Al Jolson (26. toukokuuta 1886 – 23. lokakuuta 1950) syntyi nimellä Asa Yoelson ja oli liettualais-amerikkalainen laulaja ja näyttelijä. Perhe muutti Yhdysvaltoihin, ja Jolson kasvoi ja aloitti uransa amerikkalaisessa viihdemaailmassa. Hänen ammattiuransa lasketaan alkaneeksi noin vuodesta 1911, ja se kesti kuolemaansa asti vuonna 1950. Jolsonista käytettiin usein ylisanontaa "maailman suurin viihdyttäjä" kuvaamaan hänen energiaansa ja suosiotaan lavalla.
Al Jolson nousi kuuluisuuteen vaudeville- ja Broadway-esiintyjänä. Hän teki useita menestyksekkäitä äänitteitä ja radiosoittoja, ja hänen näyttämöllinen esiintymistyylinsä – voimakas, tunteellinen ja melodramaattinen – teki hänen kappaleistaan laajasti tunnettuja. Jolsonin levytysrepertoaariin kuului monia aikakauden suosikkeja, kuten "Mammy", "Rock-a-Bye Your Baby (with a Dixie Melody)", "Sonny Boy", "April Showers" ja "Toot, Toot, Tootsie". Hän oli 1920– ja 1930-luvuilla yksi parhaiten tienaavista ja laajimmin näkyvistä viihdyttäjistä.
Jolsonilla oli merkittävä osa elokuvien ja teknologian murroksessa: hän lauloi ja puhui ensimmäisessä täyspitkässä puhuvassa elokuvassa The Jazz Singer (1927), mikä teki hänestä vielä laajemmin tunnetun. Hän näytteli myös useissa muissa musiikkielokuvissa 1930-luvulla. Hänen elämästään tehty elokuva The Jolson Story voitti Oscarin vuonna 1946; elokuvassa Jolsonin roolia näytteli Larry Parks, mutta laulut olivat Jolsonin omia levytyksiä. Jatko-osa Jolson Sings Again julkaistiin vuonna 1949 ja oli ehdolla kolmelle Oscarille.
Jolson vaikutti moniin myöhempiin tähtiartisteihin. Joitakin hänen vaikutuksensa kokeneista olivat Bing Crosby, Judy Garland, rock- ja country-viihdyttäjä Jerry Lee Lewis ja Bob Dylan. Dylan on todennut, että Jolson oli "joku, jonka elämän voin tuntea", ja monet myöhemmät laulajat ovat maininneet Jolsonin vaikutuksen esiintymistapaansa ja tunteellisuuteensa.
Toisinaan Jolson esiintyi mustanaamameikissä, joka oli 1800-luvun puolivälin teatteriperinnöstä periytyvä esiintymistapa. Nykykäsityksen mukaan blackface on rasistinen käytäntö, ja Jolsonin mustanaamioesiintymiset ovat siten herättäneet kritiikkiä. Samalla Jolson esitti afroamerikkalaista musiikkia – kuten jazzia ja bluesia – voimakkaasti ja myötävaikutti siihen, että tämä musiikki tuli tunnetuksi laajemmalle, valkoiselle yleisölle. Jolson myös käytti asemaansa vaikuttaakseen viihdemaailman käytäntöihin: jo vuonna 1911 hän tuli tunnetuksi taistellessaan mustien vastaista syrjintää vastaan Broadwaylla, ja hänen teatraalisuutensa sekä tuki mustille esiintyjille auttoivat avaamaan ovia esim. Cab Callowaylle, Louis Armstrongille, Duke Ellingtonille, Fats Wallerille ja Ethel Watersille.
Toisen maailmansodan jälkeen Jolsonista tuli ensimmäisiä tähtiä, jotka viihdyttivät ulkomailla olevia amerikkalaisia joukkoja: Pearl Harboriin tehty hyökkäys vauhditti hänen osallistumistaan sotilasviihdytyksiin, ja vuonna 1950 hänet muistetaan myös ensimmäisenä tähtenä, joka esiintyi sotilaille Koreassa, missä hän teki lyhyen mutta intensiivisen kiertueen — yhteensä 42 esitystä 16 päivässä. Hänen esiintymisensä sotilaiden parissa lisäsivät hänen kansansuosiotaan ja vahvistivat kuvaa omistautuneesta viihdyttäjästä.
Perintö ja arviointi: Jolsonin perintö on kaksijakoinen. Toisaalta häntä pidetään yhtenä varhaisen populaarimusiikin suurista vaikuttajista, joka toi mustaa musiikkia valta- ja valtavirran yleisöjen tietoisuuteen ja vaikutti lukuisten myöhempien tähtien urakehitykseen. Toisaalta hänen ajoittaiset mustanaamioesiintymisensä ja aikakauden rodulliset käytännöt herättävät nykykriittistä keskustelua. Historiantutkijat ja musiikkikriitikot arvioivat Jolsonin merkitystä sekä kulttuurihistoriallisesta että eettisestä näkökulmasta, ja hänen elämänsä ja uransa elokuva- ja äänitallenteet säilyttävät hänen vaikutuksensa muiston musiikin ja viihteen historiassa.
Jolson kuoli 23. lokakuuta 1950; hänen kuolemansa päätti pitkän ja vaikutusvaltaisen uran, joka edelleen herättää kiinnostusta ja keskustelua viihteen, rodullisten suhteiden ja populaarimusiikin historiassa.
