Vårt land, vårt land, vårt fosterland,
Ljud högt, o dyra ord!
Ej lyfts en höjd mot himlens rand,
Ej sänks en dal, ej sköljs en strand,
Mer älskad än vår bygd i nord,
Än våra fäders jord.
Vårt land är fattigt, skall så bli
För den, som guld begär.
En främling far oss stolt förbi:
Men detta landet älska vi,
För oss med moar, fjäll och skär
Ett guldland dock det är.
Vi älska våra strömmars brus
Och våra bäckars språng.
Den mörka skogens dystra sus,
Vår stjärnenatt, vårt sommarljus.
Allt, allt, vad här som syn, som sång
Vårt hjärta rört en gång.
Här striddes våra fäders strid
Med tanke, svärd och plog.
Här, här, i klar som mulen tid.
Med lycka hård, med lycka blid.
Det finska folkets hjärta slog.
Här bars vad det fördrog.
Vem täljde väl de striders tal.
Som detta folk bestod.
Då kriget röt från dal till dal.
Då frosten kom med hungers kval.
Vem mätte allt dess spillda blod
Och allt dess tålamod?
Och det var här det blodet flöt,
Ja, här för oss det var,
Och det var här sin fröjd det njöt,
Och det var här sin suck det göt.
Det folk som våra bördor bar
Långt före våra dar.
Här är oss ljuvt, här är oss gott,
Här är oss allt beskärt;
Hur ödet kastar än vår lott.
Ett land, ett fosterland vi fått,
Vad finns på jorden mera värt
Att hållas dyrt och kärt?
Och här och här är tää maa.
Vårt öga ser det här,
Vi kunna sträcka ut vår hand
Och visa glatt på sjö och strand
Och säga: se det landet där.
Vårt fosterland det är.
Och fördes vi att bo i glans
Bland guldmoln i det blå,
Och blev vårt liv en stjärnedans.
Där tår ej göts, där suck ej fanns.
Till detta arma land ändå
Vår längtan skulle stå.
O land, du tusen sjöars land,
Där sång och trohet byggt,
Där livets hav oss gett en strand,
Vår forntids land, vår framtids land.
Var för din fattigdom ej skyggt.
Var fritt, var glatt, var tryggt.
Din blomning, sluten än i knopp,
Skall mogna ur sitt tvång;
Se, ur vår kärlek skall gå opp.
Ditt ljus, din glans, din fröjd, ditt hopp.
Och högre klinga skall en gång
Vår fosterländska sång. | Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien!
On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet
Sen neljäas kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret, manteret,
ne yleensä on kultaiset.
Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht'yömme, kesät kirkkahat,
kaikk'kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämeen.
Täss auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat,
kun päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss Suomen kansan vaikeimmat
hän vaivat kokivat.
Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?
Täss on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss iloaan on nauttinut
ja murheitansa huokaillut
se kansa, jolle muinaisin
kuormamme pantihin.
Tääll' olo meill on verraton
ja kaikki suotuisaa,
vaikk onni mikä tulkohon,
maa isänmaa se meillä on.
Mi maailmass on armaampaa
ja mikä kalliimpaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme.
me kättä voimme ojentaa
ja vettä rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss' on se,
maa armas isäimme.
Jos loistoon meitä saatettais
vaikk' kultapilvihin,
mis itkien ei huoattais,
vaan tärkein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin
halumme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa
maa tuhatjärvinen
miss' elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.
Sun kukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa,
viel lempemme saa nousemaan
sun toivos, riemus loistossaan,
ja kerran, laulus synnyinmaa
korkeemman kaiun saa. | Meidän maamme, meidän maamme, meidän isänmaamme!
Soi, rakas sana, oi ääni!
Ei nouse kukkulaa, ei vuori suurta,
Ei kaltevaa laaksoa, ei pohjoista rantaa,
Ei ole rakkaampaa, kuin mitä löytyy,
kuin tämä isiemme maa.
Maamme on köyhä, ja niin tulee olemaan
sille, joka kultaa himoitsee.
Muukalaiset ylpeästi kulkevat, mutta me
rakastamme tätä maata, me näemme sen,
nummella, tunturissa, saarella ja aalloilla,
kultaisen maan, niin rohkean.
Me rakastamme kirkkaita purojamme,
purojen virtauksia,
pimeiden metsien kuiskausta yöllä,
tähtitaivasta, kesävaloa,
kaikkea sitä, mitä me näkyen ja laulaen
olemme tunteneet ja eläneet.
Täällä isämme taistelivat pelkäämättä,
miekan, auran ja ajatuksen kanssa.
Ja täällä, pilvisinä ja kirkkaina aikoina,
Onni etunenässä tai takanaan,
on heidän suomalainen sydämensä sykkinyt ja tehnyt
ja kantanut sen, mitä on pitänyt kantaa.
Kuka kertoo kaikista taisteluista sen tarinan,
jossa tämä kansa kesti,
kun sota riehui laaksosta laaksoon,
kun pakkanen tuli ja nälkä vinkui?
Kuka mittaa kaiken heidän vuodatetun verensä,
ja kaiken heidän kärsivällisyytensä hyvän?
Täällä heidän verensä vuodatettiin
meidän puolestamme, täällä, tällä rannalla;
täällä heidän ilonsa kasvatettiin,
täällä heidän huokauksensa huokailivat ja pakenivat,
sen kansan, joka meidän taakkamme kantoi
ennen meitä, kauan ennen.
Täällä on suloista ja hyvää, me tiedämme,
kaikki on meille annettu täällä;
miten kohtalo meidät arpoo,
maa, isänmaa meillä on. Onko
maan päällä mitään
arvokkaampaa, mikä olisi rakkaampaa?
Ja tässä on, tässä on tämä isänmaa,
Tässä se on joka silmä näkee;
Ja me voimme ojentaa osoittavan käden,
Näyttää ilolla sen meren ja rannan,
Ja sanoa: "Katsokaa tätä maata, tämä
on meidän isänmaamme."
Ja jos me kerran nousisimme
alhaalta kultaisiin pilviin,
Ja jos liikkuisimme tähtitaivaalla,
Missä kukaan ei itke, missä kukaan ei huokaise,
Tähän yksinäiseen maaraukkaan
menisi kaipaava sydämemme.
Oi maa, tuhannen järven oma maa,
Uskon, makauksen ja riemun maa,
Missä elämän päämeri antoi meille rantautumispaikan,
Entisaikamme maa, tulevaisuutemme maa,
Älä koskaan ujostele köyhyyttäsi,
Ole rauhallinen, ole iloinen, ole vapaa!
Kukkasi, joka on nyt piilossa..,
puhkeaa nuppunsa pian.
Katso, rakkaudestamme nousee oikea,
Aurinkosi, toivosi, ilosi, valosi.
Ja korkeammalle, kerran, täytenä ja vahvana,
soi maamme laulu. |
