Berliinin muuri

Saksan jako

Toisen maailmansodan päätyttyä Saksa jaettiin neljään vyöhykkeeseen, joista kukin liittoutuneiden tärkeimmistä maista oli yksi: Ranska, Yhdistynyt kuningaskunta, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Saksan pääkaupunki Berliini jaettiin myös neljään vyöhykkeeseen niin, että se oli kuin saari Neuvostoliiton vyöhykkeen sisällä. Toukokuun 8. päivänä 1949 Ranskan, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen vyöhykkeistä muodostettiin Länsi-Saksa (Saksan liittotasavalta, Bundesrepublik Deutschland, BRD) ja Länsi-Berliini. Neuvostoliiton vyöhykkeistä muodostettiin Itä-Saksa ja Itä-Berliini. Itä-Saksa (Saksan demokraattinen tasavalta, Deutsche Demokratische Republik, DDR) perustettiin 7. lokakuuta 1949. Euroopan, Saksan ja Berliinin jakoi rautaesirippu.

 
Miehitetyn Saksan alueet toisen maailmansodan jälkeen  

Mikä johti muurin rakentamiseen

Kun Saksa jakautui Länsi- ja Itä-Saksaan 8. toukokuuta 1949, 2,6 miljoonaa itäsaksalaista lähti Länsi-Saksaan. Pelkästään Berliinissä 3,6 miljoonaa ihmistä pakeni länteen. Estääkseen tämän Itä-Saksan kommunistihallitus rakensi 13. elokuuta 1961 muurin, joka erotti Itä- ja Länsi-Berliinin toisistaan.

Muuri rakennettiin pitämään maan asukkaat sisällä. Neuvostoliiton ja Itä-Saksan hallituksen mukaan sen piti kuitenkin pitää kapitalismi ulkona. He sanoivat, että Länsi-Saksa kieltäytyi tunnustamasta Itä-Saksaa itsenäiseksi maaksi, koska se halusi vallata Koillis-Saksan aivan kuten Hitler valloitti Puolan.

Ihmiset yrittivät silti paeta, vaikka Berliinin muuri oli olemassa. He käyttivät monia keinoja kiertääkseen Berliinin muurin vartijat ja piikkilangat.

1980-luvun lopulla Mihail Gorbatshov sanoi, että Neuvostoliitto ei käyttäisi puna-armeijaa estääkseen Itä- ja Keski-Euroopan kansoja vaihtamasta hallitusta. Hänen sanojensa jälkeen useat maat alkoivat muuttaa tapaa, jolla ne hallitsivat kansaansa. Unkari avasi rajansa, ja Itä-Saksan asukkaat alkoivat muuttaa Unkarin kautta länteen. Lokakuussa 1989 alkoivat joukkomielenosoitukset Itä-Saksan hallitusta vastaan. Pitkäaikainen johtaja Erich Honecker erosi, ja muutamaa päivää myöhemmin hänen tilalleen tuli Egon Krenz. Honecker oli tammikuussa 1989 ennustanut, että muuri pysyisi pystyssä "vielä sata vuotta", jos sen rakentamiseen johtaneet olosuhteet eivät muuttuisi. Tämä ei osoittautunut todeksi.

Marraskuussa 1989 Itä-Saksan keskuskomitea päätti helpottaa itäsaksalaisten pääsyä muurin läpi. Lehdistövirkailijan erehdys johti siihen, että raja avattiin useita tunteja ennen kuin sen olisi pitänyt avata. Miljoonat itäsaksalaiset juhlivat muurin avaamista. Monet keräsivät matkamuistoja taltoilla, ja jotkut televisioasemat kuvasivat, kuinka ihmiset löivät muuria moukarilla.

Tämän Länsi-Berliinissä muuria lyövien ihmisten kuvan sanotaan usein olevan Itä-Berliinin asukkaiden murtautumista ulos. Tämä ei pidä paikkaansa. Muurin itäpuolella ei ollut graffiteja. Kaikissa kuvissa, joissa ihmiset hakkaavat muuria, näkyy ihmisiä, jotka lyövät graffitien peittämiä seiniä. Alle vuosi Berliinin muurin murtamisen jälkeen Saksasta tuli jälleen yksi maa.

 

Kuolleiden määrä

Muurin 28 vuoden aikana 125-206 ihmistä kuoli yrittäessään ylittää Berliinin muurin. Ainakin 800 ihmistä kuoli Berliinin ulkopuolella yrittäessään ylittää muuria Itä-Saksasta länteen.

Itä-Saksan viranomaiset eivät kirjanneet kaikkia kuolemantapauksia, joten todellista kuolonuhrien määrää ei ehkä koskaan saada selville.

Ne ihmiset, jotka jäivät kiinni elossa pakoyrityksestä, joutuivat vankilaan vähintään viideksi vuodeksi. Muurin ensimmäinen uhri oli Ida Siekmann. Hän loukkaantui kuolettavasti hypättyään asuntonsa ikkunasta. Hän putosi länsipuolen jalkakäytävälle. Ensimmäinen muurin uhri, jota ammuttiin, oli Günter Litfin. Hän oli 24-vuotias, ja poliisi ampui hänet Berliinin Friedrichstrassen rautatieaseman lähellä, kun hän yritti päästä länteen. Tämä tapahtui 24. elokuuta 1961, vain yksitoista päivää sen jälkeen, kun raja oli suljettu.

Peter Fechter vuoti kuiviin kuolinkaistalla 17. elokuuta 1962. Tämä johti julkiseen paheksuntaan. Amerikkalaiset joukot katselivat häntä, mutta eivät voineet auttaa häntä. Itä-Saksan rajapoliisit, jotka olivat haavoittaneet häntä, eivät myöskään auttaneet häntä.

Vuonna 1966 kaksi kymmenen- ja kolmetoistavuotiasta lasta sai surmansa rajakaistaleella. Tämä on epätavallista, koska Itä-Saksan rajapoliisilla oli määräys olla ampumatta raskaana olevia naisia, lapsia tai mielisairaita ihmisiä.

Helmikuun 6. päivänä 1989 rajavartijat ampuivat Chris Gueffroyn, joka yritti ylittää muurin. Hän oli viimeinen rajavartijoiden tappama henkilö. Winfried Freudenberg kuoli 8. maaliskuuta 1989 pudottuaan kaasupallosta. Hän oli viimeinen ihminen, joka kuoli yrittäessään ylittää Berliinin muurin ja paeta Länsi-Berliiniin.

 

Berliinin mellakat

Berliinin muuri alkoi lopulta kaatua, kun ihmiset mellakoivat. Monet hyppäsivät muurin päälle ja jopa tungeksivat sitä vasten. Tämä aiheutti sen, että muuri romahti joiltakin alueilta, ja yhä useammat ihmiset pääsivät läpi toiselle puolelle perustetuille pakolaisleireille. "Repikää tämä muuri alas! " oli Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin puhe, jonka hän piti Neuvostoliiton johtajalle Mihail Gorbatshoville muurin tuhoamiseksi. Puhe pidettiin Brandenburgin portilla lähellä Berliinin muuria 12. kesäkuuta 1987. Se tehtiin Berliinin 750-vuotisjuhlan kunniaksi. Hänen puheensa ja sen seuraukset saattoivat auttaa muurin purkamisessa.

 
Ronald Reagan puhuu Brandenburgin portin edessä.  

Muurin sortuminen

Vuoden 1989 lopulla DDR kärsi monista ongelmista, kuten talouden vaikeuksista ja laajamittaisista mielenosoituksista. Unkarin hallinto oli romahtanut ja oli purkamassa raja-aitojaan Itävallan kanssa elokuuhun 1989 mennessä. Koska Varsovan liitto salli kansalaisten matkustaa Neuvostoliiton sisällä, monet itäsaksalaiset turistit pakenivat Unkarin kautta länteen. Kun Unkarin hallitus kieltäytyi DDR:n vaatimuksesta pysäyttää loikkarit, Itä-Saksa kielsi kaiken matkustamisen Unkariin, mikä johti mielenosoituksiin ja protesteihin. Tämä aloitti DDR:n eristämisen blokissa.

Erich Honecker, DDR:n johtaja vuodesta 1971, joutui eroamaan 18. lokakuuta 1989. Hänen tilalleen tuli Egon Krenz politbyroon yksimielisen äänestyksen jälkeen. Krenzin hallinnon aikana itäsaksalaiset saattoivat edelleen paeta Tšekkoslovakian kautta Unkariin.

Loikkareiden määrä kasvoi ja aiheutti jännitteitä Itä-Saksan ja Tšekkoslovakian välille. Krenzin hallinto päätti sallia ihmisten lähteä suoraan länteen Itä-Berliinin rajatarkastuspisteiden kautta. Tämä sai monet itäsaksalaiset, jotka saivat tietää asiasta länsisaksalaisista tiedotusvälineistä, menemään rajanylityspaikoille ja vaatimaan, että heidät päästettäisiin välittömästi läpi.

Jokaisen tarkastuspisteen rajavartijat käskivät ihmisiä palaamaan kotiin, koska heillä ei ollut käskyjä siitä, että muuri aukeaisi sinä yönä. Ajan kuluessa tarkastuspisteelle saapuvien ihmisten määrä kasvoi, ja vartijat alkoivat huolestua. He alkoivat ottaa aggressiivisempia ihmisiä syrjään ja leimasivat heidän passeihinsa erikoisleiman, joka salli heidän pääsynsä Länsi-Berliiniin. Ihmiset eivät kuitenkaan olleet tietoisia siitä, että he tosiasiassa peruuttivat Itä-Saksan kansalaisuutensa, ja he olivat järkyttyneitä, kun heiltä evättiin pääsy takaisin DDR:ään. Tarkastuspisteen päävartija soitti kuumeisesti esimiehilleen toivoen saavansa vastauksia siihen, miksi niin monet ihmiset luulivat, että muuri oli avattava. Kello 22.45 mennessä oli selvää, etteivät alakynnessä olevat ja ylivoimaiset rajavartijat käyttäisi aseitaan väkijoukkojen tukahduttamiseen. Päävartija antautui ja määräsi Länsi-Berliinin portit avattaviksi. Itäberliiniläisten väkijoukkoja kohtasivat länsiberliiniläisten väkijoukot iloisessa tilanteessa, sillä Berliinin muuri oli juuri kaatunut.

Monet ihmiset jopa kiipesivät vastalauseena muurille Brandenburgin portin luona ja alkoivat hakata muuria. DDR:n viranomaiset vastasivat tähän aluksi ampumalla ihmisiä vesitykeillä, mikä osoittautui tehottomaksi. Itä-Saksan armeija kiipesi myöhemmin muurille estääkseen muita seisomasta muurilla. Hallitus aloitti muurin purkamisen seuraavana päivänä. Muurin murtuminen tuhosi DDR:n valtapuolueen SED:n ja sai monet sen virkamiehet eroamaan. Saksan demokraattinen tasavalta lakkasi olemasta alle vuotta myöhemmin ja yhdistyi Saksan liittotasavallan kanssa 3. lokakuuta 1990.

 

Mistä seinä oli tehty

Seinää muutettiin ja lisättiin useita kertoja. Se ei ollut oikeastaan muuri, vaan kokoelma muureja, aitoja ja muita laitteita. Näin rajanaita oli tehty idästä länteen päin aloittaen

1. 2-3 metriä korkea betoniseinä tai metalliaita
2. Lattiassa oleva merkkivalojärjestelmä, joka aiheuttaa hälytyksen, kun sitä kosketetaan.
3. Piikkilanka-aita ja piikkilanka-aita. Miestä korkeampi.
4. (Ei kaikissa paikoissa) Koirien kennelit. joissa on saksanpaimenkoiria tai muita koulutettuja koiria.
5. (Ei kaikissa paikoissa) Kalustoa ja juoksuhautoja ajoneuvojen ja panssarivaunujen pysäyttämiseksi. Nämä järjestelmät poistettaisiin (jos länsi maksaisi poistamisen). Useimmat korvattiin myöhemmin.
6. Kadut, joilla saadaan korvaavia ja vahvistuksia.
7. Vartiotorneja (vuonna 1989 niitä oli 302). Hakuvalot mukaan lukien
8. kuolemanraita. Tällä alueella kaikki rakennukset oli purettu, eikä piilopaikkoja ollut missään. Joskus siellä oli hiekkakaistaleita, joissa saattoi havaita jalanjälkiä.
9. Metallinen aita, sitten itse raja:
10. Betoniseinä, jonka korkeus on 3,75 metriä. Erittäin vaikea kiivetä.

Kokonaisuus tehtiin 30-500 metrin levyisellä alueella. Virallinen (siviili)raja alkoi ennen ensimmäistä aitaa. Laitokselle pääseminen vaati erityisluvan. Todellinen raja oli noin metrin tai kahden metrin päässä betonimuurin edessä, joten koko muurikompleksi oli Itä-Saksan sisäpuolella (vain Itä-Berliinin osa muurista oli Itä-Berliinin sisäpuolella).

Itä- ja Länsi-Saksan välistä rajaa puolustettiin myös voimakkaasti aidoilla ja miinoilla. Itä-Saksalaiset tarvitsivat erityisluvan asuakseen rajan läheisyydessä.

 

Mitä on jäljellä tänään

Saksan yhdistymisen jälkeen 3. lokakuuta 1990 Berliinin muuri purettiin ja vietiin pois. Muurista on jäljellä muutamia osia, joista osaan on perustettu museo.

• Yhteensä 302 vartiotornista on jäljellä 5.
• Niin sanottu Todesstreifen (kuolemanvyöhyke) on edelleen nähtävissä monin paikoin. Jotkut niistä ovat laajoja ruskeita, viljelemättömiä maa-alueita. Joskus ne ovat nykyään puistoja.
• Checkpoint Charliessa on yksityinen museo.
• Checkpoint Charlien lähellä on hautausmaa, jossa muistetaan muurin uhreja.

 

Kiistat

Itä-Berliinin erityispoliiseilla, jotka vartioivat muuria, oli käsky ampua, jos se oli tarpeen ihmisten pakenemisen estämiseksi. Itä-Saksan johtajat, kuten Egon Krenz, pidätettiin Saksan yhdistymisen jälkeen, koska vartijat saivat käskyn ampua tappaakseen.

Muurin rakentamisen jälkeen monet ihmiset eivät kuitenkaan enää voineet poistua Itä-Berliinistä tavanomaisten rajanylityspaikkojen kautta. Ainoa keino oli juosta kilpaa muurin läpi tai yrittää kaivaa tunneli sen alle.

Saksan yhdistymisen jälkeen Länsi-Saksan tuomioistuimet tuomitsivat ihmisiä ampuneet rajavartijat. Tuomarit totesivat, että osa rajavartiolaitoksen (ampumista koskevista) laeista oli ihmisoikeuksien vastaisia. Siksi heidän olisi pitänyt kieltäytyä ampumasta.

Samaa sovellettiin tietenkin niihin ihmisiin, jotka olivat ampuneet rajapoliiseja heidän lennollaan.

Rajavartijat, jotka ampuivat ja estivät jonkun pakenemasta, voivat saada jopa 500 markan palkkion. Jotkut näistä vartijoista tuomittiin yhdistymisen jälkeen.

Toinen vaihtoehto oli olla ampumatta tai ampua huonosti ohi. Tällaiset vartijat olivat vaarassa menettää hyvin palkatut työpaikkansa.

 

Kuriositeetit

• Vuonna 1988 Itä- ja Länsi-Berliinin välillä vaihdettiin alueita. Osa alueesta, jota kutsutaan Lenné-kolmioksi (lähellä Potsdamer Platzia), kuului nyt länteen. Muutama päivä vaihdon jälkeen ryhmä ekologisia mielenosoittajia pakeni lännen poliisia Itä-Berliiniin muurin yli. Rajavartijat antoivat heille aterian ja lähettivät heidät takaisin.

Toinen maakaistale annettiin Länsi-Berliinille. Tämä kaistale oli vain sen tien levyinen, joka yhdisti Länsi-Berliinin pieneen erillisalueeseen.

Aiheeseen liittyvät sivut

• Rautaesirippu
• Ich bin ein Berliner
• Repikää tämä muuri alas!
• Wende