Southwest National Park on 618 267 hehtaarin (noin 1 527 770 eekkeriä; noin 6 183 km²) kansallispuisto Tasmanian lounaisosassa Australiassa. Puisto on Tasmanian suurin, ja se on osa Tasmanian Wildernessin maailmanperintöaluetta, joka on suojeltu sekä luonnon monimuotoisuuden että kulttuuriperinnön vuoksi.

Sijainti ja maisemat

Puiston itäpuoli sijaitsee noin 93 kilometriä Hobartista länteen, ja puisto ulottuu Tasmanian länsi- ja etelärannikolle. Alue käsittää laajoja erämaita, jyrkkiä rannikkoalueita, syviä lahtia ja vuoristoisia alueita. Maisemat vaihtelevat rehevistä sademetsistä ja alangoiden nappuheinikoihin sekä karuihin ylänköihin ja tunturikoivikkomaisemiin. Alueella on myös dramaattisia kallioita, jäätiköstä syntyneitä laaksoja ja useita sisäjärviä ja jokia.

Luonto ja eläimistö

Southwest National Park on tunnettu koskemattomista luontoympäristöistään ja runsaasta endeemisestä lajistosta. Puistosta löytyy muun muassa:

  • laajoja buttongrass-alueita ja rämeitä;
  • pieniä mutta tiheitä sademetsiä ja pensastoja rannikolla;
  • kallioperälle ja ilmastolle tyypillisiä kasveja, kuten erilaisia suola- ja pehmolehtisiä lajeja sekä harvinaisia alppikasveja;
  • eläimiä kuten tasmanian susi (tasmanian tiikerin sukulainen on kuollut sukupuuttoon muualla), tasm., tasmanian devil sekä erilaisia lintuja, matelijoita ja hyönteisiä; alueella on myös harvinaisia ja uhanalaisia lajeja, jotka hyötyvät erämaisen alueen suojelusta.

Monet ekosysteemit ovat säilyneet muuttumattomina pitkään, minkä takia puisto on myös tieteellisen tutkimuksen kannalta arvokas alue.

Ihmistoiminta ja kulttuurihistoria

Alue on säilynyt hyvin koskemattomana, ja todisteet osoittavat, että Tasmanian aboriginaalit ovat käyttäneet aluetta ainakin 25 000 vuoden ajan. Arkeologiset kohteet, kuten asuinpaikat ja rannikon mussel- ja simpukkakasat, kertovat pitkästä ihmisen ja maiseman välisestä suhteesta. Eurooppalaiset uudisasukkaat tekivät alueelle vain harvoja retkiä, eikä siellä ole ollut laajamittaista pysyvää asutusta.

Myöhemmin 1900-luvulla alueen etelä- ja itäosiin kohdistui muun muassa vesivoimahankkeita, ja yksi ainoa tie johtaa Strathgordonin vesivoimalaitoksen taajamaan. Suuremmat rakentamishankkeet ovat rajoittuneet, ja laajoja alueita on jätetty luonnontilaan suojelun vuoksi.

Saapuminen ja retkeily

Puiston syrjäisyyden ja karun sään vuoksi alueelle pääsy on rajattua. Puiston etelä- ja länsiosiin pääsee pääosin vain jalan, veneellä tai kevytlentokoneella. Vaativat ja pitkät vaellusreitit, kuten South Coast Track ja Port Davey -alueen reitit, vetävät kokeneita vaeltajia ja luonnonystäviä, mutta olosuhteet voivat olla äärimmäiset: sää muuttuu nopeasti, näkyvyys huononee ja maasto on paikoin erittäin vaikeakulkuista.

Melaleucan pikkukylässä äärimmäisessä lounaisosassa on kiitorata lentokoneiden laskeutumista varten ja kansallispuistopalvelun peruspalvelut. Melaleuca toimii tärkeänä tukikohtana eteläosan vesille ja vaellusreiteille.

Suojelu ja merkitys

Puiston osaaminen Tasmanian Wildernessin maailmanperintöaluetta korostaa sen globaalia arvoa: alue edustaa laajaa, suhteellisen koskematonta luonto- ja maisemakokonaisuutta, jossa on sekä geologisesti että biologisesti merkittäviä elementtejä sekä arvokkaita kulttuuriperintökohteita. Suojelu painottaa luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä, arkeologisten kohteiden turvaamista ja kestäviä liikenne- sekä matkailukäytäntöjä.

Tärkeää on muistaa, että alueen sää on arvaamaton ja vaellus vaatii huolellista valmistautumista. Useimmat kävijät saapuvat alueelle vain tietyinä vuodenaikoina ja noudattavat kansallispuistopalvelun ohjeita ja lupavaatimuksia, jotta herkät ekosysteemit ja kulttuurikohteet säilyvät myös tuleville sukupolville.