Berliinin saarto

Saksan sodanjälkeinen jako

Kun liittoutuneet valtat tapasivat Potsdamissa, he sopivat jakavansa Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen, amerikkalaisiin, brittiläisiin, neuvostoliittolaisiin ja ranskalaisiin. Myös Berliini jaettiin neljään vyöhykkeeseen. Neuvostoliiton miehitysvyöhyke ympäröi Berliiniä, joten ainoa tapa päästä kolmelle lännen hallitsemalle sektorille oli ajaa Neuvostoliiton hallitseman alueen läpi.

Aiheuttaa

Neuvostoliitto aloitti saarron, koska se katsoi, että Saksan länsipuoliskosta (jota Yhdistynyt kuningaskunta, Yhdysvallat ja Ranska hallitsivat) oli tulossa liian vahva, koska koko länsipuoliskossa oli hiljattain otettu käyttöön yksi valuutta - Saksan markka. Neuvostoliittolaiset pelkäsivät, että yhteinen valuutta auttaisi läntisen puoliskon taloutta toipumaan nopeasti toisen maailmansodan aiheuttamista vahingoista ja että tämä vahvempi läntinen puolisko kehittyisi lopulta omaksi valtioksi (niin lopulta kävikin, nimeltään Länsi-Saksa). Venäläiset halusivat yhden Saksan ilman armeijaa, jota he voisivat helposti hallita. Natsien hyökkäys Neuvostoliittoon oli tappanut joka seitsemännen neuvostoliittolaisen, ja neuvostoliittolaiset pelkäsivät, että Britannia, Ranska ja Yhdysvallat saattaisivat yrittää omaa hyökkäystään jossain vaiheessa tulevaisuudessa. Sen vuoksi he halusivat mahdollisimman paljon maata Ranskan ja Neuvostoliiton väliin, jotta mahdollinen suursota käytäisiin Keski-Euroopassa eikä Neuvostoliitossa, jossa neuvostosiviilejä saattaisi kuolla (kuten oli tapahtunut toisen maailmansodan aikana).

Saksalla on myös paljon hiiltä ja rautaa lähellä Ranskan rajaa. Neuvostoliitto halusi käyttää hiiltä ja terästä oman maansa jälleenrakentamiseen, mutta näitä resursseja olisi vaikea saada käyttöön, jos Saksan länsipuolisko muuttuisi kapitalistiseksi maaksi, joka olisi liittoutunut Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltojen kanssa. Jos Saksa olisi ainoa puolueeton maa, näiden resurssien saaminen olisi helpompaa, koska Neuvostoliitto voisi kiusata Saksaa.

1 Saksan markan kolikko vuodelta 1992. Saksan markka oli Saksan virallinen valuutta, kunnes euro korvasi sen vuonna 1999.

Berliinin ilmasilta

Kesäkuun 24. päivänä 1948 Neuvostoliitto esti pääsyn Berliinin kolmelle lännen hallussa olevalle alueelle. Ne katkaisivat kaikki rautatie- ja maantieyhteydet, jotka kulkivat Neuvostoliiton hallitseman alueen kautta Yhdysvaltoihin. Se myös sulki joki- ja kanavaväylät Itämerelle. Länsivallat olivat sopineet Neuvostoliiton kanssa sopimuksesta, joka takasi oikeuden käyttää teitä, rautateitä ja vesiväyliä.

Yhdysvaltain Saksan miehitysvyöhykkeen komentaja, kenraali Lucius D. Clay, halusi lähettää panssarivaunuja Länsi-Saksasta Länsi-Berliiniin moottoritietä pitkin ja antaa ohjeet ampua, jos ne pysäytetään tai niitä vastaan hyökätään. Presidentti Truman kieltäytyi, koska se saattaisi aloittaa sodan. Clayn käskettiin pyytää kenraali Curtis LeMayta, Yhdysvaltain Euroopan ilmavoimien komentajaa, selvittämään, olisiko ilmakuljetus mahdollinen. Kenraali Albert Wedemeyer, Yhdysvaltain armeijan esikuntapäällikkö, oli Euroopassa, kun saarto alkoi. Hän oli toiminut Intian ja Kiinan amerikkalaisjoukkojen komentajana vuosina 1944-45. Hän tiesi liittoutuneiden ilmakuljetuksesta Intiasta Himalajan "kumpareen" yli Kiinaan. Hän kannatti ilmasillan aloittamista.

Ensimmäisen lennon ilmakuljetukseen teki kolmekymmentäkaksi C-47-rahtikonetta 26. kesäkuuta 1948. Ne kuljettivat 80 tonnia rahtia, muun muassa maitoa, jauhoja ja lääkkeitä.

Berliiniin oli lennätettävä niin paljon tavaraa, että lentokoneet nousivat ilmaan kolmen minuutin välein. Jos lentokone epäonnistui laskeutumispaikassaan, se ei voinut lentää kentän ympäri ja yrittää uudelleen, vaan sen oli palattava tukikohtaansa. Tämä oli helpompaa ja turvallisempaa kuin viivyttää perässä tulevia lentokoneita.

Amerikkalaiset rekrytoivat myös entisiä Luftwaffen lentokonemekaanikkoja auttamaan huoltotöissä, kun liittoutuneet tajusivat, että saarto kestäisi pidempään kuin odotetut kolme viikkoa.

Lentosillalla lensi brittiläisiä, yhdysvaltalaisia, australialaisia, kanadalaisia, uusiseelantilaisia ja eteläafrikkalaisia lentäjiä. Ranskalaiset taistelivat siirtomaissaan Kaakkois-Aasiassa, eivätkä he voineet käyttää lentokoneita ilmakuljetukseen. Sen sijaan he rakensivat uuden ja suuremman lentokentän sektorilleen Tegel-järven rannalle. He saivat rakennuksen valmiiksi alle 90 päivässä. Nykyään se on Berliini-Tegelin kansainvälinen lentoasema.

Sadat lentokoneet, joita berliiniläiset kutsuivat lempinimellä Rosinenbomber ("rusinapommittajat"), lennättivät Berliinistä paluulennoilla monenlaista rahtia, suurista konteista pieniin karkkipaketteihin, joissa oli pieniä yksittäisiä laskuvarjoja, jotka oli tarkoitettu Berliinin lapsille.

Lentoja tehtiin 278 228, ja Berliiniin toimitettiin 2 326 406 tonnia elintarvikkeita ja tarvikkeita, mukaan lukien yli 1,5 miljoonaa tonnia hiiltä.

Neuvostoliitto poisti saartonsa keskiyöllä 11. toukokuuta 1949. Ilmasilta päättyi kuitenkin vasta 30. syyskuuta 1949, koska länsivaltiot halusivat kerätä Länsi-Berliiniin riittävästi tarvikkeita siltä varalta, että Neuvostoliitto saartoisi sen uudelleen.

Kolme tärkeintä Berliinin lentokenttää olivat Tempelhof amerikkalaisella sektorilla, RAF Gatow brittiläisellä sektorilla ja Tegel ranskalaisella sektorilla. Jotta kaikki olisi turvallista, lennonjohto oli sijoitettu Tempelhofiin. Lisäksi aloitti toimintansa uusi nelihenkinen organisaatio, Berlin Air Safety Center (BASC). BASC lopetti toimintansa vasta vuonna 1990, kun Saksa yhdistyi ja tavallinen saksalainen siviililennonjohto otti vastuun.

Brittiläinen operaatio

Briteillä oli noin 150 C-47 Dakotaa ja 40 Avro Yorksia. RAF käytti myös 10 Short Sunderlandia ja myöhemmin Short Hythe -lentoveneitä. Nämä lensivät Finkenwerderistä Elbellä Hampurin lähellä Havel-joelle. Lentoveneet oli suunniteltu kestämään ruostetta ja vesivahinkoja, joten ne olivat erittäin hyödyllisiä irtosuolan kuljetuksessa, joka olisi ruostuttanut muut lentokoneet. Myöhemmin käytettiin monia muitakin lentokoneita, ja britit olivat lentäneet noin 100 000 tonnia rahtia saarron päättymiseen mennessä.

Maidon lastaaminen Länsi-Berliiniin matkalla olevaan lentokoneeseen


Ilmakäytävät Berliiniin.


Yhdysvaltain ilmavoimien lentäjä Gail Halvorsen, "Onkel Schoklade", -


Berliinin ilmasillan muistomerkki lähellä Tempelhofin lentokenttää

Muistomerkki

Saarron aikana kuoli 39 brittiläistä ja 31 yhdysvaltalaista lentäjää. Heidän nimensä on merkitty muistomerkkiin Tempelhofin lentokentän edustalla. Samanlaisia muistomerkkejä on Wietzenbruchin sotilaslentokentällä Cellen lähellä ja Rhein-Mainin lentotukikohdassa.

He menettivät henkensä Berliinin vapauden puolesta palvellessaan Berliinin ilmasillassa 1948/49.

- Luftbrückendenkmal, Tempelhof

Jälkeenpäin

Tegelistä kehitettiin Länsi-Berliinin päälentoasema, ja vuoteen 2007 mennessä sen rinnalle oli rakennettu Berlin-Schoenefeld Brandenburgissa. Näiden kahden lentoaseman seurauksena Tempelhof on suljettu, ja Gatow ei enää toimi lentoasemana, vaan siellä sijaitsee Saksan Luftwaffen museo. Schoenefeldissä oli 1970- ja 1980-luvuilla länsimaalaisille omat ylityspaikat Berliinin muurin läpi.

Aiheeseen liittyvät sivut

• Berliini
• RAF Gatow
• Itä-Berliini
• Gail Halvorsen (tunnetaan myös nimellä "Uncle Wiggle Wings the Candy Bomber").
• The Big Lift, vuoden 1950 elokuva ilmasillasta amerikkalaisesta näkökulmasta.
• Bob Clarke (historioitsija)