Englannin sisällissota | tapahtui 1600-luvun puolivälissä

Aiheuttaa

Taistelujen syyt liittyivät enimmäkseen valtaan, rahaan ja uskontoon.

Valta ja raha

1600-luvulla kuninkaalla oli paljon valtaa Englannissa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: hän saattoi nostaa veroja vain, jos Englannin parlamentti suostui siihen. Tämä johtui siitä, että parlamentti edusti herrasväkeä (keskiluokkaa), eikä kuningas voinut nostaa veroja ilman herrasväen apua. Myös Skotlannissa ja Irlannissa oli parlamentit, mutta niillä ei ollut läheskään yhtä paljon valtaa. Kun Skotlannin kuningas Jaakko VI peri kruunun (josta tuli Englannin Jaakko I), hän ei halunnut työskennellä parlamentin kanssa. Hän oli tottunut hallitsemaan Skotlannissa, jossa kuningas oli paljon vaikutusvaltaisempi. Jaakko I käytti myös enemmän rahaa kuin aiemmat kuninkaat ja kuningattaret.

Sekä Jaakob I että hänen poikansa Kaarle I uskoivat "kuninkaiden jumalalliseen oikeuteen", mikä tarkoitti, että he uskoivat Jumalan antaneen kuninkaille oikeuden tehdä mailleen mitä tahansa. Näiden kahden välillä oli kuitenkin ero: Jaakko I hyväksyi sen, että hän ei voinut aina saada haluamaansa, kun taas Kaarle I halusi aina saada tahtonsa läpi.

Tultuaan kuninkaaksi vuonna 1625 Kaarle I joutui nopeasti riitoihin parlamentin jäsenten kanssa. Vuosina 1629-1640 hän sulki parlamentin ja hallitsi ilman sitä. Tämä oli laillista, kunhan hän ei nostanut veroja. Hän käytti joitakin laillisia temppuja kerätäkseen rahaa ilman parlamentin palauttamista. Hän käytti esimerkiksi "laivarahaa", veroa, jonka rannikkokaupungit olivat maksaneet sota-aikoina. Kaarle I alkoi periä sitä kaikilta kaupungeilta, kun sotaa ei ollut. Tämä oli epäsuosittua, mutta tuomarit päättivät, että se oli laillista. Kuninkaan viholliset kutsuivat vuosien 1629 ja 1640 välistä ajanjaksoa "yhdentoista vuoden tyranniaksi".

Uskonto

Edellisellä vuosisadalla protestanttinen uskonpuhdistus ja Englannin irtautuminen katolisesta kirkosta olivat rohkaisseet uusiin ajatuksiin ja taisteluihin. Englannissa syntyi liike, jota kutsuttiin puritaaneiksi, koska he halusivat "puhtaan" uskonnon. He uskoivat, että Englannin kirkko muistutti liikaa roomalaiskatolista kirkkoa, josta se oli irtautunut. Erityisesti he eivät halunneet, että kirkossa olisi piispoja. Skotlannissa oli samanlainen liike. Skotlannin kirkolla oli myös piispoja, mutta sillä oli monia eroja Englannin kirkon kanssa.

Toisaalta Kaarle I ja arkkipiispa William Laud yrittivät muuttaa Englannin kirkkoa. He toivat takaisin suitsukkeet, kellot ja koristeet kirkkoihin. Nämä olivat asioita, jotka löytyivät katolisista kirkoista. Tämä huolestutti katolilaisuutta vihaavia ihmisiä, erityisesti puritaaneja. Kaarle I nai myös ranskalaisen prinsessa Henrietta Marian, joka oli katolilainen.

Build-up

Vuonna 1637 Kaarle I yritti ottaa Skotlannissa käyttöön uuden rukouskirjan, joka oli hyvin samankaltainen kuin englantilainen Book of Common Prayer, kysymättä asiasta Skotlannin parlamentilta tai kirkolta. Monet skotlantilaiset vihasivat rukouskirjaa, sillä he pitivät sitä yrityksenä muuttaa maansa uskontoa. Edinburghissa puhkesi mellakoita, ja levottomuudet levisivät koko Skotlantiin. Skotlannissa alkoi kapinaliike, joka tuli tunnetuksi nimellä Covenanters.

Vuonna 1639 kapina johti Skotlannissa piispojen sotiin. Sota maksoi niin paljon rahaa, että kuningas kutsui Englannissa koolle uuden parlamentin korottamaan veroja. Parlamentin jäsenet eivät kuitenkaan halunneet tehdä yhteistyötä Kaarlen kanssa, vaan he valittivat kuninkaan toimista (kuten laivarahoista) "yhdentoista vuoden tyrannian" aikana. Hän sulki parlamentin jälleen, mutta kuningas kamppaili pysäyttääkseen Covenantersin ilman uusia veroja. Toinen ongelma oli se, että monet englantilaiset olivat samaa mieltä covenantereiden kanssa eivätkä halunneet auttaa taistelemaan heitä vastaan. Covenanttien armeija hyökkäsi Englantiin ja marssi Northumberlandiin ja Durhamin kreivikuntaan. He kieltäytyivät lähtemästä, ellei heille maksettu rahaa.

Rahojen hankkimiseksi kuninkaalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kutsua koolle uusi parlamentti. Tämä tunnettiin nimellä "pitkä parlamentti". Yli kaksi kolmasosaa pitkän parlamentin valituista jäsenistä vastusti kuningasta. John Pym oli heidän johtajansa. Pitkä parlamentti hyväksyi lakeja, joilla estettiin kuningasta sulkemasta sitä, ja poisti monia kuninkaan liittolaisia. He jopa teloittivat hänen ystävänsä Straffordin jaarlin.

Vuonna 1641 Irlannissa puhkesi kapina. Kapinan aiheuttivat irlantilaiset katolilaiset, jotka pelkäsivät pitkän parlamentin protestantteja ja skotlantilaisia Covenanters-järjestöjä. Kuningas tarvitsi nyt rahaa taistellakseen tätä kapinaa vastaan, mikä vahvisti parlamenttia. Parlamentti ottaisi myös armeijan hallintaansa vuonna 1642.

Tammikuussa 1642 Kaarle I marssi vartijoiden kanssa parlamenttiin pidättääkseen viisi parlamentin jäsentä (mukaan lukien Pym), jotka olivat eri mieltä hänen kanssaan. Nämä viisi miestä saivat tietää Pymin tulosta ja pakenivat. Yksikään kuningas ei ollut koskaan aiemmin tunkeutunut parlamentin pääsaliin, ja monet jäsenet olivat järkyttyneitä siitä, että hän tekisi näin. Se oli katastrofi Kaarlelle. Hän ei saanut vihollisiaan kiinni, ja monet parlamentin jäsenet, jotka eivät olleet olleet kuninkaan vihollisia, alkoivat pelätä häntä. He päättivät, että ainoa tapa suojella itseään oli koota armeija kuningasta vastaan.

 
Maalaus, jossa kuningas Kaarle saapuu parlamenttiin pidättääkseen "viisi jäsentä". Kuningas Kaarle on polvistuvan miehen oikealla puolella.  


Kuningas Kaarle I  


Parlamentti kuningas Kaarle I:n aikana.  

Sodat

Ensimmäinen Englannin sisällissota (1642-46)

Vuoden 1642 puolivälissä molemmat osapuolet alkoivat matkustaa ympäri maata kerätäkseen kannattajia ja aseita. Elokuun 22. päivänä kuningas Kaarle nosti kuninkaallisen lipun Nottinghamissa. Näin hän ilmoitti olevansa sodassa parlamentin kanssa.

Kuningas sai enemmän kannatusta maaseudulla, maan köyhemmissä osissa sekä Pohjois- ja Länsi-Englannissa. Parlamentti sai enemmän kannatusta useimmissa kaupungeissa, satamissa, maan rikkaammissa osissa sekä Etelä- ja Itä-Englannissa. Salaa katolilaisia olleet ihmiset kannattivat enimmäkseen kuningasta. Kuninkaallinen laivasto ja useimmat puritaanit kannattivat parlamenttia. Jotkut alueet kannattivat parlamenttia paikallisten ongelmien, kuten The Fensin maankuivatustöiden vuoksi.

Royalistien armeijaa johti kuninkaan veljenpoika prinssi Rupert. Parlamentaaristen armeijoita johti aluksi Essexin jaarli. Royalistit päättivät yrittää taistella parlamentaristeja vastaan nopeasti, joten he menivät heitä vastaan Warwickshireen. Ensimmäinen suuri taistelu oli Edgehillin taistelu lokakuussa 1642. Taistelu päättyi tasapeliin. Kuningas yritti palata Lontooseen, mutta parlamentaristien armeija esti sen. Hän siirtyi armeijoineen Oxfordiin, jossa hänellä oli enemmän uskollisia kannattajia.

Sodan ensimmäinen vuosi sujui melko hyvin rojalistien kannalta. He vahvistivat pohjoisen ja lännen hallintaansa. He etenivät hitaammin Midlandsissa, vaikka he valloittivatkin Lichfieldin. Vuoden 1643 puolivälin jälkeen parlamentaristit alkoivat menestyä paremmin. He voittivat taisteluita Lincolnshiressä, idässä ja Newburyssa Lontoon länsipuolella.

Kuningas Kaarle teki sopimuksen irlantilaiskapinallisten kanssa taistelujen lopettamisesta Irlannissa ja vapautti sotilaita, jotka voisivat taistella hänen puolestaan. Parlamentti teki sopimuksen skotlantilaisten Covenantorien kanssa, jotka auttaisivat heitä. Parlamenttia auttoi myös lahjakas armeijanjohtaja Oliver Cromwell. Hän johti ratsuväen (ratsastajien) yksikköä nimeltä "Ironsides". Ironsides-joukot olivat paremmin organisoituja kuin useimmat ratsuväkiyksiköt, mikä teki niistä paljon parempia taistelijoita.

Skottien ja rautakautisten sotilaiden avustuksella parlamentti saavutti suuren voiton Marston Moorin taistelussa heinäkuussa 1644. He saivat Pohjois-Englannin hallintaansa. Royalistit olivat heikentyneet, mutta eivät vielä kukistuneet. He voittivat Lostwithielin taistelun Cornwallissa kukistaen Essexin sotilaat. He onnistuivat myös taistelemaan tasapeliin toisessa Newburyn taistelussa lokakuussa.

Vuonna 1645 parlamentti organisoi sotilaat Uuden mallin armeijaksi. Essexin jaarli korvattiin Sir Thomas Fairfaxilla. Oliver Cromwellista tuli Fairfaxin sijainen. Uuden mallin armeija oli paremmin järjestäytynyt kuin mikään sitä edeltänyt armeija. Se kukisti kuninkaan suurimman armeijan Nasebyn taistelussa kesäkuussa 1645. Suurin osa rojalistisotilaista jäi Nasebyssä vangiksi. Kuningas Kaarle pakeni Nasebystä, mutta jätti jälkeensä matkatavaransa, joiden sisällä oli kirjeitä. Parlamentaarikot avasivat ne ja saivat selville, että kuningas yritti saada apua Irlannin katolilaisilta ja katolisilta mailta. Kuningas menetti tämän vuoksi kannatuksensa.

Royalistien toinen pääarmeija kukistui Langportin taistelussa Somersetissa kuukautta myöhemmin. Parlamentaarikot ottivat haltuunsa Lounais-Englannin, jossa he olivat olleet heikkoja. Kuningas Kaarle yritti koota jäljellä olevat kannattajansa Midlandsissa. Monet Oxfordista Newark-on-Trentiin ulottuvalla alueella sijaitsevat linnoituskaupungit olivat yhä uskollisia hänelle. Toukokuussa 1646 Kaarle kohtasi skotlantilaisen armeijan Nottinghamshiressä. Skotit ottivat hänet vangiksi.

Englannin toinen sisällissota (1648)

Vaikka parlamentaarikot olivat voittaneet, he olivat eri mieltä siitä, miten maata tulisi johtaa. Yksi suuri kiista koski uskontoa. Useimmat parlamentin jäsenet halusivat presbyteerisen kansankirkon. Uuden mallin armeija kannatti sitä, että paikalliset kirkot saivat johtaa itseään ilman kansallista kirkkoa. Lyödyt rojalistit kannattivat olemassa olevaa Englannin kirkkoa, vaikka jotkut heistä olivatkin salaa katolisia. Sekä parlamentti että armeija yrittivät saada kuninkaan ja skotlantilaisten presbyteerien tuen. Kuningas Kaarle oli vankilassa, ja häntä välitettiin ryhmien välillä. Hän kieltäytyi tekemästä sopimusta kenenkään kanssa, koska uskoi, että vain hänellä oli oikeus hallita Englantia. Hän teeskenteli olevansa kiinnostunut sopimuksen tekemisestä samalla, kun hän suunnitteli ottavansa maan vallan takaisin. Erimielisyydet pahenivat, kun parlamentti yritti hajottaa Uuden mallin armeijan.

Toinen sota syttyi, kun jotkut skotlantilaiset presbyteerit (joita kutsuttiin Engageriksi) ja jotkut englantilaiset presbyteerit liittoutuivat kuninkaan kanssa. He suostuivat tukemaan häntä vastineeksi siitä, että Englannin ja Skotlannin kirkoista tehtäisiin presbyteerikirkkoja. Skotit tunkeutuivat Englantiin, ja eri puolilla Englantia puhkesi rojalistikapinoita. Osa kapinoista kukistettiin hyvin helposti. Walesin, Kentin, Essexin ja Cumberlandin kapinat olivat voimakkaampia, mutta Uuden mallin armeija kukisti ne. Royalistit ja skotit kukistettiin Prestonin taistelussa elokuussa 1648.

Kuningas Kaarle I:n teloitus

Uuden mallin armeija oli vallassa. Priden puhdistukseksi kutsutussa tapahtumassa armeijan eversti Thomas Pride poisti kaikki parlamentin jäsenet, jotka eivät olleet tukeneet armeijaa. Jäljelle jäi vain 75 jäsentä. Armeija asetti heidät maan johtoon, ja tätä parlamenttia kutsuttiin Rumpuparlamentiksi.

Rumpuparlamentti päätti, ettei se enää työskentelisi kuningas Kaarlen kanssa. He asettivat hänet syytteeseen. Oikeudenkäynnissä hänet todettiin 27. tammikuuta 1649 syylliseksi maanpetokseen ja kutsuttiin "tyranniksi, petturiksi, murhaajaksi ja julkiseksi viholliseksi". Hänet mestattiin kolme päivää myöhemmin.

Monet historioitsijat sanovat, että kuningas Kaarlen teloitus oli tärkeä hetki Englannin historiassa ja jopa läntisen maailman historiassa. Yksikään eurooppalainen monarkki ei ollut koskaan aiemmin joutunut oman kansansa tuomittavaksi. Muut Euroopan maat totesivat teloituksen olevan väärin, mutta ne eivät tehneet juuri muuta. Kaikki parlamentin jäsenet eivät kannattaneet teloitusta. Fairfaxin mielestä se oli väärin. Hän erosi Uuden mallin armeijan johtajan paikalta, ja hänen tilalleen tuli Oliver Cromwell.

Seuraava kuningas olisi ollut Kaarlen poika prinssi Kaarle, tuleva kuningas Kaarle II. Sen sijaan parlamentti ilmoitti, että Englannista tulisi tasavalta, jota kutsuttiin Englannin kansainyhteisöksi. Prinssi Kaarlesta voisi kuitenkin edelleen tulla Skotlannin kuningas.

Englannin kolmas sisällissota (1649-51)

Kolmas Englannin sisällissota oli itse asiassa enemmänkin skotlantilaisten ja englantilaisten armeijoiden välinen taistelu, ja suuri osa siitä käytiin Skotlannissa.

Vuonna 1649 Montrosen markiisi aloitti Skotlannissa kapinan kuningas Kaarle II:n tueksi. Montrosen tukemisen sijaan Kaarle päätti liittoutua skotlantilaisten Covenantorien kanssa. He pelkäsivät, että Englannin kansainyhteisö estäisi Skotlantia saamasta presbyteeristä kirkkoa. Skotlannin armeijat kukistivat Montrosen huhtikuussa 1650. Kesäkuussa Kaarle laskeutui Skotlantiin ja allekirjoitti sopimuksen skotlantilaisten Covenantorien kanssa.

Cromwell matkusti Skotlantiin ja saapui sinne seuraavassa kuussa. Seuraavan vuoden aikana hän otti haltuunsa Skotlannin suurimmat osat. Kun Kaarle pakeni Englantiin, Cromwell seurasi häntä ja jätti Yrjö Monckin saattamaan sodan voiton loppuun Skotlannissa. Kun tämä oli tehty, Skotlannista tuli osa Englannin kansainyhteisöä.

Kaarlen armeija marssi Englannin halki läntisille alueille, joilla rojalisteilla oli eniten kannatusta. He eivät kuitenkaan löytäneet niin paljon kannattajia kuin halusivat. Cromwell löysi heidät ja kukisti heidät Worcesterin taistelussa 3. syyskuuta 1651. Kaarle pakeni Alankomaihin. Hän palasi vasta vuonna 1660.

Irlannin kapina

Vuonna 1641 alkanut irlantilaiskapina jatkui vuoteen 1652 asti. Sitä vastaan taistelivat pääasiassa irlantilaiskatolilaiset englantilaisia parlamentaristeja, skotlantilaisia Covenantoreita ja Irlannin protestanttisia uudisasukkaita vastaan. Aluksi kapinalliset taistelivat myös englantilaisia rojalistien armeijoita vastaan, mutta tämä loppui pääosin syyskuun 1843 jälkeen. Seitsemän kuukautta kapinan alkamisen jälkeen kapinalliset perustivat oman hallituksen Kilkennyyn. Tämä tunnettiin nimellä Irlannin katolinen konfederaatio.

Vuonna 1649 Oliver Cromwell meni Irlantiin ja kukisti heidän kapinansa. Cromwell muistettiin Irlannissa raakalaismaisena valloittajana, erityisesti Droghedan piirityksessä tapettujen ihmisten suuren määrän vuoksi. Joitakin taisteluita jatkui Irlannissa vuoteen 1653 asti.

 
1800-luvun piirros Droghedan murhista.  


Marston Moorin taistelu, 1644  


Saksalainen piirros teloituksesta.  


Kartat rojalistien (punainen) ja parlamenttien (vihreä) hallussa olleista alueista Englannin ensimmäisen sisällissodan aikana.  

Sen jälkeen

Seuraavat yhdeksän vuotta

Sodat jättivät Englannin, Skotlannin ja Irlannin osaksi Englannin kansainyhteisöä, joka oli yksi harvoista Euroopan maista ilman monarkkia. Sotien päätyttyä Cromwell hajotti Rumpuparlamentin ja otti maan haltuunsa. Hän valitsi itselleen lordiprotectorin aseman kuninkaan sijasta, koska hänen mielestään maa ei tarvinnut toista kuningasta. Hänen hallitustaan kutsuttiin "protektoraatiksi" tai "kansainyhteisöksi". Vuosien 1649 ja 1660 välistä ajanjaksoa kutsutaan myös englantilaiseksi Interregnumiksi (eli kuninkaiden väliseksi ajaksi).

Oliver Cromwell hallitsi maata kuolemaansa asti vuonna 1658. Cromwellin poika, Richard, tuli lordi Protectoriksi. Armeija ei kuitenkaan pitänyt häntä hyvänä hallitsijana. Seitsemän kuukauden kuluttua armeija syrjäytti Richardin, ja toukokuussa 1659 se asetti uudelleen Rumpuparlamentin. Armeija ei kuitenkaan tullut toimeen myöskään Rumpuparlamentin kanssa, ja se hajotti sen toisen kerran. Pelättiin, että Englannilla ei olisi kunnollista hallitusta.

George Monck, armeijan keskeinen johtaja, järjesti uuden parlamentin valinnan. Uusi parlamentti päätti 8. toukokuuta 1660 palauttaa monarkian ja Kaarle II:n kuninkaaksi. Hän palasi Englantiin myöhemmin samassa kuussa. Tämä tapahtuma tunnetaan nimellä Englannin restauraatio. Skotlanti ja Irlanti palasivat omiksi valtioikseen, ja sotaa edeltäneet kirkot palasivat.

Pitkällä aikavälillä

Vaikka monarkia palasi, sisällissodalla oli pitkäaikaisia vaikutuksia. Sota teki selväksi, että Englannin monarkki ei voinut hallita ilman parlamentin tukea. Lakia ei muutettu monarkin vallan rajoittamiseksi (näin tehtiin vuoden 1688 loistavan vallankumouksen jälkeen). Historioitsijat pitävät sisällissotaa yhtenä vaiheena Englannin ja Skotlannin pitkällä matkalla yhden kuninkaan hallinnasta demokratiaksi.

Irlannissa kapinan kukistuminen vahvisti protestanttien valtaa. Tämä oli yksi syy siihen, että protestantit hallitsivat Irlantia 1600-luvun lopusta 1900-luvulle asti, vaikka suurin osa irlantilaisista oli katolilaisia.

 

Taktiikka

Englannin sisällissodassa käytettiin "hauki ja laukaus" -taktiikkaa. Näitä taktiikoita käytettiin useimmissa sodissa 1400-luvun lopusta 1600-luvun lopulle. Armeijat jaettiin kolmeen pääryhmään:

• Muskettisoturit: He ampuivat muskettityyppisellä aseella. Musketit eivät olleet yhtä tehokkaita tai helppokäyttöisiä kuin nykyaikaiset aseet.
• Pikemen: Heillä oli erittäin pitkä keihäs, jota kutsuttiin haukaksi. Heidän päätehtävänsä oli pysäyttää vihollisen ratsuväki.
• Ratsuväki: He olivat ratsastajia, jotka hyökkäsivät vihollisen muskettisotureita vastaan. Erittäin taitava ratsuväki saattoi hyökätä vihollisen keihäsmiehiä vastaan.

Royalisteilla oli aluksi parempi ratsuväki. Heidän ratsastajansa olivat nopeampia ja taitavampia. Prinssi Rupert oli taistellut kahdeksankymmenvuotisessa sodassa Alankomaissa ja käytti siellä saatuja kokemuksia ratsuväkensä parantamiseen. Joskus rojalistien ratsuväki ei kuitenkaan onnistunut toimimaan joukkueena. Edgehillin taistelussa monet heistä päättivät jahdata pakenevia sotilaita tai varastaa parlamenttien matkatavaravaunuista. Royalistit olisivat saattaneet voittaa tämän taistelun, jos heidän ratsuväkensä olisi pysynyt yhdessä.

Cromwellin "Ironside"-ratsuväki oli hitaampaa mutta toimi paremmin joukkueena. He auttoivat parlamentaristeja voittamaan joitakin tärkeitä taisteluita. Parlamentaarikoilla oli joskus ongelmana, että pikamiehet juoksivat karkuun, kun ratsuväki hyökkäsi heitä kohti. Cromwell ja Fairfax kouluttivat heidät pysymään paikallaan.