Isohaikara (Ardea alba) on kookas, lähes kautta maailman esiintyvä haikaralintu. Sillä on täysin valkoinen höyhenpuku, pitkä kaula ja pitkät jalat sekä terävä nokka, joilla se saalistaa matalasta vedestä kaloja, sammakkoeläimiä ja selkärangattomia. Kevät- ja lisääntymiskaudella aikuisilla on usein pitkät koristehöyhenet selän yläosassa.
Tunnistus
Isohaikara on helposti tunnistettavissa valkoisesta värityksestään ja sirosta, pitkänokkaisesta profiilistaan. Pituus on yleensä noin 90–102 cm ja siipiväli 130–170 cm. Lento on rauhallinen ja hidas, siiveniskut selkeät; lentäessä kaula pidetään usein koukussa. Ääni on matala ja kräkähtelevä, mutta laji on usein melko äänetön muulloin.
Elinympäristö ja ravinto
Isohaikara viihtyy laajoilla kosteikoilla: mutaisilla rannoilla, vuorovesialueiden matalikoilla, rämeillä, järvien rannoilla, jokiuomissa ja tulvivilla riisipelloilla. Se kiertelee matalassa vedessä tai seisoo paikallaan odottaen saalista, jonka se iskee nopealla nokalla. Ravintoon kuuluu pääasiassa kalaa, nilviäisiä, hyönteisiä, matelijoita ja joskus pieniä nisäkkäitä.
Lisääntyminen ja käyttäytyminen
Isohaikara pesii usein tiheinä yhdyskuntina muiden vesilintujen kanssa, joko puissa tai tiheiköissä ja suon reuna-alueilla. Pesä rakennetaan oksista, pesueeseen kuuluu tyypillisesti 2–4 munaa ja molemmat vanhemmat osallistuvat pesintään ja poikasten ruokintaan. Laji on varovainen ja reagoi häiriöihin nousemalla lentoon tai siirtymällä pesäpaikasta toiseen.
Levinneisyys ja muutto
Isohaikara on hyvin laajalle levinnyt: sitä tavataan Euroopassa, Aasiassa, Afrikassa, Oseaniassa ja Amerikan mantereilla. Amerikassa se on yksi alueen suurimmista haikaralajeista ja monin paikoin yleinen, mutta esiintyminen ja käyttäytyminen vaihtelevat paikallisesti — osa populaatioista on muuttavia, osa paikallisia. Monet populaatiot talvehtivat etelämpänä; laji esiintyy talvella esimerkiksi aina Kolumbiaan asti joillain muuttoreiteillä.
Säilyminen
Ihmisen aiheuttamat elinympäristömuutokset, kastelu- ja peltoviljely sekä kosteikkojen täyttäminen voivat paikallisesti uhata lajin pesimäalueita. Toisaalta laji on sopeutunut käyttämään myös ihmisen muokkaamia elinympäristöjä, kuten riisipeltoja. Kansainvälisesti isohaikara ei kuitenkaan ole tällä hetkellä läheskään samanlainen uhanalaisuus kuin monet harvinaisemmat vesilinnut.
