Abbasidien kalifaatti oli kolmas neljästä suuresta muslimikalifaatista Arabivaltakunnan alueella. Se syrjäytti Umayyadien kalifit kaikista muista paitsi Al-Andalusista. Sen perusti Muhammedin nuorimman sedän jälkeläinen Abbas ibn Abd al-Muttalib ja abbasidien valtaannousu huipentui vuonna 750. Monet vallankumoukselliset tapahtumat liittyivät tuon ajan taisteluihin ja liikkeisiin, joiden yhteydessä mainitaan myös Harran. Pian valtaannousun jälkeen dynastian keskus siirtyi länsimaailman laskentatavalla merkittävään kaupunkiin, kun kalifi al‑Mansur perusti uuden pääkaupungin Bagdadiin vuonna 762, ja Bagdadista tuli pian koko valtakunnan hallinnollinen ja kulttuurinen keskus.

Kulttuuri ja hallinto

Abbasidien valtakausi merkitsi islamilaisen kulttuurin ja tieteen kukoistusta, jota kutsutaan usein islamilaiseksi kultakaudeksi. Bagdadissa perustettiin muun muassa akateemisia instituutioita ja käännöskeskuksia, tunnetuimpana Bayt al‑Hikma (viisauden talo). Siellä ja muualla hautomossa syntyi merkittäviä edistysaskelia matematiikassa, tähtitieteessä, lääketieteessä, filosofiaa ja kirjallisuudessa. Tunnettuja tutkijoita, kuten al-Khwarizmi ja al-Razi, vaikutti tätä perinnettä vahvistaen niiden tieteenalojen juurtumista ja leviämistä.

Hallintoa kehitettiin monitasoiseksi: kalifi säilytti uskonnollisen ja symbolisen auktoriteetin, mutta käytännön vallan hoito oli yhä enemmän visiriensä, paikallisten provinssien hallitsijoiden ja myöhemmin sotilaallisten johtajaryhmien käsissä. Abbasidien armeija hyötyi erityisesti uusista sotilasrekruutinlähteistä, kuten turkkilaisista sotilaista, jotka myöhemmin nousivat poliittiseksi voimaksi.

Talous ja kauppa

Abbasidien valtakunta hyötyi sijainnistaan maan ja meren kauppareittien solmukohdassa. Silkki- ja meritiekauppa yhdistivät Bagdadin Keski‑Aasiaan, Intiaan, itäiseen Afrikkaan ja Välimeren alueelle. Talouden ja verojärjestelmien kehittyminen mahdollisti suurten kaupunkien ylläpidon ja kulttuuriprojektien rahoittamisen.

Hajoaminen ja ulkopaineet

Keskeinen keskushallinto alkoi heiketä noin 800–900‑luvuilla, kun alueellinen autonomia kasvoi. Abbasidien nominalistinen valta säilyi, mutta käytännön hallintovastuu siirtyi paikallisille dynastioille ja sotilasliittoutumille. Tärkeitä esimerkkejä ovat muun muassa Tulunidien, Ikhshididien, Samanidien, Buyidien ja myöhemmin Seljukien nousu. Lopulta keskushallinnon johtoasema päättyi vuonna 1258, kun mongolivalloittaja Hulagu‑kaani ryösti Bagdadin ja viimeinen merkittävä bagdadilainen kalifi tapettiin. Abbasidit kuitenkin säilyttivät muodollista uskonnollista legitimiteettiä: myöhemmin heidät asennettiin Mamlukkien Kairon suojeluksessa uudeksi kalifiperheeksi, ja he jatkoivat uskonnollisissa tehtävissään Egyptissä aina 1500‑luvulle saakka.

Kilpailevat kalifaattivaatimukset

Abbasidien valtakauden aikana heidän yksinoikeuttaan kalifina haastettiin useaan kertaan. Fatimidien dynastia, joka kuului shiˤa-suuntaukseen ja jonka perustajaksi katsotaan Ubayd Allah al-Mahdi Billah, julisti itsensä kalifiksi vuonna 909 ja perusti erillisen kalifaattilinjan Pohjois‑Afrikkaan. Fatimidit alkoivat hallita alueita, jotka kattivat aluksi osia nykyisestä Marokosta, Algeriasta, Tunisiasta ja Libyasta, ja laajensivat myöhemmin valtaansa valloittamalla Egyptin ja alueita Palestiinassa. Fatimidien vaikutus ulottui myös kauemmas, ja heidän uskonnollinen ja poliittinen läsnäolonsa vaikutti alueisiin, jotka nykyisin kuuluvat muun muassa osiin Pakistania ja laajemmin itäiseen islamilaiseen maailmaan. Fatimidien dynastia päättyi lopulta vuonna 1171, kun Ayubidien johtaja Salah ad-Din (Saladin) lakkautti sen ja palautti Sunnalaisuuden Egyptissä.

Samaan aikaan Umayyadien dynastia säilytti asemansa Iberian niemimaalla: heidän hallitsijansa julistivat Cordoban kalifaatin vuonna 929 (Abd al‑Rahman III) ja pitivät sen muodollista kalifiutta kunnes Cordoban valtion sisäinen hajaannus johti kalifaatin romahtamiseen vuonna 1031.

Perintö

Abbasidien perintö näkyy islamilaisen kulttuurin ja tieteen pitkäkestoisessa vaikutuksessa: heidän aikanaan käännettiin ja säilytettiin antiikin tieteellistä perintöä, luotiin omia tieteellisiä ja filosofisia suuntia, ja syntyi kaupunkikulttuuria, joka vaikutti koko Lähi‑itässä ja sen ulkopuolella. Vaikka poliittinen valta hajosi ja ulkopuoliset vallat lopulta katkaisivat bagdadilaisen keskushallinnon, abbasidinen perinne säilyi keskeisenä osana islamilaisen sivilisaation historiaa.