Rashidun, 632-661 jKr.
Abu Bakr, Muhammedin ensimmäinen seuraaja, nimitti kuolinvuoteellaan Umarin seuraajakseen, ja muslimiyhteisössä vallitsi yksimielisyys hänen valinnastaan. Hänen seuraajansa Uthman Ibn Affan valittiin valitsijamiesten neuvostossa (Majlis). Pian jotkut pitivät häntä kuitenkin pikemminkin "kuninkaana" kuin vaaleilla valittuna johtajana. Oppositioryhmän jäsenet tappoivat Uthmanin. Sitten Ali otti vallan. Hän oli monien keskuudessa hyvin suosittu, mutta Egyptin maaherrat eivät hyväksyneet häntä kalifiksi. Myöhemmin jopa osa hänen omasta kaartistaan oli häntä vastaan. Hän joutui kahteen suureen kapinaan ja hänet murhattiin vain viisi vuotta kestäneen myrskyisän valtakauden jälkeen. Tämä ajanjakso tunnetaan nimellä Fitna eli ensimmäinen islamilainen sisällissota.
Uthmanin sukulainen ja Syyrian kuvernööri (Wali) Muawiyah oli yksi Alin haastajista. Alin kuoleman jälkeen hänestä tuli kalifi. Hänen alaisuudessaan kalifaatista tuli ensimmäistä kertaa perinnöllinen virka. Hän perusti Umayyadien dynastian.
Alueilla, jotka olivat aiemmin olleet Persian tai Bysantin vallan alla, kalifit alensivat veroja, tarjosivat laajemman paikallisen autonomian, laajemman uskonnonvapauden juutalaisille ja alkuperäiskansojen kristityille ja toivat rauhan kansoille, jotka olivat demoralisoituneita ja tyytymättömiä Bysantin ja Persian vuosien sodankäynnin aiheuttamien tappioiden ja raskaiden verojen vuoksi.
Umayyadit, 661-750 jKr.
Umayyadien aikana kalifaatti kasvoi maantieteellisesti nopeasti. Islamilainen hallinto laajeni länteen Pohjois-Afrikan ja Hispanian halki ja itään Persian kautta ja lopulta Sindhiin ja Punjabiin nykyisessä Pakistanissa. Tämä teki siitä yhden historian suurimmista yhtenäisvaltioista ja yhden harvoista valtioista, jotka ovat koskaan ulottaneet suoran vallan kolmelle mantereelle (Afrikka, Eurooppa ja Aasia). Vaikka se ei hallinnut koko Saharaa, Saharan Afrikka osoitti kalifille kunnioitusta yleensä erilaisten paimentolaisten berberiheimojen kautta.
Umayyadien dynastia ei saanut yleistä kannatusta muslimiyhteisössä, mikä johtui suurelta osin siitä, että heitä ei valittu shuran kautta. Jotkut kannattivat Al-Zubayrin kaltaisia merkittäviä varhaismuslimeja, kun taas toiset olivat sitä mieltä, että vain Muhammedin klaanin, Banu Hashimin, tai hänen oman sukupuunsa, Alin jälkeläisten, jäsenten olisi pitänyt hallita. Umayyadeja vastaan oli lukuisia kapinoita, ja myös Umayyadien riveissä oli erimielisyyksiä (erityisesti Yamanin ja Qaysin välinen kilpailu). Lopulta Banu Hishamin kannattajat ja Alin suvun kannattajat yhdistyivät kukistaakseen Umayyadit vuonna 750. Shiˤat ˤAlī, "Alin puolue", joutuivat kuitenkin jälleen pettymään, kun Abbasidien dynastia otti vallan, sillä Abbasidit polveutuivat Muhammedin sedästä `Abbas ibn `Abd al-Muttalibista eivätkä Alista. Tämän pettymyksen jälkeen shiˤat ˤAlī erosi lopulta enemmistönä olleista sunnimuslimeista ja muodosti nykyisin useita shiˤa-kirkkokuntia.
Umayyad-kalifaatti nousi islamilaisen maailman hallitsijaksi. Vaikka he säilyttivät sasanialaisten hallintokäytännöt, Umayyadit pitivät islamia ensisijaisesti arabien uskontona ja suhtautuivat varovaisesti persialaiseen kulttuuriin. He pakottivat käyttämään arabian kieltä Persiassa, mikä johti keskipersian tai pahlavin aakkosten häviämiseen uuden, tähän päivään asti käytössä olleen arabian/persian aakkoston hyväksi. He yrittivät sulauttaa persialaiset samaan tapaan kuin he olivat "arabisoineet" ja sulauttaneet egyptiläiset ja assyrialaiset, mutta paljon huonommalla menestyksellä.
Kalifaatti Hispaniassa
Umayyadien kaudella Hispania oli Syyrian Damaskoksesta käsin hallittavan Umayyadien kalifaatin kiinteä maakunta. Myöhemmin kalifaatin voittivat abbasidit, ja Al-Andalus (tai Hispania) erosi Bagdadissa sijainneesta abbasidikalifista ja muodosti oman kalifaatin. Córdoban kalifaatti (خليفة قرطبة) hallitsi Iberian niemimaata Córdoban kaupungista käsin vuosina 929-1031. Tälle ajanjaksolle oli ominaista huomattava menestys teknologian, kaupan ja kulttuurin alalla; monet Espanjan mestariteoksista rakennettiin tänä aikana, mukaan lukien kuuluisa Córdoban suuri moskeija. Kalifin arvonimen (خليفة) sai Abd-ar-Rahman III 16. tammikuuta 929; aiemmin hänet tunnettiin nimellä Córdoban emiiri (أمير قرطبة). Kaikki Córdoban kalifit kuuluivat Umayyad-dynastiaan; sama dynastia oli pitänyt Córdoban emiirin titteliä ja hallinnut suunnilleen samaa aluetta vuodesta 756 lähtien. Kalifaatin valtakausi tunnetaan muslimien läsnäolon kukoistuskautena Iberian niemimaalla, ennen kuin se jakautui taifaksi. Espanjassa oli merkittävä alkuperäinen muslimiväestö vuoteen 1610 asti, jolloin katolilaisten käynnistämä Espanjan inkvisitio onnistui karkottamaan kaikki espanjalaisen muslimiväestön (moriskot) tai juutalaisväestön jäänteet.
Abbasidit, 750-1258 jKr.
Abbasidien kalifien sukupolvi jatkui katkeamattomana yli kolmen vuosisadan ajan, mikä lujitti islamilaista hallintoa ja edisti suurta älyllistä ja kulttuurista kehitystä Lähi-idässä. Vuoteen 940 mennessä abbasidien johtaman kalifaatin valta oli hiipumassa, kun muut kuin arabit, erityisesti Luoteis-Afrikan berberit, turkkilaiset ja myöhemmin Egyptin mamlukit 1200-luvun jälkipuoliskolla saivat vaikutusvaltaa ja sulttaanit ja emirit itsenäistyivät yhä enemmän. Kalifaatti säilyi kuitenkin sekä symbolisena asemana että islamilaista maailmaa yhdistävänä yksikkönä.Abassidien dynastian aikana abassidien vaatimukset kalifaatista eivät jääneet kyseenalaistamatta. Fatimidien dynastiaan kuulunut shiialainen Ubayd Allah al-Mahdi Billah, joka väitti polveutuvansa Muhammedista tämän tyttären kautta, vaati kalifin arvonimeä vuonna 909, mikä loi erillisen kalifien linjan Pohjois-Afrikassa. Aluksi Fatimidien kalifit kattoivat Marokon, Algerian, Tunisian ja Libyan, mutta laajensivat hallintoaan seuraavien 150 vuoden ajan ja valtasivat myös Egyptin ja Palestiinan, ennen kuin Abbassidien dynastia pystyi kääntämään tilanteen ja rajoittamaan Fatimidien vallan Egyptiin. Fatimidien dynastia päättyi lopulta vuonna 1171. Umayyadien dynastia, joka oli selvinnyt hengissä ja tullut hallitsemaan Espanjan muslimiprovinsseja, sai takaisin kalifin arvonimen vuonna 929 ja pysyi vallassa, kunnes se kukistettiin vuonna 1031.
Varjokalifaatti, 13.-16. vuosisata jKr.
Vuonna 1258 Hulagu-kaanin johtamat mongolijoukot valloittivat Bagdadin ja teloittivat abbasidikalifi al-Musta'simin. Abbasidien suvun elossa oleva jäsen asetettiin kolme vuotta myöhemmin Kairossa kalifiksi mamlukien sulttaanikunnan suojeluksessa; tämän kalifien linjan valta rajoittui kuitenkin seremoniallisiin ja uskonnollisiin asioihin, ja myöhemmät muslimihistorioitsijat kutsuivat sitä "varjo"-kalifaatiksi.
Ottomaanit, 16.-20. vuosisata jKr.
Ottomaanien hallitsijat tunnettiin ensisijaisesti nimellä sulttaani, ja joskus he käyttivät myös nimitystä kalifi. Mehmed II ja hänen pojanpoikansa Selim I käyttivät sitä perustellakseen islamilaisten maiden valloituksiaan. Osmanien valtakunnan koon ja voiman kasvaessa Osmanien hallitsijat Selim I:stä alkaen alkoivat vaatia itselleen kalifin valtaa.
Osmanien hallitsijat käyttivät "kalifin" titteliä symbolisesti useaan otteeseen, mutta se vahvistui, kun Osmanien valtakunta kukisti mamlukien sulttaanikunnan vuonna 1517 ja otti haltuunsa suurimman osan arabimaista. Viimeinen abbasidikalifi Kairossa, al-Mutawakkil III, vangittiin ja kuljetettiin Istanbuliin, jossa hän tiettävästi luovutti kalifaatin Selim I:lle.
Osmanien hävittyä sodan Venäjän keisarikuntaa vastaan he allekirjoittivat rauhansopimuksen Venäjän kanssa vuonna 1774. Sulttaanin oli luovutettava Venäjän keisarikunnalle suuria alueita, myös sellaisia, joilla oli paljon muslimiväestöä, kuten Krim. Sulttaani Abdul Hamid I otti kuitenkin diplomaattisen voiton nimittämällä itsensä Venäjän muslimien suojelijaksi osana rauhansopimusta. Venäjä puolestaan oli ottomaanien valtakunnan kristittyjen suojelija. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun eurooppalainen suurvalta tunnusti ottomaanien kalifin poliittisen merkityksen ottomaanien rajojen ulkopuolella. Vaikka Osmanien rajat supistuivat, Osmanien kalifin valta kasvoi.
Noin vuonna 1880 sulttaani Abdul Hamid II otti arvonimen uudelleen käyttöön keinona torjua eurooppalaisen kolonialismin leviämistä muslimimaille. Brittiläisen Intian muslimit hyväksyivät hänen vaatimuksensa kiihkeimmin. Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Osmanien valtio oli Euroopan heikkoudestaan huolimatta suurin ja voimakkain itsenäinen islamilainen poliittinen kokonaisuus. Sulttaani nautti kuitenkin jonkin verran valtaa myös kutistuvan valtakuntansa rajojen ulkopuolella Egyptin, Intian ja Keski-Aasian muslimien kalifina.
Khilafat-liike, 1920 jKr.
Osmanien kalifaattia puolustava Khilafat-liike levisi 1920-luvulla Britannian siirtomaavallan alueille Aasiassa. Se oli erityisen vahva Britannian Intiassa, jossa se muodosti Intian muslimien kokoontumispaikan ja oli yksi monista Britannian vastaisista intialaisista poliittisista liikkeistä, jotka saivat laajaa kannatusta. Sen johtajiin kuuluivat Maulana Mohammad Ali, hänen veljensä Shawkat Ali sekä Abul Kalam Azad, Mukhtar Ahmed Ansari ja Hasrat Mohani. Se toimi jonkin aikaa liittoutuneena hinduyhteisöjen kanssa, ja sitä tuki Mohandas Karamchand Gandhi, joka oli Central Khilafat Committee -järjestön jäsen. Liike menetti kuitenkin vauhtinsa johtajiensa pidätyksen tai pakenemisen jälkeen, ja pääorganisaatiosta irtautui useita sivuhaaroja.
Kalifaatin loppu, 1924 jKr.
Turkin tasavallan ensimmäinen presidentti Mustafa Kemal Atatürk lakkautti 3. maaliskuuta 1924 osana uudistuksiaan perustuslain nojalla kalifaatin instituution. Sen valtuudet Turkissa siirrettiin vastaperustetun Turkin tasavallan Turkin suurelle kansalliskokoukselle (parlamentille), ja arvonimi on sittemmin jäänyt pois käytöstä. Vuonna 2014 Irakin ja Levantin islamilainen valtio vaati arvonimeä, mutta useimmat muslimit eivät hyväksyneet sitä.
ääntäminen ). Kyseessä on henkilö, jota pidetään islamilaisen profeetan Muhammedin poliittis-uskonnollisena seuraajana ja koko muslimiyhteisön johtajana.
