stamp Act. Tämän lain mukaan siirtolaisten oli ostettava postimerkkejä laillisia papereita, sanomalehtiä ja jopa pelikortteja varten, kuten muutkin britit tekivät. Leimoista saadut rahat menivät kuninkaalle. Siirtomaat eivät noudattaneet tätä lakia. Siirtomaat kieltäytyivät jatkuvasti tekemästä sitä, mitä kuningas halusi. Bostonin teekutsut ja Bostonin verilöyly saivat ihmiset suuttumaan tilanteesta entistä enemmän. Britit lähettivät lisää sotilaita (joita siirtokuntalaiset kutsuivat punatakkeiksi loukatakseen heitä) pitääkseen siirtokunnat hallinnassaan, ja joskus heidän oli taisteltava. Vuonna 1774 britit hyväksyivät Intolerable Acts -lain rangaistakseen Bostonin siirtolaisia Bostonin teekutsujen vuoksi.

Kaikki siirtolaiset eivät halunneet lähteä Britannian imperiumista. Lojalistit eli toorilaiset pysyivät uskollisina Isolle-Britannialle. He eivät aikoneet muuttaa näkemyksiään. Patriootit eli whigit halusivat itsenäisyyttä. Ennen vallankumoussotaa suurin osa amerikkalaisista oli lojalisteja, mutta sen jälkeen suurin osa ihmisistä oli patriootteja.

Monet siirtolaiset kirjoittivat kirjeitä, joissa he ilmaisivat tunteensa. Thomas Paine kirjoitti kuuluisan pamfletin Common Sense, joka käsitteli itsenäisyyttä Britanniasta. Muut siirtomaajohtajat, kuten Benjamin Franklin, John Adams ja Thomas Jefferson, halusivat itsenäisyyttä.

Pohjoiset taistelut

Yhdysvaltain vapaussodan ensimmäiset taistelut olivat Lexington ja Concord. Yksi ensimmäisistä suurista taisteluista oli Bunker Hillin taistelu vuonna 1775. Sen jälkeen britit hallitsivat Bostonia. Samoihin aikoihin toinen Manner-Euroopan kongressi lähetti kuningas Yrjö III:lle oliivihaaravetoomuksen (jonka tämä hylkäsi) ja nimitti Yrjö Washingtonin armeijan johtajaksi. Vuoden 1776 alussa Washingtonin armeija ajoi britit pois Bostonista.

Muutamaa kuukautta myöhemmin Manner-Euroopan armeija ja William Howen johtamat brittijoukot kävivät New Yorkin ja New Jerseyn kampanjan. New Yorkin taistelujen aikana britit alkoivat käyttää Saksasta peräisin olevia hessiläisiä joukkoja. Vaikka siirtolaiset menettivät New Yorkin (britit pitivät sitä hallussaan koko loppusodan ajan), Washington pystyi pitämään suurimman osan armeijastaan. Jouluna 1776-77 Washington ylitti Delaware-joen ja voitti hessiläiset Trentonissa ja britit Princetonissa.

Vuonna 1777 britit hyökkäsivät Philadelphiaan, silloiseen Yhdysvaltain pääkaupunkiin. Philadelphiasta käytiin kaksi taistelua: Brandywine ja Germantown. Jälleen amerikkalaiset menettivät suuren kaupungin, mutta Washington pystyi pitämään suurimman osan armeijastaan. Samoihin aikoihin ranskalainen Lafayette liittyi Yhdysvaltain armeijaan. Vuonna 1778 britit lähtivät Philadelphiasta. Vuosien 1778 ja 1781 välillä useimmat Washingtonin ja brittien väliset taistelut olivat tuloksettomia (niillä ei ollut suurta sotilaallista vaikutusta).

Yksi tärkeimmistä taisteluista oli Saratogan taistelu vuonna 1777. Amerikkalaiset sotilaat Horatio Gatesin johdolla pakottivat britit antautumaan John Burgoynen johdolla. Tämä johti siihen, että Ranska ja Espanja liittyivät sotaan amerikkalaisten puolelle. Nämä voimakkaat maat taistelivat brittejä vastaan ympäri maailmaa. Vuosina 1778-1780 taisteltiin lännessä.

Amerikkalainen kauppalaiva John Paul Jones voitti myös useita meritaisteluja briteistä, mutta Ranskan laivasto kävi suurimman osan meritaisteluista. Amerikkalaiset yrittivät vallata Kanadan useita kertoja.

Etelän taistelut

Vuonna 1779 suuret taistelut siirtyivät Georgiaan ja Etelä-Carolinaan. Taistelujen levitessä pohjoiseen kenraali Nathanael Greene johti kapinallisten kampanjaa. Hän sai monet ihmiset etelässä ryhtymään lojalistien sijaan patriootiksi, ja hän voitti useita taisteluita brittejä vastaan.

Vuonna 1781 Washington ja ranskalainen kenraali Jean Rochambeau johtivat hyökkäystä brittijoukkoja vastaan Yorktownissa, Virginiassa. Tätä kutsuttiin Yorktownin taisteluksi. Kun heidän sotilaansa hävisivät tämän taistelun, britit antautuivat.

Britit jatkoivat taistelua ranskalaisia ja espanjalaisia vastaan kahden vuoden ajan ja voittivat Intiassa, Gibraltarilla ja muualla.

Sodan loppu

Amerikan vallankumous päättyi vuonna 1783, kun Pariisissa allekirjoitettiin rauhansopimus. Pariisin rauhansopimuksessa Britannian kuningas Yrjö III hyväksyi siirtomaiden itsenäisyyden ja tunnusti vastaperustetun valtion Amerikan yhdysvalloiksi.

Sopimuksessa luovutettiin myös kaikki maa-alueet, jotka Britannia sanoi omistavansa Appalakkien länsipuolella Mississippi-joelle asti, uudelle maalle. Tästä maasta tuli lopulta osa Yhdysvaltoja, ja se johti 35 uuden osavaltion perustamiseen (joista osa myöhemmin kapinoi osana Amerikan konfederaatiovaltioita), jotka muodostavat nykyään yhtenäiset Yhdysvallat. Monet lojalistit pakenivat Kanadaan.

Kuolemantapaukset

Kuten tavallista 1700-luvun sodissa, Amerikan vallankumouksen tappiot (kuolleet/haavoittuneet/tappiot/kiinni jääneet) tunnetaan huonosti. Toisin kuin Yhdysvaltain sisällissodan uhriluvut, jotka julkaistiin sanomalehdissä, vallankumoussodan uhrilukuja koskevat ilmoitukset löytyvät paikallisten kaupunkien historiateoksista; vallankumouksen kokonaistappiot ovat karkeasti arvioituja.