Kukkula 60 (engl. Hill 60) oli ihmisen tekemä kumpare, syntynyt 1860-luvulla, kun maata nostettiin läheiseltä rautatielinjalta. Se kohosi noin 150 jalan (noin 46 metriä) korkeuteen ja sijaitsi Ypresin kaakkoispuolella. Korkeutensa vuoksi kukkula antoi merkittävän tuliaseman alueelle: se tarjosi näkö- ja tulivaltaa ympäröivälle maastolle, joten hallinta siitä oli taktisesti tärkeää. Saksalaiset valtasivat kukkulan joulukuussa 1914 ja saivat siten etulyöntiaseman, mikä herätti brittiläisten halun vallata paikka takaisin.
Tunneli-iskut ja miinojen sijoittaminen
Britit aloittivat huhtikuussa 1915 laajat tunneli- ja miinakaivuut tavoitteenaan räjäyttää kukkulan alle sijoitettuja panoksia ja murtaa saksalaisten asemat. Työstä vastasivat pääosin kaivostöihin tottuneet miehet, joita värvättiin etenkin kaivosalueilta. Useimmat kaivajat olivat työskennelleet lapsuudesta saakka kaivoksissa ja perheet saattoivat olla kaivostoiminnassa sukupolvien ajan — monet olivat kotoisin esimerkiksi Northumberlandin, Manchesterin ja Lontoon alueilta. Näiden miesten kokemuksesta oli suuri hyöty: he tunsivat maaperän käyttäytymisen, osasivat rakentaa tuettuja tunneleita ja toimia ahtaissa olosuhteissa. Työ oli fyysisesti raskasta ja vaarallista; maan alla tehtiin salaisia, usein hyvin riskialttiita operaatioita, joissa kuoleman ja haavoittumisen riski oli suuri.
Kaivaustyössä hyödynnettiin muun muassa kuuntelutekniikoita (varhaisia kuuntelulaitteita) vihollisen kaivausten löytämiseksi ja torjumiseksi. Tunneliin upotettavat räjähdevarastot olivat suuria: kukkulan alle sijoitettiin useita miinoja, joiden tehtävä oli murskata vallattu huippu ja aiheuttaa kaaosta saksalaisten etuasemissa. Kun nämä miinat räjäytettiin, niiden voimakas suojaräjähdys muutti maastoa ja avasi mahdollisuuden jalkaväen etenemiselle.
Räjäytys ja seuraukset
Huhtikuussa 1915 räjäytykset hajottivat Kukkula 60:n huipun ja avasivat brittiläisille tilaisuuden vallata paikka takaisin. Vaikka räjäytys oli taktinen voitto, taisteluista alueella seurasi kovia menetyksiä sekä maalla että maan alla. Useat tunnelimiesten ryhmät kärsivät korkeista kuolonuhrimääristä; etenkin kaivauksissa alttiina olleet miehet joutuivat usein äkillisesti pommitusten, kaivosten sortumien ja vastakkaisten kaivausten seurauksiin.
Vain vähän aikaa Kukkula 60:n taistelun jälkeen alkoi toinen Ypresin taistelu, jossa saksalaiset käytännössä ottivat käyttöön ensimmäistä kertaa laajamittaista kloorikaasun käyttöä taistelukentällä. Tämän taistelun jälkeen saksalaiset etenivät lähemmäs Ypresiä ja hallitsivat maan muokkaamaa salienttia sen itäpuolella. Toisen Ypresin taistelun kemialliset iskut ja jatkuva jalkaväkitaistelu osoittivat sodankäynnin uudenlaisen, entistä raastavamman luonteen.
Muistomerkit ja jäljet nykypäivänä
Kukkula 60 ja ympäröivä alue ovat sittemmin muuttuneet muistomerkeiksi ja sotahistoriallisiksi kohteiksi. Alueella on nähtävissä räjähdysten jättämät kraatterit, hautausmaa sekä muistomerkkejä kaivauksissa ja taisteluissa menehtyneille. Paikka on esimerkki siitä, miten ensimmäisen maailmansodan sodankäynnin tekniset ja taktiset innovaatiot — kuten kaivostyöläisten hyödyntäminen tunnelloinnissa ja maa-alaiset räjäytykset — muovasivat sekä taistelun kulkua että myöhempää muistia.
Huom. Kukkula 60:n taistelut ja tunneli-iskut olivat osa laajempaa Ypresin alueen taisteluiden jatkumoa. Vaikka yksityiskohdat (kuten tarkat miinojen määrät, räjähteiden tyypit ja tunnellyksiköiden yksikkönumerot) vaihtelevat lähteittäin, Ypresin kaivostoiminta ja miinataistelut ovat jääneet historiankirjoihin esimerkkinä sodan ala-arvoisesta, mutta taktisesti merkittävästä alistuksesta.