Rajavaltiot (Yhdysvaltain sisällissota)

Tausta

Rajavaltioissa orjuus oli jo häviämässä kaupunkialueilta ja alueilta, joilla ei ollut puuvillaa. Useat kaupungit, kuten Baltimore, Louisville ja St. Louis, olivat nopeasti teollistumassa. Vuoteen 1860 mennessä suurin osa Delawaren afroamerikkalaisista oli vapaita. Sisällissodan alkuun mennessä orjanomistus oli keskittynyt etelässä yhä harvempiin käsiin. Vuonna 1830 36 prosenttia eteläisistä perheistä omisti orjia. Vuoteen 1860 mennessä luku oli laskenut 25 prosenttiin. Ylemmässä etelässä se oli laskenut vielä enemmän. Vuonna 1830 orjia oli 18 prosenttia väestöstä. Vuonna 1860 heitä oli enää 10 prosenttia. Kentuckyssa osuus laski samana aikana 24 prosentista 19 prosenttiin. Marylandissa se laski 23 prosentista 13 prosenttiin. Jotkut orjanomistajat saivat voittoa myymällä ylijäämäorjia kauppiaille, jotka myivät ne edelleen syvän etelän orjamarkkinoilla. He tarvitsivat peltotyöntekijöitä puuvillaviljelmille.

Etelässä orjuudesta oli tullut yhä vähemmän hyötyä maanviljelijöille, kun tupakan hinta alkoi laskea Amerikan vapaussodan jälkeen. Mutta vuonna 1793 Eli Whitney keksi puuvillan siementenpoistolaitteen. Tämä teki etelän puuvillaviljelystä erittäin kannattavaa. Puuvilla vaati myös suuria määriä orjia. Useimmat etelävaltiolaiset eivät kuitenkaan omistaneet orjia. Vuoteen 1860 mennessä puuvilla ja orjuus olivat kuitenkin etelän talouden vahva linkki. Maryland, Kentucky ja Missouri, joissa oli monia alueita, joilla oli paljon vahvemmat kulttuuriset ja taloudelliset siteet etelään kuin pohjoiseen, olivat syvästi jakautuneet.

Viisi rajavaltiota

Jokaisella näistä viidestä osavaltiosta oli yhteinen raja unionin valtioiden kanssa. Delawarea lukuun ottamatta kaikilla on myös rajoja valtioiden kanssa, jotka liittyivät Amerikan konfederaation liittovaltioihin (CSA).

Länsi-Virginia

Lokakuussa 1859 John Brownin hyökkäys Harpers Ferryn asevarastoon nykyisen Harpers Ferryn alueella Länsi-Virginiassa (joka oli tuolloin osa Virginian osavaltiota) aiheutti järkytyksen etelässä. Vaikka Brown otettiin nopeasti kiinni ja teloitettiin, tapahtumalla oli suuri vaikutus vuoden 1860 presidentinvaaleihin. Kun Abraham Lincoln voitti kolme demokraattisen puolueen ehdokasta, se käynnisti etelän irtautumisen. Sisällissodan syttyessä Virginian 40 läntistä piirikuntaa vastustivat voimakkaasti irtautumista, ja ne erosivat Virginiasta. Länsi-Virginiaksi myöhemmin muuttuneissa kreivikunnissa oli suhteellisen vähän orjia.

Delaware

Vuoteen 1860 mennessä Delaware oli sidottu pohjoiseen talouteen, ja orjuus oli harvinaista osavaltion eteläisiä osia lukuun ottamatta. Kaiken kaikkiaan 91,7 prosenttia Delawaren mustasta väestöstä oli tuohon aikaan vapaa. Osavaltion yleiskokouksen molemmat huoneet hylkäsivät irtautumisen. Delawaren alahuone hylkäsi ajatuksen yksimielisesti. Osavaltion senaatti äänesti irtautumista vastaan äänin viisi vastaan kolme. Monet osavaltion poliitikot, kuten kuvernööri, kaksi Yhdysvaltain senaattoria ja ainoa edustaja kongressissa, suhtautuivat myötämielisesti etelään. Osavaltion lainsäädäntöelin edusti kuitenkin paremmin osavaltion asukkaiden tunteita, jotka halusivat pysyä unionissa. He kuitenkin myös paheksuivat voimakasta abolitionismia. Yleisesti ottaen suurin osa osavaltion asukkaista halusi kompromissin, joka estäisi sodan pohjoisen ja etelän välillä.

Maryland

Maryland joutui sodan loukkuun. Osavaltio oli jakautunut. Se oli taloudellisesti selvästi sidoksissa pohjoiseen mutta kulttuurisesti etelään. Vuonna 1860 Marylandin mustasta väestöstä 49,1 prosenttia oli vapaita. Marylandin eteläisissä ja itäisissä kreivikunnissa oli kuitenkin yli 200 vuoden historia, jossa orjia käytettiin tupakan ja muiden viljelykasvien viljelyyn. Tämä asetti ne vaikeaan asemaan. Niiden poliitikot olivat tehneet kovasti töitä estääkseen hallitusta puuttumasta orjuuteen heidän piirikunnissaan. Vuoden 1860 presidentinvaaleissa Lincoln ei saanut yhtään ääntä näistä piirikunnista. Näin siitä huolimatta, että Lincoln lupasi olla puuttumatta orjuuteen niissä osavaltioissa, joissa se oli jo olemassa. Marylandin lainsäätäjä ei kuitenkaan koskaan harkinnut päätöslauselmaa unionista irtautumisesta. Kuvernööri ehdotti, että kutsuttaisiin koolle liittokokous harkitsemaan irtautumista, mutta lainsäätäjä jätti hänen pyyntönsä huomiotta.

Huhtikuun 19. päivänä 1861 etelävaltioiden kannattajien vihainen väkijoukko hyökkäsi Baltimoren läpi kulkevien unionin joukkojen kimppuun. Siinä kuoli 14 ihmistä, ja se kesti kolme päivää. Monet ryntäsivät Baltimoren laitamille pystyttämään tiesulkuja yrittäessään estää unionin joukkoja kulkemasta kaupungin läpi. Mellakat ja mielenosoitukset olisivat saattaneet johtaa irtautumiseen, jos ne olisi järjestetty. Washingtoniin siirtyvät unionin joukot muutettiin kuitenkin nopeasti vesiteitse kuljetettaviksi, jotta vältettäisiin Baltimoren jännittynyt tilanne. Koko talven ja kevään 1861 ajan Maryland päätti puolueettomuudesta ja liittymisestä Konfederaatioon. Toukokuussa 1861 kenraali Benjamin Franklin Butler marssi kuitenkin Baltimoreen ilman käskyjä. Hän miehitti Federal Hillin ja pystytti tykkejä uhaten kaikkia, jotka liikkuivat niitä vastaan. Lincoln raivostui ja vapautti Butlerin välittömästi komennostaan. Massachusettsin joukot jäivät kuitenkin Federal Hillille. Enemmän ongelmia välttääkseen Lincoln keskeytti habeas corpus -oikeuden ja vangitsi ilman syytteitä tai oikeudenkäyntiä yhden istuvan Yhdysvaltain kongressiedustajan sekä Baltimoren pormestarin, poliisipäällikön, koko poliisilautakunnan ja kaupunginvaltuuston.

Ylituomari Roger Taney, joka toimi vain piirituomarina, päätti 4. kesäkuuta 1861 Ex parte Merryman -asiassa, että Lincolnin määräämä habeas corpus -kielto oli perustuslain vastainen, mutta presidentti jätti tuomion huomiotta vastatakseen kansalliseen hätätilanteeseen. Syyskuun 17. päivänä 1861, jolloin lainsäätäjä kokoontui uudelleen, liittovaltion joukot pidättivät ilman syytteitä 27 osavaltion lainsäätäjää (kolmasosa Marylandin yleiskokouksesta). Heitä pidettiin väliaikaisesti Fort McHenryssä, ja heidät vapautettiin myöhemmin, kun Maryland oli turvattu unionille. Koska suuri osa lainsäätäjistä oli nyt vangittuna, istunto peruttiin, eivätkä edustajat käsitelleet muita sodanvastaisia toimenpiteitä. Laulu "Maryland, My Maryland" kirjoitettiin hyökkäykseksi Lincolnin toimintaa vastaan, kun hän esti liittovaltiomyönteiset elementit. Maryland antoi joukkoja sekä unionin (60 000) että konfederaation (25 000) armeijaan. Sodan aikana Maryland hyväksyi vuonna 1864 osavaltion uuden perustuslain, jossa orjuus kiellettiin. Se myös vapautti kaikki osavaltiossa jäljellä olevat orjat.

Kentucky

Kentucky oli strategisesti tärkeä unionin voitolle sisällissodassa. Lincoln sanoi kerran,

"Mielestäni Kentuckyn häviäminen on melkein sama asia kuin koko pelin häviäminen. Jos Kentucky on poissa, emme voi pitää Missouria emmekä Marylandia. Nämä kaikki ovat meitä vastaan, ja käsissämme on liian suuri tehtävä. Yhtä hyvin voisimme suostua eroon heti, mukaan lukien tämän pääkaupungin [Washingtonin, jota orjavaltiot ympäröivät] luovuttaminen: Konfederaation Virginia ja unionin hallitsema Maryland."

Lincolnin kerrottiin myös julistaneen: "Toivon, että Jumala on puolellani, mutta minun on saatava Kentucky." Keväällä 1861 Kentuckyn kuvernööri Beriah Magoffin ja osavaltion lainsäätäjä ilmoittivat, että osavaltio pysyisi puolueettomana. He eivät toimittaisi joukkoja unionille eivätkä konfederaatiolle. Samalla julistuksessa tarjoutui välittämään rauhaa osapuolten välillä.

Neutraalius rikkoutui, kun konfederaation kenraali Leonidas Polk miehitti kesällä 1861 Columbuksen Kentuckyssa. Tämä sai Kentuckyn pyytämään pohjoisen apua konfederaation hyökkääjien torjumiseksi. Unionin kenraali Ulysses S. Grant, joka odotti Ohiojoen toisella puolella Illinoisissa, siirtyi miehittämään Paducahia ja Southlandia Kentuckyssa. Polkin kömmähdys maksoi Konfederaatiolle kaikki mahdollisuudet saada Kentucky liittymään mukaansa. Vallatut alueet antoivat unionille valtavan edun sekä Kentuckyssa että Tennesseessä. Sodan aikana noin 35 000 Kentuckyn miestä liittyi Konfederaatioon. Unionin armeijaan liittyi yhteensä noin 74 000 ihmistä, joista noin 24 000 oli afroamerikkalaisia.

Missouri

Missouri oli ollut mukana Kansasin ja Missourin rajalla vuodesta 1854 lähtien käytyissä taisteluissa orjuuskysymyksestä. Kiista sai osuvan nimen Vertavuotava Kansas. Kun sisällissota alkoi 12. huhtikuuta 1861, koko Missourin osavaltio oli jakautunut tiukasti liittovaltiota ja unionia kannattavien joukkojen kesken. Missourin kuvernööri Claiborne Jackson kieltäytyi lähettämästä osavaltiosta vapaaehtoisia taistelemaan Abraham Lincolnin puolesta, kun tämä kutsui joukkoja. Sen sijaan kuvernööri määräsi osavaltion miliisin kokoontumaan kaupungin ulkopuolella ja aloittamaan koulutuksen valmistautuakseen liittymään Konfederaation joukkoihin. Hän kehotti lainsäätäjää antamaan valtuutuksen osavaltion perustuslakikokouksen koolle kutsumiseen liittyen. Erityisvaaleissa hyväksyttiin kokous ja lähetettiin siihen edustajat. Tämä Missourin perustuslakikokous äänesti pysymisen puolesta unionissa.

Jackson, joka oli konfederaatiomyönteinen, oli pettynyt lopputulokseen. Hän kutsui osavaltion miliisit piiriinsä vuosittaiseen koulutukseen. Jacksonilla oli suunnitelmia St. Louisin arsenaalista, ja hän oli käynyt salaista kirjeenvaihtoa konfederaation presidentin Jefferson Davisin kanssa saadakseen tykistöä St. Louisin miliisille. Unionin kapteeni Nathaniel Lyon, joka oli tietoinen näistä tapahtumista, iski ensin, piiritti leirin ja pakotti osavaltion miliisin antautumaan. Kun hänen joukkonsa marssittivat vankeja arsenaaliin, puhkesi tappava mellakka (Camp Jacksonin tapaus). Tämä aiheutti osavaltiossa suuremman konfederaation kannatuksen. Jo ennestään etelämyönteinen lainsäätäjä hyväksyi kuvernöörin sotilaslain, jolla perustettiin Missourin osavaltiokaarti. Kuvernööri Jackson nimitti tämän uudistetun miliisin kenraalimajuriksi Sterling Pricen, joka oli toiminut kokouksen puheenjohtajana. Price ja unionin piirikomentaja Harney pääsivät Price-Harneyn välirauhaksi kutsuttuun sopimukseen, joka rauhoitti osavaltion jännitteet useiksi viikoiksi. Harneyn erottamisen ja Lyonin asettamisen jälkeen St. Louisissa Planters' Housessa pidettiin kokous, johon osallistuivat Lyon, hänen poliittinen liittolaisensa Francis P. Blair Jr, Price ja Jackson. Neuvottelut eivät johtaneet mihinkään. Muutaman tuloksettoman tunnin jälkeen Lyon julisti: "Tämä tarkoittaa sotaa!". Price ja Jackson lähtivät nopeasti pääkaupunkiin.

Lyon siirsi armeijansa nopeasti hyökkäämään liittovaltiota kannattavien joukkojen kimppuun Missourin osavaltion pääkaupungissa Jefferson Cityssä. Hän liikkui tarpeeksi nopeasti saadakseen heidät kiinni valmistautumattomina. Kesäkuun 15. päivänä Lyonin pieni unionin armeija miehitti Jefferson Cityn. Lyon asetti unionimyönteisen hallituksen sen jälkeen, kun Jackson ja suurin osa hänen miliisistään olivat vetäytyneet Missourin lounaiskulmaan. Lyon siirsi armeijansa kapinallisten perään. Kesäkuun 17. päivänä molemmat osapuolet kävivät Boonvillen taistelun, joka kesti vain noin 30 minuuttia. Unionin joukot kukistivat liittoutumismieliset täysin. Sen jälkeen Lyon johti joukkonsa useisiin kahakoihin Missourin osavaltiokaartin ja konfederaation armeijan kanssa.

Seuraavaksi Lyon siirtyi Springfieldiin, Missouriin, jossa armeija leiriytyi. Elokuun 10. päivänä Lyonin länsiarmeija kärsi tappion Missourin miliisin ja konfederaation joukkojen yhdistetylle joukolle Benjamin McCullochin komennossa lähellä Springfieldiä Missourissa. Tätä kutsuttiin Wilson's Creekin taisteluksi. Lyon sai surmansa yrittäessään koota yhteen alakynnessä olevia sotilaitaan. Lyonin ponnistelut estivät kuitenkin Missourin osavaltion liittymisen liittovaltioon. Missouri lakkautti orjuuden sodan aikana tammikuussa 1865.