Italian irredentismi Dalmatiassa

Historia

Risorgimenton nousun myötä kaikilla Italian yhdistymisen ulkopuolelle jääneillä italialaisilla alueilla (joilla oli italialainen enemmistöväestö) alkoi levitä laajalti italialainen liike nimeltä "irredentismi".

Dalmatian tapauksessa Napoleonin jälkeen kehittyi slaavilainen nationalismi italialaista irredentismiä vastaan. Vuoteen 1848 asti näiden kahden etnisen ryhmän välillä oli kuitenkin vielä jonkin verran lähentymistä, jotta Habsburgien keisarikuntaan saataisiin luotua itsenäinen Dalmatia.

Dalmatian italialaiset tunsivat aina olevansa yhteydessä Italian Risorgimentoon, ja heidän keskuudessaan seurattiin laajalti ajatuksia, aikomuksia ja ihanteita, jotka kukoistivat niemimaalla. Zarassa vuonna 1822 keisarillinen hallitus teki "valtiollisen inkvisition" kahdellakymmenelläviidelle dalmatialaiselle italialaiselle "Carbonarille", toiset kaksikymmentäviisi "vainottiin" ja kuusikymmentä julistettiin "epäilyttäviksi". Yksi tämän alkuvaiheen irredentismin kannattajista oli Sebenicossa syntynyt Niccolo Tommaseo. Hän oli italialainen dalmatialainen kielitieteilijä, toimittaja ja esseisti, josta tuli kansainvälisesti kuuluisa ensimmäisen Dizionario della Lingua Italianan toimittajana.

Vuonna 1848 monet nuoret italialaiset Istriasta ja Dalmatiasta muodostivat "legioonan", ylittivät Adrianmeren ja taistelivat Niccolo Tommaseon kanssa "Venetsian tasavallan" puolesta. Samana vuonna kuusi dalmatialaista italialaista taisteli myös "Rooman tasavallan" puolesta. Yksi heistä oli Ragusasta kotoisin oleva Federico Seismit-Doda, josta tuli Italian parlamentin jäsen ja jopa Italian kuningaskunnan valtiovarainministeri Benedetto Cairolin (1878) ja Francesco Crispin (1889-1890) aikana. Curtatonessa käydyssä taistelussa "Bande Nere" -pataljoonan luutnanttina taisteli itävaltalaisia vastaan dalmatialainen Giurovich Marino: itävaltalaiset sotilaat surmasivat hänet Livornossa Giuseppe Mazzinin ihanteiden puolestapuhujana. Italian itsenäisyyssodassa 1859-1860 dalmatialaisia oli kaksikymmentä Italian armeijaan tai Giuseppe Garibaldin punapaitoihin värvättyjä. Muun muassa Marco Cossovich, entinen luutnantti "Guardia Nobile" Venetsian suojelemiseksi, joka taisteli Calatafimissa ja Palermossa: yksi niistä harvoista, jotka Garibaldi mainitsi nimeltä kirjassaan "I Mille". Italian kolmannessa itsenäisyyssodassa Teninistä (Zaran läheltä) kotoisin oleva Yrjö Karavaani komensi 5. Grenadöörirykmenttiä; ylennyksen jälkeen hänestä tuli Italian kuninkaan Umberto I:n kenraaliadjutantti.

Kun taistelu Lissa, osa Kolmannen Italian itsenäisyyssodan, vuonna 1866 alkoi ajanjakso avoimen vihamielisyyden vastaan Dalmatian italialaiset itävaltalaiset, jotka suosivat Kroatian osa, koska niiden puolella.

Historiantutkija Matteo Bartoli kirjassaan "The language of the Italian Venezia Giulia and Dalmatia" kirjoitti, että:

 

Vuonna 1866 käydyn Lissan meritaistelun jälkeen itävaltalaiset ahdistivat Dalmatiassa, Trentinossa ja Venezia Giuliassa kaikkea italialaista. Koska itävaltalaiset eivät pystyneet "saksalaistamaan" maata, koska se oli liian kaukana Itävallasta, he suosivat kroaatteja ja sloveeneja, jotka vahingoittivat italialaista kieltä ja kulttuuria. Dalmatian kaupungeissa siirryttiin vähitellen italialaiselta Kroatian hallintoon Dalmatiassa. Vuonna 1861 Dalmatian kaikkia 84 kuntaa hallinnoivat dalmatialaiset italialaiset, mutta vuonna 1875 todettiin, että 39:ssä niistä oli kroatialaishallinto ja lopuista vain 19 oli täysin italialaista. Kunnat, joissa oli italialainen hallinto, olivat: Blatta, Brazza, Cittavecchia di Lesina, Clissa, Comisa, Lissa, Meleda, Mezzo, Milne, Pago, Ragusa, Sabbioncello, Selve, Slarino, Spalato, Solta, Trau, Verbosa ja Zara. Vuonna 1873 Sebenico oli italialaishallinnossa, mutta muuttui kroatialaiseksi vuonna 1882, samoin Spalato ja Trau vuonna 1886, Arbe vuonna 1904. Vuonna 1910 Zara oli ainoa italialainen. Lisäksi vuosina 1866-1914 - Zaraa lukuun ottamatta - kaikki italialaiset koulut suljettiin ja avattiin uudelleen kroatialaisina. Italialaisen komponentin romahtaminen Dalmatiassa johtuu pääasiassa tästä seikasta, koska italialaisilta puuttui täysin vapaus kulttuurin ilmaisuun. Dalmatian italialaiskoulujen muuttamista seurasi lukuisia protesteja, jopa Teninissä, jossa monet perheet vaativat italian kielen säilyttämistä. Lissassa esitettiin vetoomus itse keisarille. Niinpä dalmatian italialaiset perustivat 1990-luvulla puolustukseksi "kansallisen liiton", joka kehitti Dalmatian rannikon alueille monia italialaisia yksityiskouluja. Näitä kouluja oli mm: Cattarossa, Ragusassa, Curzolassa, Cittavecchia di Lesinassa, Spalatossa, Imoschissa, Traussa, Sebenicossa, Scardonissa, Teninissä, Cerariassa, Borgo Erizzossa, Zarassa ja Arbessa (ja jopa Veglian, Cherson, Unien ja Lussinon saarilla). Kaikki tämä tapahtui slaavien jatkuvassa ahdistelun ilmapiirissä, ja he saivat vähitellen vallan.

 Tunnetuin dalmatialainen italialainen noina vuosina oli Antonio Bajamonti, Spalaton viimeinen italialainen pormestari. Hän käytti koko elämänsä ja oman toimintansa tämän kaupungin hyväksi, mutta itävaltalaiset eivät toistuvista lupauksista huolimatta koskaan korvanneet hänen taloudellisia kulujaan. Hän oli maltillinen irredentisti, joka ajoi kaupungissaan tärkeitä julkisia töitä, kuten kaasun käyttöönoton, vesijohdon ja sairaalan rakentamisen, teknisten koulujen perustamisen ja Dalmatian pankin perustamisen. Hänen aloitteestaan Split sai myös gallerioiden ympäröimän aukion. Hänen kuuluisin työnsä oli suuren suihkulähteen rakentaminen, joka nimettiin myöhemmin hänen mukaansa. Kolme kuukautta myöhemmin suihkulähteen toisen avajaispäivän jälkeen Antonio Bajamonti kuoli (Jugoslavian viranomaiset tuhosivat suihkulähteen vuonna 1947, koska ne pitivät sitä fasismin ja italialaisen vallan symbolina kaupungissa). Hän perusti vuonna 1886 Società Politica Dalmata -yhdistyksen puolustaakseen Spalaton italialaisia piirteitä, mutta kuoli 69-vuotiaana vuonna 1891 velkaantuneena kaulaansa myöten.

Toinen kuuluisa dalmatialainen irredentisti oli Arturo Colautti. Hän oli kirjailija ja toimittaja, joka muutti kotiseudultaan Zarasta Spalatoon vuonna 1876, jossa hän perusti kulttuuri- ja kirjallisuuslehti Rivista Dalmatican. Lehti ei kestänyt kauan, koska se oli vahvasti italialaismielinen ja liittyi Antonio Bajamonttiin. Samana vuonna häntä pyydettiin johtamaan L'Avvenirea, ja vuosina 1876 al 1880 hän kehitti sitä irredentistiseksi sanomalehdeksi. Julkaistuaan sanomalehdessään Itävallan vastaisen artikkelin syyskuussa 1880 joukko kroatialaisia sotilaita hyökkäsi Colauttin kimppuun, minkä vuoksi hän oli muutaman kuukauden ajan toimintakyvytön. Pian tämän jälkeen Colautti valitsi maanpakolaisuuden tien ja hakeutui Italian kuningaskuntaan (jossa hän kannatti voimakkaasti Italian väliintuloa ensimmäisessä maailmansodassa), koska häntä uhkasi oikeudenkäynti Itävallan tiukkaa lehdistölakia vastaan tehdyistä rikoksista ja italialaisen irredentismin tukemisesta.

Vuonna 1885 joukko nuoria dalmatialaisia italialaisia loi eräänlaisen salaisen sopimuksen, jossa sitouduttiin taistelemaan yhteisrintamalla Wienin hallitusta vastaan. He päättivät käyttää kaikkia käytettävissä olevia laillisia keinoja. He olivat: John Marino Bonda Avoscan (Ragusasta), Stefano Smerchinich (Curzolasta) ja Ercolano Salvi Pezzoli Leonardo (Premudasta), John Lubin (Trausta), Emanuele Fenzi ja Louise Pini (Sebenicosta), Joulu Krekich, Luigi ja Roberto Ziliotto Ghiglianovich (Zarasta), kaikki italialaisen irredentismin edustajia, joilla oli vilpittömin isänmaallisuus. Samat (nimenomaan Ghiglianovich, Krekich, Lubin, Pini, Salvi, Ziliotto, Smerchinich) kirjoittivat vuonna 1919 Fiumen (Rijeka) kaupungin kriisin aikana artikkelit "Dalmatialaisten hakemus" ja "Sebenicon huuto", jotka julkaistiin 2. lokakuuta kansallisessa sanomalehdessä "Kansallinen vastuu" (heidän mukaansa yksi harvoista italialaisista sanomalehdistä, jotka edistivät Dalmatian liittämistä Italiaan).

1800-luvun lopulla Dalmatiassa perustettiin joitakin italialaisia kulttuuriyhdistyksiä, kuten irredentistinen "filologinen piiri" Ragusassa ja "kansallinen unionikomitea", "Diadora" ja "Iuventus Iadertina" Zarassa. Näinä vuosina toimi myös Spalatossa toimiva "Kansallinen yhdistys", joka perustui Bajamonti-teatteriin, joka sytytettiin tuleen (virallisesti tuntemattomien henkilöiden toimesta) vuonna 1893. Spalatossa, keisari Diocletianuksen kaupungissa, oli vuonna 1910 virallisesti laskettuna 1 046 italialaista, kun samana vuonna yli 3 000 italialaista liittyi kulttuuri- ja isänmaalliseen julkiseen yhdistykseen "Dante Alighieri. "Zarassa eräs ryhmä perusti vuonna 1908 irredentistien Desantin ja Boxichin (Luigi Ziliotton "dalmatialaisen autonomistipuolueen" tyytymättömien kannattajien) johdolla sanomalehti Il Risorgimento, joka ajoi avoimesti Dalmatian yhdistämistä Italiaan, mutta se lakkautettiin vuonna 1914.

Noin 3500 italialaista, jotka olivat Dalmatiassa ensimmäisen maailmansodan aikana, pakenivat Italiaan. Heitä johtivat Antonio Cippico, Alessandro ja Roberto Dudan Ghiglianovich: yli 250 vapaaehtoista ilmoittautui Italian armeijaan ja vaaransi itsensä hirsipuuhun, kuten itävaltalaisten tappaessa Francesco Rismondon (teloitettu Goriziassa vuonna 1915 ja aktiivinen irredentistijärjestön "Pro Patria" jäsen Spalatossa). Francesco Rismondolle Italian kuningaskunta myönsi sotilaallisen urhoollisuuden kultaisen mitalin.

Montenegron syrjäisistä satamista (kuten Cattarosta, Castelnuovo di Cattarosta ja Perastosta) tulevien vapaaehtoisten määrä näyttää olevan hyvin suuri suhteessa Italian armeijaan ilmoittautuneiden kokonaismäärään. Itse asiassa nämä Spalaton, Cattaron, Ragusan, Peraston, Castelnuovo di Cattaron, Traun ja Macarscan vapaaehtoiset (yhteensä vähintään 90, eli lähes puolet kaikista Dalmatian vapaaehtoisista) taistelivat Italiassa huolimatta Lontoon sopimuksesta, jossa suljettiin kategorisesti pois heidän kaupunkiensa mahdollinen "lunastus" ja liittäminen Italiaan.

Dalmatia "Redenta"

Dalmatian italialaiset saivat "Redenzione" -nimityksen (joka tarkoittaa lunastusta tai liittymistä Italiaan) vuosina, jotka seurasivat Italian voittoa ensimmäisessä maailmansodassa. Rauhansopimuksessa Zaran alue ja eräät Dalmatian saaret (Cherso, Lussino ja Lagosta) liitettiin Italian kuningaskuntaan. Liittoutuneet eivät kuitenkaan noudattaneet vuonna 1915 Lontoon sopimuksessa tehtyjä täydellisiä sopimuksia, koska Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson vastusti niitä. Tämä herätti valtavaa mielipahaa, joka ilmeni nationalisti D'Annunzion luomassa sanonnassa "Vittoria mutilata" (silvottu voitto).

Suorana seurauksena Gabriele D'Annunzio teki vuonna 1920 kuuluisan Fiumen valtauksen. Niin sanottu "Poeta imaginífico" teki dramaattisen hyökkäyksen puolisotilaallisten joukkojen ja italialaisesta Monfalconen kaupungista kotoisin olevien "legioonalaisten" kanssa ja miehitti Fiumen kaupungin, jonka liittoutuneet olivat osoittaneet Italialle sodan voittajana. Tällä eleellä D'Annunzio saavutti oman henkilökohtaisen ja poliittisen myytin rakentamisprosessinsa huipun. D'Annunzio astui henkilökohtaisesti Fiumeen dalmatialaisten italialaisten vapaaehtoisten (enimmäkseen irredentistien) kolonnan kanssa.

Rapallon sopimus allekirjoitettiin 12. marraskuuta 1920: Fiumesta tuli vapaa kaupunki (Fiumen vapaavaltio), kun taas Zara luovutettiin Italialle. D'Annunzio ei kuitenkaan hyväksynyt sopimusta, ja Italian hallitus häätää 26. joulukuuta 1920 legioonalaiset väkisin Fiumesta. Fiume ja pohjoisemmat Dalmatian saaret liitettiin vuonna 1924 Italian kuningaskuntaan kaupungissa olevien italialaisten irredentistien suuren panoksen ansiosta.

Jopa Traussa irredentistit yrittivät toistaa sen, mitä D'Annunzio teki Fiumessa: paikallinen kreivi Farfogna miehitti syyskuussa 1919 Traun italialaisjoukkojen kanssa, mutta meidän väliintulomme esti sen. Spalatossa ilmeni muita ongelmia vuonna 1920 niin sanotuissa Spalaton välikohtauksissa.

Dalmatian italialaisten irredentistinen pyrkimys toteutui täysin, kun Italia ja Saksa valloittivat ja miehittivät Jugoslavian huhtikuussa 1941. Saman kuun lopussa lähes koko Dalmatian rannikko suurine kaupunkeineen Spalato, Sebenico ja Cattaro liitettiin Italiaan nimellä Dalmatian kuvernementti. Fiumen ja Segnan välistä rannikkoaluetta ei liitetty kuvernementtiin, vaan se siirtyi Ante Pavelićin fasistiselle Kroatialle (vaikka Italian armeija valvoikin sitä sotilaallisesti). Jopa Ragusan alue oli teoriassa kroatialainen, mutta italialaiset hallitsivat kaikkea kaupungissa ja avasivat jopa italialaisia kouluja.

Kuvernementti jaettiin kolmen maakunnan, Zaran, Spalaton ja Cattaron, kesken, ja monet dalmatialaisitalialaiset perheet, jotka joutuivat muuttamaan Italiaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen, sijoitettiin näihin maakuntiin (pääasiassa sen hallinnoimiseksi).

Vaikka Italialla oli alun perin laajemmat alueelliset tavoitteet, jotka ulottuivat Velebitin vuoristosta Albanian Alpeille, Mussolini päätti useista syistä olla liittämättä uusia alueita. Yksi oli se, että Antonio Tacconin kaltaiset dalmatialaiset irredentistit valittivat, että laajempi liittäminen olisi käsittänyt satojatuhansia slaaveja, jotka olivat osittain vihamielisiä Italiaa kohtaan laajentuneiden kansallisten rajojen sisällä.

Mutta tämä "lunastus" (kuten dalmatialaiset italialaiset sitä kutsuivat) kesti vain muutaman vuoden: kun Italia hävisi toisessa maailmansodassa, Istrian ja Dalmatian italialaiset karkotettiin "joukoittain" Istrian ja Dalmatian maastamuuton aikana (samalla kun liittoutuneiden pommitukset tuhosivat Zaran täysin Titon tukemana, ja Enzo Bettiza antoi sille myöhemmin lempinimen "Italian Dresden").

 
Yksityiskohtainen kartta "Dalmatian kuvernementti".  

Aiheeseen liittyvät sivut

• Italian irredentismi Istriassa
• dalmatialaiset italialaiset
• Spalaton tapahtumat.