Kaarle I (1600–1649) — Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuningas

Kaarle syntyi Dunfermlinen palatsissa Fifessä Skotlannissa ennen kuin hänen isänsä nousi Englannin valtaistuimelle. Hänellä oli vanhempi veli, Henrik, joka oli älykäs, komea, suosittu ja rikas ja seuraava kruununperijä. Henrik kuoli äkillisesti vuonna 1612, ja hänen veljestään Kaarlesta tehtiin hänen tilalleen Walesin prinssi, mikä osoitti, että hän oli nyt kruununperijä. Kaarle oli vähemmän sopiva kuninkaaksi kuin Henrik oli ollut, koska hän oli pieni ja heikko eikä yhtä älykäs. Veljensä kuoleman jälkeen hänen läheisin ystävänsä oli Buckinghamin herttua George Villiers, joka oli myös hänen isänsä paras ystävä. Buckinghamin herttua oli hyvin vaikutusvaltainen ja rikas, mutta hän ei ollut suurimman osan tavallisesta kansasta suosiossa. Hän vei Kaarlen Espanjaan siinä toivossa, että hän löytäisi hänelle espanjalaisen prinsessan morsiameksi, mutta matkalla oli paljon ongelmia, eivätkä he saaneet Espanjan kuningasta suostuteltua antamaan tytärtään Kaarlelle vaimoksi. Kotimatkalla he menivät Ranskaan, ja siellä Kaarle tapasi Ranskan kuningasperheen. Ranskan prinsessoista nuorin oli Ranskan Henrietta Maria, ja Kaarle valitsi hänet myöhemmin vaimokseen.

Hänen uskontopolitiikkansa ja hänen avioliittonsa roomalaiskatolisen kanssa saivat aikaan sen, että Englannin puritaanien ja Skotlannin covenantereiden kaltaiset reformoidut ryhmät, jotka pitivät hänen näkemyksiään liian katolilaisina, eivät luottaneet häneen. Hän tuki "korkeakirkollisia" anglikaanisia kirkonmiehiä eikä auttanut protestanttisia joukkoja riittävästi kolmikymmenvuotisessa sodassa. Hänen yrityksensä pakottaa Skotlannin kirkko omaksumaan korkea-englantilaiset käytännöt vahvistivat Englannin ja Skotlannin parlamenttien asemaa ja olivat syynä hänen kaatumiseensa.

Kun Kaarlesta tuli kuningas, hän tarvitsi rahaa sotaan Espanjan kanssa, mutta parlamentti ei antanut sitä hänelle. Siksi hän hajotti parlamentin eikä kutsunut sitä koolle enää yhteentoista vuoteen, vuodesta 1629 vuoteen 1640. Tämä teki hänestä hyvin epäsuositun kansan keskuudessa, joka ei pitänyt erilaisista veroista, jotka sen oli maksettava suoraan kuninkaalle, koska parlamentti ei voinut äänestää hänelle annettavasta talousarviosta. Monet eivät myöskään pitäneet kuninkaan läheisimmästä neuvonantajasta, Canterburyn arkkipiispasta William Laudista, joka yritti pakottaa kaikki Englannissa käyttämään samaa anglikaanista rukouskirjaa ja pysäyttää monet muut protestanttiset uskontokunnat, jotka olivat tuolloin tulossa suosituiksi.

Kun kuningas ja arkkipiispa sitten yrittivät pakottaa Skotlannin, joka oli vielä protestanttisempi (kalvinistinen), hyväksymään rukouskirjan, siellä puhkesi aseellinen kapina. Nyt kun kuningas oli sodassa, hän tarvitsi enemmän rahaa kuin koskaan, joten hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kutsua parlamentti koolle uudelleen vuonna 1640. Parlamentin jäsenet, jotka olivat suuttuneet siitä, mitä oli tapahtunut 11 vuoden ajan, eivät halunneet antaa hänelle rahaa sotaansa varten. Sen sijaan he viettivät istunnon valittaen siitä, mitä maassa oli tapahtunut viimeisten 11 vuoden aikana. Niinpä Kaarle hajotti parlamentin uudelleen vain kolmen viikon kuluttua. Tästä syystä se tunnettiin lyhyenä parlamenttina.

Koska rahaa ei ollut tarpeeksi, Kaarle hävisi sodan pahasti ja joutui maksamaan skottien hyväksi vielä enemmän rahaa, jota hänellä ei ollut. Tämä merkitsi sitä, että hänen oli jälleen kerran kutsuttava koolle parlamentti, vaikka hän vihasikin sitä. Yksi ensimmäisistä asioista, jotka he tekivät, oli äänestää siitä, että kuninkaan oli kutsuttava parlamentti koolle, eikä hän voinut sulkea sitä jälleen. Kaarle ei voinut muuta kuin suostua. Tämä parlamentti tunnetaan nimellä pitkä parlamentti, koska se kesti lopulta kaksikymmentä vuotta, vuoteen 1660 asti.

Parlamentti ja kuningas alkoivat sitten riidellä siitä, kuka hallitsee armeijaa. Kummallakin osapuolella oli lopulta oma armeijansa, ja tämä johti vuonna 1642 alkaneeseen Englannin sisällissotaan. Parlamentin armeija sai tässä sodassa yliotteen, ja murskatappion jälkeen vuonna 1646 Kaarle lähti skottien luo hakemaan suojelua. Nämä päättivät kuitenkin luovuttaa hänet parlamentille vuonna 1647. Kaarle pakeni jossain vaiheessa ja meni Wightin saaren kuvernöörin luo suojelukseen, mutta sekin oli huono veto, koska hänkin oli parlamentin puolella ja vangitsi kuninkaan vain uudelleen. Kun häntä pidettiin linnassa, Kaarle teki sopimuksen skottien kanssa, jotka liittyivät hänen puolelleen, ja taistelut alkoivat uudelleen vuonna 1648. Koska hän aiheutti heille ongelmia vielä vangitsemisen jälkeenkin, parlamentti äänesti kuninkaan asettamisesta syytteeseen. Näin ei ollut koskaan aiemmin tehty Englannin kuninkaalle.

Oikeudenkäynnissä hänet todettiin syylliseksi, ja hänet teloitettiin lopulta mestaamalla tammikuussa 1649. Osa parlamentin jäsenistä, jotka vastustivat kuningas Kaarle Kaarlen surmaamista, puhdistettiin, ja tästä lähtien se, mitä pitkästä parlamentista oli jäljellä, tunnettiin nimellä Rumpuparlamentti. Tämä parlamentti otti täyden vallan Englannissa, eikä uutta kuningasta ollut lainkaan ennen vuotta 1660.