Alfonso La Marmora (18. marraskuuta 1804 – 5. tammikuuta 1878), joka tunnetaan myös nimillä Alfonso Ferrero La Marmora, Alfonso Lamarmora ja Alfonso Ferrero, Cavaliere La Marmora, oli italialainen kenraali ja valtiomies.

Varhaiselämä ja sotilasura

Hän syntyi Torinossa rikkaaseen ja aateliseen perheeseen: hänen isänsä oli markiisi. Nuori La Marmora valmistui vuonna 1822 Torinon sotilasakatemiasta ja aloitti sen jälkeen vakituisen sotilasuransa. Hän eteni yhteiskunnallisesti ja sotilaallisesti, ja hänestä tuli kenraali vuonna 1856.

Sotilasjärjestelmän uudistaja

Vuosinaan sotaministerinä La Marmora käynnisti laajoja uudistuksia, jotka kohdistuivat armeijan koulutukseen, organisaatioon ja varustukseen. Vuonna 1854 hän ajoi läpi uudistuksia, jotka paransivat joukkojen laatua: hän perusti uusia upseerikouluja, muutti rekrytointia siten, että armeijan koko ja aktiivipalveluksen rakenne muuttuivat (aktiivipalveluksessa olleiden osuus kasvoi), kaksinkertaisti kiväärimiesten osuuden ja vahvisti kevyttä ratsuväkeä raskaan ratsuväen kustannuksella. Samalla uudistettiin tykistöä sekä terveydenhuoltoon, hallintoon ja logistiikkaan liittyviä palveluja, mikä valmisteli Sardinian sotavoimia nykyaikaisempaan toimintaan.

Sotatoimet ja politiikka

La Marmora toimi kahdesti sotaministerinä Sardinian hallituksissa ja lähti myös itse taistelukentälle: vuonna 1855 hän erosi sotaministerin virasta osallistuakseen Krimin sotaan, jossa Sardinian joukot olivat mukana liittoutuneiden puolella.

Myöhemmin hän toimi Sardinian kuningaskunnassa pääministerinä (premier) ja sotaministerinä — hän oli sotaministerinä myös Massimo D'Azeglionin ja Camillo Cavourin aikakausina — ja hän oli Sardinian hallitusten avainhenkilöitä ennen Italian yhdistymistä.

Hän palveli Sardinian pääministerinä 19. heinäkuuta 1859–21. tammikuuta 1860. Yhdistymisen jälkeen La Marmora toimi administraattorina ja turvallisuuspoliittisissa tehtävissä: hän oli Milanon kuvernööri ja Napolin prefekti, vastaten alueiden hallinnosta ja järjestyksen palauttamisesta yhdistymisen vaikeina vuosina.

Vuodet Italian kuningaskunnassa ja 1866:n sodan seuraukset

Historiallisen oikeiston jäsenenä La Marmora toimi Italian kuningaskunnan pää- ja ulkoministerinä 18. syyskuuta 1864–20. heinäkuuta 1866. Hallituskauden aikana hän pyrki yhdistämään sotilaallisen uudistustyön ja valtion ulkopolitiikan tavoitteet, mutta keväällä ja kesällä 1866 Italiassa puhkesi sodan uudelleen Itävaltaa vastaan (osana niin kutsuttua kolmatta italialaista itsenäisyyssotaa).

La Marmora päätti erota ministerinvirasta ja palata sotakentälle johtamaan joukkoja. Sotatoimien johtamisessa hän teki kuitenkin useita strategisia ja taktisia virhearvioita: komentoketjujen hajanaisuus, yhteistoiminnan puutteet ja epäselvät käskyt heikensivät italialaisten toimintakykyä. Tämän seurauksena Italian armeija kärsi raskaita tappioita, merkittävimpänä tappiona pidetään taistelua Custozaa vastaan, joka heikensi Italian sotilaallista asemaa tuolloin.

Lopun vuodet ja perintö

Vuonna 1870 hän vetäytyi poliittisesta elämästä ja vetäytyi julkisista tehtävistä. Hän kuoli 5. tammikuuta 1878

Hänen kuolinpaikkansa oli Firenzessä, ja hänet haudattiin Biellaan San Sebastianon kirkkoon. La Marmoran perheellä oli merkittävä asema italialaisessa sotilas- ja yhteiskuntaelämässä: hänen veljensä Alessandro La Marmora perusti kuuluisat Bersaglieri-joukot, jotka muodostuivat myöhemmin Italian armeijan erikoisyksiköiksi.

Arvio ja perintö

Alfonso La Marmoraa muistetaan kaksijakoisena hahmona: toisaalta hän oli merkittävä organisaattori ja armeijan uudistaja, joka modernisoi Sardinian ja myöhemmin Italian sotavoimia; toisaalta hänen sotilaalliset päätöksensä 1866 aiheuttivat kritiikkiä ja johtivat vakaviin seurauksiin. Historiallisesti hänen panoksensa uudistuksiin ja hallinnollisiin tehtäviin on kuitenkin tunnustettu osaltaan tärkeäksi Italian yhdistymisen ja nuoren kuningaskunnan rakentamisen kannalta.