Englannin renessanssidraama: Elisabetin ja Jaakobin ajan teatteri

Tutustu Englannin renessanssidraamaan: Elisabetin ja Jaakobin ajan teatteri, Shakespearen ja Marlowen tuotanto, historialliset näytelmät sekä Lontoon varhaisteatterien vaikutus.

Englannin renessanssiajan draamaa kutsutaan joskus Elisabetin draamaksi, koska sen merkittävin kehitys alkoi Elisabet I:n toimikaudella vuosina 1558-1603. Tämä nimitys ei kuitenkaan kata koko ilmiötä: draama jatkui elinvoimaisena Elisabetin kuoleman jälkeen myös kuningas Jaakko I:n (1603-1625) ja hänen poikansa kuningas Kaarle I:n (1625-1649) hallituskausina. Tutkijat käyttävät Jaakobin valtakauden teatterista joskus termiä jaakkobaanidraama ja Kaarle I:n ajan näytelmistä karoliinidraama, mutta koko aikakaudesta puhuttaessa termit kuten englantilainen renessanssidraama tai -teatteri kuvaavat ilmiötä parhaiten. (Nämä nimitykset tulevat kuninkaiden latinankielisistä muodoista: Jaakobin nimi on "Jacobus" ja Kaarlen "Carolus".)

Tausta ja teatterin vakiintuminen

Vuosi 1576 oli käännekohta, sillä tuolloin Lontooseen rakennettiin ensimmäinen pysyvä teatterirakennus. Rakennusta kutsuttiin yksinkertaisesti "The Theatre"iksi, koska se oli tuolloin ainoa laatuaan Englannissa. Ennen pysyvien teatterien aikaa näytelmiä esitettiin erilaisissa julkisissa tiloissa: saleissa ja suurissa taloissa, majataloissa, toreilla, pihoilla ja muissa avoimissa paikoissa. Näyttelijäryhmät kiertelivät usein maaseudun ja kaupunkien välillä etsiessään yleisöä ja suojelusta.

Pysyvien teatterien myötä näyttelijäkunnat saattoivat toimia kiinteämmin, harjoitella ja kehittää esityksiään ilman jatkuvaa matkustamista. Lontoon teatterikenttä laajeni nopeasti: Curtain, The Rose, The Swan, The Globe ja muut teatterit tulivat pian The Theatren jälkeen. Kilpailevien talojen ja kasvavan yleisökysynnän vuoksi useammat kirjoittajat tuottivat uusia tekstejä täyttääkseen ohjelmiston.

Esitysympäristö ja yleisö

Englannin renessanssiteattereille oli tyypillistä avoin, kehä- tai kärjestetty lava (thrust stage), jonka etuosassa yleisö istui tai seisoi hyvin lähellä toimivaa näyttämöä. Halvat seisomapaikat (groundlings) sijaitsivat lavan edustalla pihalla, kun taas varakkaampi yleisö saattoi istua katetuissa galerioissa. Näin syntyi tiivis kontakti näyttelijöiden ja katsojien välille, ja esityksissä korostuivat konstailemattomat, sosiaalisesti monikerroksiset kohtaamiset.

Lavastus oli usein pelkistettyä ja viitteellistä: maisemat ja rekvisiitta viestittivät paikkaa ja tilannetta, mutta näyttelijäntyö, puvustus ja kielelliset keinot muodostivat esityksen pääosan. Erikoistehosteita käytettiin kuitenkin taitavasti: rumpujen, torvien, savun, valon ja koneiston avulla luotiin ilmapiirejä, tulikoe- ja harhautusefektejä sekä ylä- ja alalavan käyttöjä (trapdoorit yms.).

Näyttelijät, yritykset ja suojelus

Ammattiryhmiä eli "companies" oli useita, ja ne toimivat usein varakkaiden suojelijoiden tai hoveihin liittyvien nimikkeiden alla — esimerkiksi Lord Chamberlain's Menista tuli myöhemmin kuningas Jaakon suojeluksessa King's Men. Näyttelijäjoukot sisälsivät näyttelijöitä, laulajia, tanssijoita ja joskus tanssijapoikia naisrooleja esittämään, sillä nainenäyttelijöitä ei esiintynyt atribuutin aikana; kaikki naisroolit esittivät aikuiset miehet tai pojanäyttelijät.

Yritykset toimivat repertuaariperiaatteella: useita näytelmiä pidettiin ohjelmistossa ja niitä esitettiin toistuvasti useissa eri yhdistelmissä. Tämä edellytti monipuolista näyttelijäkenttää, kiinteitä roolikarttoja ja nopeita puvustuksen ja lavan muutoksia.

Kirjailijat, genret ja kielelliset tyylit

Näytelmäkirjailijat työskentelivät sekä klassisten draamamuotojen — tragedian ja komedian — että erityisesti englantilaista perinnettä kehittävän historiallisen näytelmän parissa. Historiallinen näytelmä käsitteli usein Englannin menneitä kuninkaita ja valtakausia; Shakespeare’n Rikhard III ja Marlowen Edvard II ovat tunnettuja esimerkkejä.

Muodoltaan näytelmät olivat usein runollisia. Varhaiset tekstit sisälsivät runsaasti riimillisiä jaksoja, mutta ajan myötä suosituimmaksi tuli riimitön tyhjä säkeistö (blank verse), joka tarjosi joustavan, puheenomaiseen ilmaisuun soveltuvan rytmin. Proosaa käytettiin erityisesti komedioissa ja arkipäiväisissä kohtauksissa, mikä loi kontrasteja ja toi erehtymättömän kielenvärin eri sosiaaliluokkien kuvaamiseen.

Laajaan tuotantoon kuului tragedioita, komedioita, historiallisia sarjoja sekä genrejä sekoittavia teoksia. Merkittäviä nimekkäitä draaman tekijöitä olivat Christopher Marlowe, Ben Jonson, John Webster, Beaumont ja Fletcher sekä ennen kaikkea William Shakespeare. Monissa tapauksissa näytelmiä kirjoitettiin yhteistyönä tai niitä muokattiin ja sovitettiin uudelleen yritysten tarpeisiin.

Kirjojen julkaisu ja tekstien säilyminen

Näytelmät julkaistiin usein yksittäisinä painoksina eli quartoina, ja vasta myöhemmin tehtiin laajempia kokoelmia. William Shakespearen teokset saivat ehkä näkyvimmän säilytysmuodon First Folion (1623) muodossa, joka oli ratkaiseva monien teksteistä säilymisen kannalta. Kustannustoiminta ja näytelmätekstien levitys vaikuttivat myös kirjoittajien maineeseen ja siihen, miten tekstejä muokattiin yleisölle sopiviksi.

Sulkeutuminen ja restauraation aika

Englannin renessanssiajan draama ja teatteri kasvoivat ja kehittyivät vuoteen 1642 asti, jolloin ne yhtäkkiä pysähtyivät. Englannin sisällissodan alkuvuosina kuningas Kaarlea vastaan taistelleet puritaanit saivat Lontoossa ja sen ympäristössä valtaa. Puritaanit pitivät teatteria moraalittomana ja syntisinä, ja syyskuun 2. päivänä 1642 he pakottivat Lontoon teatterit sulkemaan ovensa. Teatterit pysyivät pääsääntöisesti suljettuina suurimman osan ajasta vuoteen 1660 asti.

Sitten Englannin restauraatio toi mukanaan uuden kuninkaan, Kaarle II:n, joka antoi teattereiden avautua uudelleen. Vuodet 1642–1660 muokkasivat englantilaista yhteiskuntaa radikaalisti, ja restauraation aikana nousi uusi draamallinen maku ja tyyli, joka tunnetaan yleensä restauraatiodraamana tai restauraatioteatterina — toisinaan varhaisen renessanssiteatterin perintö kuitenkin jatkoi vaikuttamistaan myös uuteen aikaan.

Perintö ja vaikutus

Englannin renessanssidraamalla on ollut valtava vaikutus sekä myöhempään brittiläiseen draamaan että maailman kirjallisuuteen yleisemmin. Aikakauden teokset tutkivat vallankäyttöä, identiteettiä, moraalia, sukupuolta ja yhteiskuntaa tavoilla, jotka ovat edelleen ajankohtaisia. Tekstien kielellinen rikkaus, draamallinen rakenne ja näyttämölliset käytännöt ovat opiskeltuja ja esitettyjä yhä uudelleen, ja klassikot kuten Shakespeare ovat muodostuneet osaksi kansainvälistä kulttuuriperintöä.

Yhteenvetona: vaikka termit kuten Elisabetin draama tai jaakkobaanidraama voivat auttaa jäsentämään aikakausia, parhaiten ilmiötä kuvaa kokonaisvaltainen käsite englantilaisesta renessanssidraamasta ja teatterista — rikkaasta, monimuotoisesta ilmiöstä, joka vaikutti sekä oman ajansa yhteiskuntaan että myöhempiin sukupolviin.

Kysymyksiä ja vastauksia

K: Miksi englantilaista renessanssidraamaa joskus kutsutaan?

K: Milloin Lontoossa avattiin ensimmäinen pysyvä teatterirakennus?

K: Minkälaisia näytelmiä kirjoitettiin tänä aikana?

K: Miten näytelmiä tyypillisesti kirjoitettiin tänä aikana?

K: Miksi englantilainen renessanssiajan draama loppui yhtäkkiä vuonna 1642?

Kysymys: Millä nimellä restauraatiodraamaa tai -teatteria yleensä kutsutaan?

Hae kirjaimella