Piikkisika: kuvaus, lajit, piikit ja elintavat
Piikkisika on jyrsijä, jonka turkkiin kehittyneet piikit toimivat sen tärkeimpänä puolustuskeinona saalistajia vastaan. Piikkisiat kuuluvat jyrsijöiden joukkoon ja ovat monin lajinöin kookkaita verrattuna useimpiin muihin jyrsijöihin. Monet lajit ovat noin 60–90 cm pitkiä (pää ja vartalo) ja monilla on noin 20–25 cm pitkä häntä; paino vaihtelee lajeittain, tavallisesti muutamasta kilosta yli kymmeneen kiloon. Piikkisiat voivat olla väriltään ruskean, harmaan tai harvinaisen valkoisen sävyisiä.
Nimi ja poikaset
Nimi "piikkisika" tulee etymologialtaan ranskalaisesta ilmaisusta porc d'épine, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "piikkikasikasta". Suomen kielessä yksilön poikasta kutsutaan yleensä piikkisian poikaseksi tai yksinkertaisesti poikaseksi. Piikkisian poikaset syntyvät usein hyvin kehittyneinä (precocial): niiden piikit ovat aluksi pehmeitä ja kovetuvat pian syntymän jälkeen, mikä antaa heti lisää suojaa.
Piikit ja niiden rakenne
Piikkisian piikit (myös joskus kutsuttu "sulkakynsiksi" tai selkäpiikeiksi) eivät ole luuta vaan paksuuntuneesta karvasta muodostuneita, keratiinilla päällystettyjä rakenteita. Ne ovat ihon lihaksistossa kiinni, ja eläin voi asentaa niitä eri suuntiin lihasten avulla. Vanhan maailman piikkisikojen (Hystricidae) piikit ovat usein ryhmittyneinä selässä ja rungossa, kun taas uuden maailman piikkisikojen (Erethizontidae) piikit esiintyvät usein yksittäin yhdessä aluskarvan ja tavallisten karvojen kanssa (ihon lihaksistoon kiinnittyneinä).
Monilla lajeilla piikit ovat noin 5–8 cm pitkiä, mutta pituus vaihtelee. Uuden maailman piikkisikojen piikeissä on usein mikroskooppisia, taaksepäin osoittavia hammasmaisia sivuteroja, jotka tekevät niiden irrottamisesta kudoksesta vaikeampaa ja kipua tuottavampaa. Kun piikki tarttuu hyökkääjään, se voi irrota ja jäädä kiinni ihoon; lihasten normaalit liikkeet voivat ajan myötä painaa piikkiä syvemmälle. Tämän seurauksena piikit voivat aiheuttaa vakavia vammoja ja jopa infektioita, jotka harvoin voivat johtaa eläimen kuolemaan. Piikkejä irrottamalla tai kirurgisesti poistamalla voidaan hoitaa tartuntoja, mutta syvälle kulkeutuneet piikit voivat aiheuttaa komplikaatioita. Muinainen väite, että piikkisika pystyisi "heittämään" piikkejä, on virheellinen: piikit eivät lennä itsestään.
Levinneisyys ja elinympäristöt
Piikkisiat elävät laajalla alueella: trooppisissa ja leudoissa osissa Aasiaa, osissa Italiaa (lähinnä Etelä-Euroopassa), Afrikkaa sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa. Ne asuttavat erilaisia elinympäristöjä: metsää, pensaikkoa, niittyjä ja aavikonreuna-alueita. Osa lajeista on pääasiassa maan päällä eläviä ja kaivelevat kolonsa maahan, kun taas jotkin uuden maailman piikkisikojen suvut ovat puissa viihtyviä ja liikkuvat ketterästi oksistossa.
Ravinto ja elintavat
Piikkisiat ovat pääosin kasvinsyöjiä. Niiden ravintoon kuuluvat muun muassa:
- puun kuori ja oksat
- lehdet, versot ja juuret
- hedelmät ja siemenet
- joissakin lajeissa myös tuoreet eläinten luut tai muut suolapitoiset aineet
Useimmat piikkisiat ovat yöaktiivisia tai hämäräaktiivisia ja viettävät päivän tyyppillisesti suojaisissa koloissa tai puunkoloissa. Ne ovat usein yksineläjiä tai elävät pienissä perheryhmissä. Piikkisian ruokavalio vaihtelee lajin ja elinalueen mukaan ja saattaa muuttua vuodenajan mukaan.
Piikkisiat ja ihmiset
Piikkisikojen ja ihmisten vuorovaikutus liittyy usein suolan etsimiseen: jotkin piikkisiat hakeutuvat suolalähteille ja saattavat nakertaa suolaisia esineitä, kuten puupintoja, maalattuja pintoja, jalan- tai työkalojen kahvoja tai jopa ajoneuvojen johtoja, mikäli ne on päällystetty suolalla. Suolaa etsivät yksilöt voivat toisinaan aiheuttaa vahinkoa asuinrakennuksille tai ajoneuvoille erityisesti alueilla, joissa teillä käytetään talvella paljon tiesuolaa. Yksinkertaisia torjuntakeinoja ovat esimerkiksi suolanuolien sijoittaminen kauemmas tai herkempien pintojen suojaaminen.
Lisääntyminen ja suojelu
Lisääntyminen vaihtelee lajeittain. Useimmat lajit synnyttävät muutaman hyvin kehittyneen poikasen, jotka pystyvät liikkumaan ja ruokkimaan itsensä suhteellisen pian synnytyksen jälkeen. Piikkisiat eivät yleensä ole ihmiselle aggressiivisia, mutta puolustautuessaan ne voivat aiheuttaa teräviä vammoja piikeillään.
Monia piikkisikojen lajeja uhkaa elinympäristöjen pieneneminen, metsästys ja ihmisen rakentaminen. Joidenkin lajien suojelu on tarpeen luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi.
Piikkisikoista on olemassa paljon paikallisia tarinoita ja myyttejä. Tieteellinen tutkimus on kuitenkin selventänyt niiden elintapoja ja puolustusmekanismeja: tärkeintä on ymmärtää, että piikit ovat modifioituneita karvoja, eivät heitettäviä aseita, ja että eläimen paras puolustus on usein pysyä etäällä ja antaa sen rauhassa.
Vanhan maailman piikkisika
Kysymyksiä ja vastauksia
Kysymys: Mikä on piikkisika?
V: Piikkisika on jyrsijä, jolla on teräviä piikkejä, jotka puolustavat sitä saalistajilta.
K: Kuinka suuria piikkisikoja on?
V: Useimmat piikkisikoiset ovat noin 60-90 cm pitkiä, ja niillä on 20-25 cm pitkä häntä, ja ne painavat 5-16 kg (12-35 kiloa).
K: Minkä värisiä ne ovat?
V: Piikkisikoja on ruskean, harmaan ja epätavallisen valkoisen eri sävyjä.
K: Mikä on oikea nimi piikkisian vauvalle?
V: Oikea nimitys piikkisianvauvalle on piikkisika.
K: Miten sulkakynnet suojaavat eläintä?
V: Piikkisian sulkakynnet ovat teräviä kuin neulat, ja niiden kärjessä on pieniä taaksepäin suuntautuvia piikkejä, jotka tarttuvat ihoon ja tekevät niiden irrottamisesta vaikeaa ja kivuliasta. Piikkisian sulkakynät voivat tunkeutua eläimiin ja ihmisiin vielä kuoleman jälkeenkin.
K: Missä ne elävät?
V: Piikkisikoja voi elää Aasian, Italian, Afrikan, Pohjois- ja Etelä-Amerikan trooppisissa ja leudoissa osissa metsissä, aavikoilla ja niityillä. Jotkut elävät puissa, kun taas toiset pysyttelevät maassa. Ne viihtyvät myös sellaisten teiden läheisyydessä, joilla on käytetty vuorisuolaa jään tai lumen sulattamiseksi.
K: Mitä ne syövät?
V: Piikkisika etsii suolaa syömällä natriumnitraatilla kovetettua vaneria, tiettyjä maaleja, työkalujen kahvoja, jalkineita, vaatteita ja muita suolaisella hiellä päällystettyjä esineitä sekä erilaisia suolapitoisia kasveja, kuten keltaista vesilililjaa ja vesimaksaa, tuoreita eläinten luita, puiden kuorta ja suolapitoisen maaperän mutaa.
