Camillo Benso, kreivi Cavour (1810–1861) — Italian yhdistymisen arkkitehti
Camillo Benso Cavour — Italian yhdistymisen arkkitehti: visionäärinen valtiomies, joka modernisoi Piemontea, edisti liberalismia ja johti Italian yhdistymistä.
Camillo Paolo Filippo Giulio Benso, Cavourin, Isolabellan ja Lerin kreivi, tunnettu lyhyemmin nimellä Cavour (ital. [kaˈvur]; 10. elokuuta 1810 – 6. kesäkuuta 1861), oli italialainen poliitikko ja valtiomies, joka toimi keskeisenä hahmona Italian yhdistymisliikkeessä. Hän yhdisti diplomaattista taitoa, talousosaamista ja valtiomiehen realpolitik-ajattelua muodostaakseen modernin Italian valtion pohjan.
Varhaiselämä ja ura ennen politiikkaa
Cavour syntyi aristokraattiseen perheeseen Torinossa Napoleonin vallan aikaan. Nuorena hän kouluttautui sotilaaksi ja palveli upseerina Piemonten armeijassa vuoteen 1831 asti. Tämän jälkeen hän luopui sotilasurasta ja lähti laajalle Euroopan-matkalle oppiakseen lisää teollisen vallankumouksen vaikutuksista ja hallintotavoista. Erityisesti hän perehtyi brittiläiseen liberaaliin järjestelmään ja talouden modernisointimenetelmiin, joita piti esikuvina.
Palattuaan noin neljän vuoden kuluttua Piemonteseen hän ryhtyi hallinnoimaan sukutiluksiaan ja sijoitustoimintaa. Cavour kehitti maatilataloutta, kannusti koulutuksen levittämistä ja sijoitti teollisuuteen ja pankkitoimintaan, mikä teki hänestä yhden Piemonten varakkaimmista miehistä. Hän myös edisti infrastruktuurin rakentamista, kuten rautateitä ja teollisuuslaitoksia.
Poliittinen nousu ja sisäpoliittiset uudistukset
Vuosina 1832–1848 Cavour toimi Grinzanen pormestarina (nykyisin hänen kunniakseen nimeltään Grinzane Cavour). Vuonna 1847 hän perusti sanomalehden Il Risorgimento, jonka kautta hän ajoi liberaaleja ja taloudellisesti edistyksellisiä uudistuksia. Cavourin näkemys oli, että taloudellinen ja sosiaalinen kehitys vaati ensin poliittisten instituutioiden uudelleenjärjestelyä perustuslaillisiksi ja liberaaleiksi.
Vuonna 1850 hän tuli tunnetuksi kannatuksestaan niin kutsutulle "Siccardi-lailla", joka vähensi katolisen papiston oikeudellisia etuoikeuksia ja kirkon täyttä autonomiaa. Samana vuonna Sardinian kuningaskunnan pääministeri Massimo D'Azeglio nimitti hänet maatalous-, kauppa- ja laivastoministeriksi (Sardinian kuningaskunta), ja myöhemmin hän toimi myös valtiovarainministerinä. D'Azeglion erottua 4. marraskuuta 1852 Cavourista tuli Sardinian pääministeri.
Cavourin sisäpoliittinen ohjelma pyrki muuttamaan Sardinian kuningaskunnasta maltillisen, edistyksellisen ja liberalismiin perustuvan perustuslaillisen valtion. Hän käynnisti verouudistuksia, julkisten menojen tarkastelua, rautateiden ja satamien rakentamisen sekä vapaakauppaa suosivia aloitteita Euroopan kauppayhteyksien edistämiseksi. Hänen ohjelmansa oli kuitenkin ristiriitojen aihe: sekä radikaali "historiallinen vasemmisto", joka vaati laajempia sosiaalisia uudistuksia, että konservatiivisempi "historiallinen oikeisto" vastusti monia hänen toimiaan.
Ulkopolitiikka, sotilaalliset ja diplomaattiset toimet
Cavour uskoi, että Italian yhdistyminen vaati paitsi sisäpoliittista modernisointia myös taitavaa ulkopolitiikkaa ja liittoumia. Vuonna 1855 hän lähetti Sardinian joukkoja Krimin sotaan liittoutuneiden puolelle saadakseen kansainvälistä painoarvoa ja paikkaa Euroopan neuvotteluissa. Tämä avasi tien Sardinian läsnäololle Pariisin rauhankonferenssissa 1856.
Vuonna 1858 Cavour solmi salaisen sopimuksen Ranskan kanssa, jonka tuloksena syntyi liittoutuminen Itävallan keisarikuntaa vastaan. Tämän järjestelyn taustalla oli myös Cavourin tapaaminen Napoleon III:n kanssa (Plombièresin neuvottelut), jotka valmistelivat iskuja itävaltalaista valtaa vastaan Italian niemimaalla. Seuraavana vuonna, Italian toisessa itsenäisyyssodassa (1859), piemontelaiset yhdessä ranskalaisten liittolaistensa kanssa voittivat Itävallan merkittävissä taisteluissa, kuten Magentan ja Solferinon yhteydessä.
Sodanjälkeinen Villafrancan aselepo 1859 jäi Cavourille osittaiseksi pettymykseksi, sillä sen ehdot eivät täysin vastanneet hänen tavoitteitaan. Hän erosi väliaikaisesti pääministerin tehtävästä, mutta palasi pian politiikkaan jatkaakseen yhdistämistyötä. Samoihin aikoihin italialaiset vapautusliikkeet etenivät myös etelässä: Giuseppe Garibaldi johti valloitusretken Napolilaista kuningaskuntaa vastaan (1860), mikä nopeutti alueiden yhdistämistä.
Yhdistyminen ja viimeiset vuodet
Garibaldi ja kansannousut 1860 johtivat Etelä-Italian liittämiseen pohjoiseen. Useiden kansanäänestysten ja diplomaattisten järjestelyjen jälkeen Sardinian kuningaskunnasta muodostettiin virallisesti yhdistynyt Italian kuningaskunta vuoden 1861 alussa. Cavour toimi tuolloin uudessa valtiossa ensimmäisenä pääministerinä (Presidenteksi Italiaa ei tuolloin valittu; valtionhoitajana oli kuningas Vittorio Emanuele II) ja myös ulkoministerinä. Hän johti liberaalista ryhmää parlamentissa ja pyrki liittämään etelän alueet osaksi uutta valtiota järjestelmällisesti ja hallinnon kautta.
Cavour kuoli äkilliseen sairauteen Torinossa 6. kesäkuuta 1861, vain muutamia kuukausia Italian yhdistymisen virallistamisen jälkeen. Hänen kuolemansa varmistui ennen kuin hän ehti täysin viimeistellä uuden valtion institutionaalisia ja yhteiskunnallisia rakenteita.
Perintö
Camillo Benso di Cavouria pidetään yhtenä Italian yhdistymisen rakentajista ja "yhdistämisen arkkitehdina". Hän oli pragmaattinen valtiomies, joka yhdisti taloudellisen modernisoinnin, diplomaattisen taitavuuden ja tarvittaessa sotilaallisen liittoutumisen tavoitteenaan kansallinen yhtenäisyys. Samalla hänen toimintansa herätti kritiikkiä: jotkut arvostelijat katsoivat, että hän priorisoi varakkaampien etuja ja ettei sosiaalisten uudistusten verkko ulottunut tarpeeksi laajalle köyhimpien hyväksi.
Cavourin perintö näkyy kuitenkin selvästi modernin Italian perustamisessa, sen hallinnollisessa kehityksessä ja talouden avaamisessa kansainvälisille markkinoille. Hänen realistinen lähestymistapansa ja kykynsä yhdistää ideologiaa käytäntöön tekevät hänestä edelleen keskeisen hahmon Italian 1800-luvun historiassa.
Huomautus
- ↑ Alexis de Tocqueville (2008). Un ateo liberale. Religione, politica, società. Dedalo. s. 78. ISBN 9788822055101.
- ↑ Lorena Forni (2010). La laicità nel pensiero dei giuristi italiani: tra tradizione e innovazione. Giuffrè. s. 79. ISBN 9788814153648.
- ↑ Giorgio Dell'Arti (2008). Cavour: Vita dell'uomo che fece l'Italia. Marsilio. ISBN 9788831732789.
- ↑ Beales ja Biagini, The Risorgimento and the Unification of Italy, s. 107.
- ↑ 5.0 5.1 5.2 Camillo Cavourin lyhyt elämäkerta (Breve biografia di Camillo Cavour)
- ↑ Hearder, Cavour, Bari, 2000, s. 26.
- ↑ 7.0 7.1 7.2 7.3 CAVOUR, Camillo Benso conte di, Dizionario Biografico degli Italiani, Dizionario Biografico degli Italiani.
- ↑ Mack Smith, Cavour, s. 68-74.
| Italian pääministerit | |
| Italian kuningaskunta |
|
|
Pella Fanfani Scelba Segni Zoli Fanfani Segni Tambroni Fanfani Leone Moro Leone Huhu Colombo Andreotti Huhu Moro Andreotti Cossiga Forlani Spadolini Fanfani Craxi Fanfani Goria De Mita Andreotti Amato Ciampi Berlusconi Dini Prodi D'Alema Amato Berlusconi Prodi Berlusconi Monti Letta Renzi Gentiloni Conte Draghi | |
.svg.png)
.png)
Kysymyksiä ja vastauksia
K: Kuka oli Cavour?
A: Cavour oli italialainen poliitikko ja valtiomies, jolla oli tärkeä rooli Italian yhdistymisliikkeessä.
Q: Milloin ja missä hän syntyi?
A: Cavour syntyi Torinossa, Italiassa 10. elokuuta 1810 Napoleonin vallan aikana.
K: Mitä hän teki ennen vuotta 1831?
V: Ennen vuotta 1831 Cavour toimi sotilasupseerina.
K: Mitä hänen matkansa auttoivat häntä ymmärtämään?
V: Hänen matkansa auttoivat häntä ymmärtämään brittiläisen liberaalijärjestelmän periaatteita.
K: Mitä hän teki palattuaan Piemonteen?
V: Palattuaan Piemonteen Cavour otti vastuulleen maatalouden ja talouden yleensä, työskenteli koulujen levittämiseksi ja harjoitti liike- ja pankkitoimintaa, mikä teki hänestä yhden Piemonten rikkaimmista miehistä.
K: Minkä lain puolesta hän puhui, joka teki hänet kuuluisaksi?
V: Vuonna 1850 Cavour tuli kuuluisaksi, koska hän puolusti "Siccardi -lakia", joka vähensi katolisen papiston etuoikeuksia.
K: Mitkä olivat hänen poliittiset tavoitteensa? V: Cavourin poliittisen ohjelman tavoitteena oli tehdä Sardinian kuningaskunnasta maltilliseen ja edistykselliseen liberalismiin perustuva perustuslaillinen valtio nykyaikaistamalla maataloutta, vahvistamalla teollisuutta ja edistämällä kauppaa Euroopan suurvaltojen kanssa.
Etsiä