Historian aputieteet: määritelmä, kehitys ja tärkeimmät alat

Tutustu historian aputieteisiin: määritelmä, kehitys ja keskeiset alat — miten lähdeaineisto, metodit ja koulukunnat muovasivat historioitsijan ammattia.

Historian aputieteet ovat tutkimusaloja, jotka perustuvat historiallisiin lähteisiin ja kohteisiin.

Monet näistä tutkimusaloista alkoivat 1500- ja 1800-luvuilla. Aluksi ne aloittivat vanhojen esineiden opiskelijat. Tuohon aikaan "historiaa" pidettiin vain kirjallisena taitona.

1700-luvun lopulla historian tutkimuksesta tuli empiirisempää. Tätä muutosta johti Göttingenin historian koulukunta. Sitten 1800-luvun puolivälissä myös Leopold von Ranke keskittyi siihen. Nämä muutokset johtivat koulutetun historioitsijan taidon nousuun.

Historian aputieteisiin kuuluvat muun muassa:

• Paleografia – käsittelee käsikirjoitusten ja kirjoitusmuotojen tunnistamista, ajoitusta ja tulkintaa. Paleografian avulla voidaan lukea vanhoja käsialoja ja ajoittaa dokumentteja.
• Diplomatiikka – tutkii virallisia asiakirjoja, niiden muotoa, aitoutta ja toimintaympäristöä. Diplomatiikka auttaa arvioimaan esimerkiksi valtioiden tai kirkon antamien asiakirjojen luotettavuutta.
• Arkistotiede – käsittelee arkistointia, lähteiden säilytystä, luettelointia ja käytettävyyttä. Arkistotiede yhdistää käytännön säilytyksen ja tutkimuksen tarpeet.
• Numismatiikka – kolikko- ja rahatutkimus, joka auttaa ymmärtämään taloudellisia ja poliittisia kysymyksiä sekä ajoittamaan keräilyesineitä.
• Epigrafiikka – kivien, metallien ja muiden kestävien pintojen kaiverrusten tutkimus. Epigrafiikan avulla saadaan tietoa kielestä, hallinnosta ja kulttuurista.
• Sigillografia – sinetteihin ja leimoihin liittyvä tutkimus, joka kertoo henkilöllisyydestä, viranomaisuudesta ja asiakirjan oikeudellisesta statuksesta.
• Arkeologia – aineellisen kulttuurin tuntemus ja kaivaustyö; yhdistää löytöaineiston tulkinnan historialliseen kontekstiin.
• Genealogia ja prosopografia – sukututkimus ja ryhmien/verkostojen yksityiskohtainen analyysi, jotka auttavat sosiaalisen historian rakentamisessa.
• Historiallinen kartografia ja topografia – vanhojen karttojen, paikkatiedon ja maisemamuutosten tutkimus; nykyisin usein yhdistetty GIS-tekniikkaan.
• Konservointi ja restaurointi – kulttuuriperinnön fyysinen suojaaminen ja kunnostaminen, tärkeä osa pitkäaikaissäilytystä.
• Oral history (suullinen historia) – muisteluhaastattelut ja elävät kertomukset, jotka täydentävät kirjallisia ja aineellisia lähteitä.
• Prosopografia – tietojen kokoamista ja analysointia yksilöistä ryhmätasolla, auttaa esimerkiksi hallinnon tai sotajoukkojen rakenteen ymmärtämisessä.

Kehitys ja tausta

Historian aputieteiden kehitys seurasi laajempaa tiede- ja instituutiohistoriallista muutosta: varhaismodernin ajan keräily- ja kokoelmaharrastuksista siirryttiin 1700–1800-luvuilla systemaattiseen lähdeaineiston keruuseen ja luotettavuuden arviointiin. Göttingenin koulukunta ja Leopold von Ranke korostivat empiiristä lähestymistapaa ja lähdekritiikkiä, mikä ammattimensi historioitsijakunnan. 1900-luvulta lähtien aputieteet ovat monipuolistuneet ja nivoutuneet tiiviimmin muihin tieteisiin, kuten kemiaan, geologiaan, kielitieteisiin ja tietojenkäsittelyyn.

Menetelmät ja lähteet

Historian aputieteiden keskeisiä menetelmiä ovat lähdekritiikki, tekstien filologinen analyysi, aineellisten esineiden typologia, kronologia ja erilaiset luonnontieteelliset ajoitusmenetelmät kuten radiokarboniajohitus ja dendrokronologia. Myös tilastolliset menetelmät, verkostoanalyysi ja paikkatietomenetelmät (GIS) ovat yleistyneet. Aputieteet auttavat arvioimaan lähteen alkuperää, tarkoitusta, muuttumista ja kontekstia — eli vastaavat kysymyksiin "kuka", "milloin", "missä" ja "miksi".

Sovellukset ja merkitys

Historian aputieteillä on käytännön merkitystä museotyössä, arkistoinnissa, kulttuuriperinnön suojelussa ja koulutuksessa. Ne tukevat historiallista tutkimusta, auttavat oikeudellisissa ja poliittisissa selvityksissä sekä tarjoavat työkaluja kulttuurihistoriallisen aineiston tulkintaan. Lisäksi digitaaliset humanistiset menetelmät (esim. tekstikaivuu, tietokantatyökalut, 3D-mallinnus) laajentavat mahdollisuuksia tutkia suuria aineistoja ja visuaalistaa historiallista tietoa.

Nykytilanne ja haasteet

Nykyään aputieteet ovat vahvasti poikkitieteellisiä: kemia, fysiikka ja biologia tarjoavat ajoitus- ja analyysimenetelmiä, kielitieteet auttavat tekstianalyysissä ja tietojenkäsittely tukee suurten tietomassojen käsittelyä. Haasteina ovat lähdeaineiston fragmentaarisuus, säilyvyysongelmat, konservointi sekä arkistojen ja kokoelmien rahoituksen niukkuus. Lisäksi eettiset kysymykset, kuten perintöesineiden palautus ja alkuperäiskansojen oikeudet, korostuvat yhä enemmän.

Koulutus ja urapolut

Historian aputieteisiin voi erikoistua yliopistoissa historian, arkeologian, arkistotieteen tai museologian opintojen yhteydessä. Työmahdollisuuksia ovat muun muassa tutkijan, arkistonhoitajan, konservaattorin, museon kuraattorin, kulttuuriperinnön asiantuntijan ja opetustehtävien roolit.

Yhteenvetona: historian aputieteet muodostavat laajan ja monipuolisen kentän, joka tarjoaa menetelmiä, teorioita ja käytännön työkaluja historiallisten lähteiden ymmärtämiseen, säilyttämiseen ja tulkitsemiseen. Ne ovat keskeinen osa sekä humanistista tiedettä että kulttuuriperinnön hoitoa.

Kysymyksiä ja vastauksia

K: Mitä ovat historian aputieteet?

K: Milloin historian aputieteiden tutkimus alkoi?

K: Kuka aloitti historian aputieteiden tutkimuksen?

K: Mitä historiaa pidettiin menneisyydessä?

K: Milloin historian tutkimuksesta tuli empiirisempää?

K: Kuka johti historian tutkimuksen muutosta?

K: Mihin historian tutkimuksen muutokset johtivat?

Hae kirjaimella